Lapsuusiän amnesia alkaa noin seitsenvuotiaana, jolloin kaikkein varhaisimmat muistot häipyvät, eivätkä sitten palaudu enää millään. Seitsenvuotias osaa järjestää maailmaa ja muistaa asioita ja niiden järjestystä. Niinpä minun kuvaukseeni omasta maailmakäsityksen muotoutumisesta ennen seitsemättä ikävuotta pitää suhtautua varovasti. Osa ”muistoista” voi olla yksinkertaisesti jälkeenpäin – esimerkiksi 10-11-vuotiaana – keksittyjä, eivätkä välttämättä vastaa todellisuutta. Varsinkin käsitystä yhteiskunnasta, jossa kasvoin, oli vaikeaa muistaa tai yleensä saada, koska kaikki keskeiset käsitteet olivat silloin minulle kuin muillekin ikäisilleni tuntemattomia: mikä on verotus, miksi on neekereitä, miksi on niin monia kieliä.

Konkreettisia muistoja olivat kaksi pommikuoppaa kylällä lähellä tienristeystä kylän keskustassa. Tiet risteytyivät siinä Konnunniemeen, Öllölään, Kinnasniemeen ja Koveroon. Ne olivat syntyneet ennen kuin minä synnyin. Pappilan ikkunoissa oli vielä pimennysverhot, mutta ylösrullattuina – mustia kuin tervapahvi. Pimennysverhot häipyivät vasta pappilan remontin yhteydessä vuonna 1952. Sota oli siis ollut ja siitä jäännöksenä jännittävä venäläinen automaattikivääri, jota ei oikein olisi pitänyt ollakaan. Sitten oli tietenkin jokin kypäränrisa ja kaasunaamari rekvisiittaa täydentämässä. Vihollinen oli idässä ja sen nimi oli ryssä. Sen opin hyvin pian. Vihollisen apuna sodan aikana ja nyt myöhemminkin olivat kommunistit. Kommunistit tahtoivat rikkoa kaiken, sanoi äitini. Nyt ei kuitenkaan tullut Venäjältä niin paljon ryssiä, kuin metsäpalon hajua. Joskus kun kapusi pappilan toiseen kerrokseen, näkyi melkein tulen lieskoja. Suomalaiset olivat olleet sodassa ryssien kanssa. Mutta nyt ryssät olivatkin taas neuvostoliittolaisia ystäviä. Se oli minusta aika ristiriitaista. Sotaa leikkiessäni (hylsyt olivat sotilaita) kaadoin suorasuuntauksella vihollisia kerralla joskus kymmenittäin. Järjestin hylsyt kuin avorintamaan ja sitten pamautin sopivalla esineellä joukkioon ja laskin kaatuneet. Todellisia kaatuneita näkyi keittiön ikkunasta. Sieltä näkyivät sankarihaudat, kunnes kirkon ympäri tehtiin betonista aita.

Isäni oli pappi. Sen tajusin viimeistään kirkossa, Muut, kuin papit, eivät saaneet nousta saarnaamaan. Saarnan aikana ei kukaan väittänyt vastaan, keskeyttänyt tai pyytänyt toistamaan jotain. Mykkä joukko kuunteli kuin tahdoton organismi kaiken mitään sanomatta. Ei edes kehotushuutoja kuulunut. Niinpä päättelin, että isäni oli seurakuntaansa nähden ainakin kolme metriä korkeammalla. Vasta sitten kun alkoi vuorolaulu, laskeutui pappi tornistaan. Silloinkin laulettiin vain sitä mitä oli sovittu, eikä mitä tahansa.

Minä olin papin poika, mutta en tiennyt, miten sitä roolia pitäisi vetää. Varmuudeksi putosin navetan lietekaivoon kesällä 1949. En olisi tässä naputtelemassa, ellei minulla olisi ollut tukkaa ja lähellä Santtu-siskoni, joka piti minun pääni tukasta kiinni pitäen niin kauan lietteen pinnalla, että sai kutsutuksi jonkun vahvemman nostamaan minut kokonaan ylös. Yhteiskunnalliseen asemaani ei silloin nelivuotiaana kuulunut haista lehmän sonnalle, joten minua jynssättiin pari viikkoa joka päivä, ennen kuin haju lähti. Minun piti siis olla puhdas, sen käsitin.

Lopulta vanhemmat veljeni (kaikki neljä) ja molemmat vanhemmat siskoni kävivät koulua kaukana kotona: Joensuussa ja Riihimäellä. Silloin tietenkin sihti oli tarkempi, kun vain minä ja sitten myöhemmin pikkusiskoni olimme lapsista ainoat kotona. Oli vaikeampaa, kun piti käyttäytyä. Niinpä kasvatuksellisesti vain kesäaikoina sain valistavaa osviittaa vanhemmilta sisaruksiltani. Heilläkin sitten alkoivat olla omat menonsa, sanoo tyttökavereita ja poikakavereita, eikä siihen businekseen minulla ollut muuta kuin haittavaikutusta. Jouduin joskus sellaiseen tehtävään kuin esiliinaksi, jonka merkitystä minä en silloin tiennyt. Äidillä ja palvelijoilla oli tietenkin esiliinat, mutta en minä mitenkään voinut itseäni tuon vaatekappaleen toimeen samaistaa. Tuon tarkemman tutkimisen perusteella minulle opetettiin pöytätavat: veistä ei panna suuhun ja voi otetaan astiasta siinä olevalla veitsellä omalle lautaselle ja vasta siitä levitetään omalla veitsellä leivälle. Lisäksi täytyy katsoa, että tärkeämpiarvoiset ovat ensin ottaneet pöydästä ja vasta sitten minä. Minä otin yleensä aina viimeiseksi. Lisäksi opetettiin, ettei kaakaota saa ryystää, ei saa lätsytellä, eikä puhua ruokaa suussa. Samoin kaikki mitä lautasella ottaa, pitää syödä. Niinpä jouduin vastaamaan Saksassa tarjoilijan kysymykseen ”Noch hungrig?”, kun söin lautaseni tyhjäksi, että ”meine Mutter hat gesagt: alles was man nimmt muss man auch essen können.”

Minua kasvatettiin yhteiskunnan jäseneksi jämerästi tukkapöllyin, korvapuustein, vitsalla ja remmillä. Tukkapöllyä sain pienistä ansioista, korvapuustin äkkipikaisesti kansakoulunopettajalta, vitsaa jo vähän kasvatuksellisemmin ja remmiä emämunauksesta. Kiitoksia en muista saaneeni mistään asiasta. Emämunaus (epic fail) oli esimerkiksi, etten tiennyt tupakan hajun säilyvän vaatteissa kovin pitkään. Koska nuo kaikki kasvatustoimenpiteet olivat jotenkin kivuliaita, opettivat ne minulle sen, että älä kerro vanhemmillesi mitään ja jos kerrot, niin valehtele – muuten käy tupenrapinat. Isäni hakkasi vielä 13-14-vuotiaita poikiaan, vaikka olisi itse saanut selkään, jos pojat olisivat sellaisen saunan halunneet isälleen antaa. Tästä kasvatuksesta piti olla vielä kiitollinen ja rukoilla taivaan isää. Isäni remmikasvatus osaltani loppui kuin seinään vuoden 1955 kesäkuun alussa, kun vanhemmilleni tuli avioero ja minä muutin äitini kanssa Kajaaniin. Tuli sinne vielä siskonikin, mutta vasta seuraavana vuonna. Nyt jälkeenpäin vedän johtopäätöksen, mikä oli tuon minun kasvatukseni tarkoitus: kasvatuksen tarkoitus oli tehdä minusta perhepiirissä käytännössä näkymätön, josta olisi mahdollisimman vähän vaivaa ja jonka kanssa tarvitsisi puhua mahdollisimman vähän. Tämä tarkoitus toteutuikin mitä parhaimmalla tavalla, ja sain olla rauhassa omissa oloissani, jos en ennättänyt tehdä mitään näkyvää pahaa. Rahan varastaminen ulkotakkien taskusta oli tietysti pahaa. Yritin mm. ostaa Osuuskaupasta 500 markalla 50 kiloa vesirinkeleitä, mutta kauppias Tukiainen puhelinsoitollaan käräytti minut ja sain remmiapelin. Siitä olen kauppias Tukiaiselle kiitollinen, koska enhän olisi viisivuotiaana jaksanut edes kantaa sellaista säkkiä, saatikka syödä. Opetuksena jatkoon: varasta vain niin vähän rahaa kuin jaksat kantaa.

Omaehtoinen yhteiskunnallistamiseni alkoi, kun opin lukemaan. Ensimmäisessä kirjassani oli 65 sivua tekstiä ja kuvia. Se oli nimeltään Karvakuono ja Luppakorva, ja sen oli kirjoittanut Helmi Krohn. Kirja oli elämysmaailmaltaan kuten jälkeen 21 ohjelmia. Kuinka seuraava sopii viisivuotiaalle, voi itse kukin miettiä: "Herra Hiiri sanoi: 'Koska huomenna on kuninkaan syntymäpäivä, aikoo hän syödä vankinsa päivällisekseen. Hän on kyllästynyt maitoruokiin.' 'Syödä Luppakorvan!' haukahti Karvakuono." Myöskään tupakointiin ei kirja suhtautunut tarpeellisen varauksellisesti: Kuvateksti: ”Karvakuono veteli sauhuja piipustaan ja katseli kaupunkiaan”. Tästä kirjasta opin pelkäämään vankiloita ja olenkin pysynyt niistä kaukana. Ihme ja kumma, että kirjassa päähenkilö tai paremminkin pääkoira tupakoi julkisesti, mutta minä saan samasta tavasta selkääni kun teen sitä salassa. Koska aina äsken oppinut on taitavin, menin heti naapuriin opettamaan nimismiehen Raijalle lukutaitoa. Minä olin lukemisen oppinut lähes itsestään.

Äitini oli siinä mielessä omituinen, että hänelle tuli ulkomaankielinen lehti, ruotsalainen Allers. Lehti oli luultavasti ainoa vieraskielinen aikakauslehti Tuupovaarassa. Kun äitini oli kätevästi kääntynyt siinä olleen sarjakuvan puhekuplan, päättelin, ettei se nyt niin vaikeaa ole oppia vieraita kieliä. Tästä kyllä tulin toisiin aatoksiin kesäleirillä, kun Rauno ym. opettivat leiriläiset sanomaan good morning. Se meni muuten hyvin, mutta aamulla en enää muistanutkaan, mitä piti sanoa. Hukkaan meni opetus. Sen sijaan Heil Hitler opin kyllä sujuvasti sanomaan, samoin Ruki Vverh – molemmat hyvin käytännön läheistä sotasanastoa menneessä sodassa.

Äitini lauloi ulkomaankielellä esimerkiksi Rene Kollon säveltämää laulua Mein Papagei frisst keine harten Eier (eli Papukaijani ei millään syö kovaksikeitettyjä munia). Se oli uutuuslevy noin 22-vuotta aikaisemmin, kun äitini opiskeli Helsingissä. Vieraskielinen laulu tuntui komealta. Tämän kasvatuksen tuloksena otin saksan pitkäksi kieleksi koulussa ja myöhemmin opettelin sen vielä perusteellisemmin työmatkoilla Saksassa. Oli hienoa sanoa vaikka takk kiitoksen sijaan. Kun kävin isäni kanssa Helsingissä vuonna 1952, huomasin, etteivät läheskään kaikki siellä puhuneet suomea. Oli olo kuin ulkomailla: ”Herr Jessus, min klocka står”.

Kirkollinen hierarkia kävi selväksi, kun oli tulossa piispantarkastus. Papilla oli varmaan olo kuin osuuskaupan hoitajalla. Piispaa pidettiin yön yli piispanhuoneessa, jossa oli pissapotta. Vankemmat kansantuotteet piti kyllä mennä tekemään ulkohuussiin. Ymmärsin, että piispa oli kaikuja jostakin korkeammalta, mutta organisaatiosta en saanut selvää. Tuomiokapituli-sanassa itsessään oli jotain pelottavaa.

No, mitä yhteiskunnallisesta asemasta. No, ei mitään. Ei minulla lapsena ollut mistään sellaisesta tietoa, että sellainen edes on olemassa. Kirjoitin kansakoulun kolmannella luokalla (hyppäsin toisen luokan), että ”on mukava asua pappilassa, kun ei tarvitse maksaa vuokraa”. Tässä olin tietenkin harhateillä. Jo vuonna 1920 laissa sanottiin, että luontoisedut ovat verotettavia palkanlisiä. (Kyllä minä noin todella muistan kirjoittaneeni.) Koska minulla oli kuusi vanhempaa sisarusta, niin kerta kaikkiaan ei ollut resursseja vahtimaan minun tekemisiäni. Niinpä äitini vuonna 1950 käyttää minusta nimitystä ”villikko”. Siitä kasvatuksesta olen kyllä kiitollinen.