Helena Kuisman elämäkerta

[Tämä kirjoitus on suora kopio Helena Kuisman omakätisestä kirjoituksesta, joka lienee kirjoitettu 1947. Seuraavana oleva samansisältöinen kirjoitus, jossa on lähes samoja asioita kosketeltu, on äitini Sylvi Pärssisen koneella kirjoittama toisinto. Muutamista lisäpiirteistä voi ehkä päätellä, että Helena Kuisma kirjoitti tarinansa vielä  toiseen kertaan ehkä noin kymmenen vuotta myöhemmin. Tässä on kuitenkin alkuperäinen noin vuonna 1947 kirjoitettu omaelämäkerta. Vihko jossa tämä kirjoitus on on IP:n arkistossa. Se vihko ei sisällä mitään muuta kuin tämän kertomuksen kahdeksallatoista käsinkirjoitetulla sivullaan.]

 

 

Elämäkertani

 

Olen syntynyt 5. päivänä kesäkuuta 1882. Kirvun pitäjän Kuismalan kylässä. Kotini Eskola on aivan Inkilän aseman vierellä, tavallinen yksinkertainen maalaistalo, Räisälään menevän tien laidassa. Asuinrakennuksessa oli kaksi tupaa ja niiden välillä porstupa, jossa oli kaksi ovea, maantien puolella ja toinen karjapihan puolella.

Minun lapsena ollessani meillä oli kymmenhenkinen perhe. Kaksi kälystä Mari ja Elli, olivat silloin jo yli seitsemän-kymmenen vuoden ikäiset. Ellillä yksi tytär Katri ”maapiika” siis talon perijä otettiin mies kotiin Samuel Inkinen,  Kirvun Ylikuunusta. Heillä ei taas tullut kuin yksi tytär Wappo, siis maapiika, jolle minun isäni tuli mieheksi.

Isäni Tuomas Matinpoika Rantalainen on syntynyt talonpojan poikana Kirvun pitäjän Rätynkylässä ja tuli vävyksi Kuismalaan Samuel Inkisen Wappo tytölle, vaan kuoli yhden pojan saatuaan. Sitte isäni otti uuden vaimon, minun äitini Anna Aatamintytär Wornio, talollisen tytär Kirvun pitäjän Worniolan kylästä. Heillä lapsia, kolme tytärtä Helena, Katri ja Wappo. Siis olemme kaikki Kirvulaisia, maanviljeliä sukua.

Isääni sanoivat hyväluontoiseksi, enkä minäkään muista kertaakaan meille lapsille vitsaa antaneen, vaikka kuinka peuhattiin. Sen hän aina sanoi, kuin leikit alkoivat mennä liikaa ”Nyt alkakaa männä yks yhtie nurkkaa, toine toisie”. Äitini oli hyvin kiivasluontoinen, mutta oikeudenmukainen. Esimerkiksi. Isäni toi aina Wiipurista tultuaan vehnästä ja ”Wiipurrinkelii” ne äiti jakoi meille tasan, jokaiselle yhtä paljon, eikä yksi saanut enempi kuin toinenkaan. Jos taas käski mihin asialle, niin paikalla se oli lähdettävä, ovella piti jo olla kun sai kuulla mihin on mentävät.

Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, sen ajan lapset syntyivät aina saunassa. Meille niitä sanottiin löytyvän saunanlauteiden alta, en muista uskottiinko se, vai ei. Sen ajan äidit asuivat lapsensa kanssa saunassa kolme ja neljäkin viikkoa, ennen kuin tulivat tupaan, sittenkään eivät saaneet tulla yhteen pöytään toisten kanssa syömään ennen kuin lapsi oli kastettu ja äiti ”kirkotellut”. Minä olen syntynyt keväällä vispilänteko aikana, niin äitini aina sanoi.

Warhaisin lapsuusmuistoni on seuraava: Tuli joku juhlapyhä, luultavasti joulu, koska oli niin pimeä. Oli tuvanpesu, joku mummo (niitä oli kotonani kolme) näytti pärevalkeaa ja toiset metlan (varsiluuta) kansa hankasivat lattiaa. Minä juoksin siinä märkää lattiaa myöten ja lankesin, tietysti kävin itkemään, lieneekö koskenut, vaan sen muistan, kuin kastuin märäksi. Isäni otti minut syliinsä ja ”kopotti” polvellaan ja lauloi Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu.

Toinen on tämä: Meillä oli salasauna (tupa) noin viiden kilometrin päässä Ylijoen salolla, jossa pidettiin syksyllä lehmiä syömässä niityltä heinääpärettä. Sinne ei ollut Inkilästä kuin alussa huono kärritie, vaan loppumatka jalkapolkua. Helpoimmin pääsi Kuunustaisen järveä myöten veneellä ja siitä parikilometria jalkapolkua. Muistan sen niin hyvin, kuin mentiin jalkapolkua myöten, niin var minua väsytti, koska äitini kantoi minua selässään. Se salasauna oli minun silmissäni niin musta ja niin pieni ikkuna ettei ollut kuin yksi ruutu. Siinä olin ikkunan luona penkillä polvillani ja opettelin jostai kirjasta tuntemaan kirjaimia. Nämä ovat varhaisimmat lapsuusmuistoni.

Lukemaan opetti äitini ja ankara opettaja olikin. Jos ei ihan kohta oppinut, niin sai kovakouraiset ”tukkanuurut”. Kesäpuolella päästiin luvuista helpommalla, vaan talvella oli joka ilta luettava Isämeitä, Herran siunaus ja virrenvärssyjä loppumattomiin, jotka muistan vielä nytkin. Aamulla ylösnoustua ja vähän piristyttyä oli mentävä äidin luo istumaan, kun hän kehräsi, pantava kädet ristiin, sitte oli luettava kylänluvun läksyt ulkoa katkismuksesta ja lastenraamatusta, mistä ei osattu siitä äiti neuvoi. Isäni osasi kyllä kirjoittaa, mutta äitini ei osannut kuin oman nimensä, lukea kyllä osasi kirjoitusta. Minkä ikäinen lienen ollut, kun tuli halu tekemään kirjaimia. Minulla oli kahden kopekan raha, menin kauppaan äidin tietämättä ja ostin kynänterän. Tein itse punaisesta väristä mustetta, ja aloin osoitella tekemään kirjaimia. En muista tuliko siitä mitään.

Kiertokoulua pidettiin siihen aikaan neljä viikkoa vuodessa. Se kulki talosta taloon, joku piti koko sen ajan, toiset vain kaksiviikkoa ja sitten muutettiin toiseen taloon. Joka talosta annettiin opettajalle ruoka. Minun kiertokoulussa käyntiaikanani oli ensin opettajan Kirvun suntio Samuel Tihverä ja sen jälkeen hänen tyttärensä Riitta-mari. Kiertokoulussa opin kirjoittamaan.

Koulutupaan oli istuimiksi laitettu pitkät lankut jakkujen ja punkkien päälle. Opetus kävi seuraavasti: Aamulla opettaja soitti virsikannelta laulaessaan ja luki lyhkäsen rukouksen Katkismus ja Lasten raamattu läksy luettiin ulkoa, sitte opettaja selitti sen sisällön. Kirjoituksessa käytettiin kivitauluja johon rihvelillä piirrettiin kirjaimia, ne opettaja jakoi jokaiselle.  Opettajalla oli suuri musta taulu, johon hän piirsi mallikirjaimet. Sitä kirjainta lapset vähän aikaa piirrettyään, saivat pyyhkiä tauluiltaan entiset pois ja alkaa uuden piirtämisen. Sisäluvussa jakoi opettaja pieniä kirjoja yhden kullekin, vaan jos eivät riittäneet, saivat katsoa kaksi samasta kirjasta. Luvun jälkeen kerättiin kirjat suureen laatikkoon. Lauluharjoituksissa laulettiin Sionin virsiä. Sitte seurasivat lyhkäset rukoukset.

 

 

Kansakoulun olen käynyt Kirvun kirkonkylän kansakoulussa, jonne oli matkaa Inkilästä 10. kilometriä. Muita kouluja ei silloin viellä Kirvussa ollutkaan. Seuraavana talvena alkoi koulu toimintansa vuokrahuoneissa. Sen jälkeen tuli kansakoulu Sairalaan. Inkilän koulu on rakennettu noin 1903-04. Nyt niitä jo oli Kirvussa 14. Opettajana kirkonkylän koulussa minun kouluaikanani oli miesopettaja Antti Juho Wartiainen ja naisopettaja Brikitta Kaitera. Molemmat oikein hyvät opettajat. Sitä olen viellä nytkin ihmetellyt, miten vanhempani sen ajan ihmiset olivat niin opinhaluiset, että käyttivät meidät kolme tyttöä kansakoulun läpi, niin pitkän matkan takaa. Minä ja Katri siskoni kävimme kirkonkylän koulussa ja Wappo siskoni Sairalassa, joka silloin juuri valmistui. Kävimme joka pyhän aikana kotona eväitä hakemassa ja maanantai aamuna varhain läksimme jalkaisin kirkolle kantaen viikon eväät mukanamme. Jaakkola nimisessä talossa olimme koko kouluajan kortteeria. Minun kohdaltani ei se koulunkäynti ollut niin erittäin pitkä, sillä kävin koulun oppimäärän läpi kahdessa talvessa ja sain päästötodistuksen toukokuun 8. päivänä 1897. ja olin silloin koko Inkilän seudun ensimmäinen kansakoulun käynyt.

Erikoisesti kansakoulu ajoiltani jäi mieleeni seuraava tapaus: Syksyllä 1896. antoivat opettajat jääluvan, niinkuin sitä silloin sanottiin. Miesopettaja läksi lasten kansa kirkkojärven jäälle luistelemaan, jos kellä sellaiset olivat ainakin opettajalla ne olivat. Miten lienee opettaja mennyt niin lähelle alajoen suuta ja upposi jäihin. Hän alkoi huutaa apua, vaan lapset olivat neuvottomia. Wenheitä ei ollut lähellä. Ihmisiä riensi nuorien kansa apuun, jota viskasivat hukkuvalle, vaikka kuinka oli nuora hänen edessään ei se kestänyt hänen kohmettuneissa käsissään. Wiimein Jaakon Miinan, köyhän lesken poika (nimeä en muista) otti nuoran, meni avannon reunalle ja kääri opettajansa käsien ympäri ja vedettiin pois avannosta, niin oli hukkuva pelastettu. Sen jälkeen opettaja antoi pojalle hyviä vaatteita ja joka päivä päivällisen koko sen talven.

Rippikoulua on koko minun muistini aikana pidetty Kirvussa kaksi viikkoa syksyllä ja kaksi keväällä. Minun aikanani pitivät koulua rovasti Ulrik Siegberg ja kirkkoherra Saarnio. Lauluharjoituksia piti kuuluisa musikki ja laulumies Nestor Huopanen. Munnilaisia, jotka olivat tuhmat lukemaan, jätettiin viellä toisten jälkeen joksikin aikaa, niitä opetti suntio Samuel Tihverä. Se oli suuri häpeä kenen täytyi jäädä jälkeen päin munnikouluun lukemaan. Menivätpä joskus kirkonkylän pojat katsomaan ketä tyttöjä on munnussa. Olin kortteeria Jaakkolassa, samassa talossa jossa kansakoulu aikanani. Wiikon eväät vietiin mukana, kuka meni jalkaisin, ketä kyydittiin hevosella.

Sinä syksynä 1898. alkoi rippikoulu kahtaviikkoa ennen Mikonpäivää. Isäni kuoli sunnuntai iltana ja maanantai aamuna alkoi koulu. Lähdöstä ei minun kohdaltani tullut mitään, vaan äitini kävi minut viemässä kirkolle vasta keskiviikko aamuna. Seuraavan viikon keskiviikkona pyysin taas rovastilta luvan mennä kotiin hautajaisia varaamaan. Isäni haudattiin Mikkelin sunnuntaina. [Syys-lokakuun vaihteessa]

Siihen aikaan opetettiin lapset työn tekoon lapsuudesta alkaen. Jo nuorena opetti äiti neulomaan sukkia ja lapasia. Karjalan radan rakennus alkoi niihin aikoihin, ensimmäiset rautatietyöläiset tulivat Inkilään 1889. Niiden emännät ja tytöt toivat meidän paikkakunnallemme pitsin virkkausopin. Se oli hauskaa työtä, sen opin tahdoin myös minä oppia. Sitte lehmien paimentaminen, ne oli kesällä joka ilta etsittävä suurista metsistä kotiin. Aidatuita hakamaita ei ollut. Paimenella ei ollut helppo löytää lehmiä suurista metsistä. Sattuipa joskus, ettei lehmä löytynytkään, vaan illalla myöhään oli tultava kotiin ilmoittamaan. Mitäs muuta, kuin joku aikaihminen lähti mukaan ja taas oli paimenen uudestaan lähdettävä etsimään. Se oli sen ajan paimenilla toivottua, kun syksypuolella alettiin käyttää lehmiä niityssä, sitte ei ollut kuin aamulla ajoi sinne ja illalla haki kotiin.

Sitä mukaa kuin ikää karttui, opetettiin aina uusia töitä. Luttelen nyt sellaisia joita oli sen ajan tyttöjen osattava ennen miehelään menoa. Kesällä heinänlyönti (niitto), täytyi myös oppia teroittamaan viikate. Wiljan leikkuu. Pellavan kasvattaminen ja valmistaminen, siemenistä paidaksi asti. Olin seitsemännellätoista kun olin ensikertaa riihessä ahosta puimassa. Siihen aikaan mentiin riiheen noin ensimäisellä tunnilla yöllä, että kerkisi ensin puida viljat, sitte ne oli viskattava. Wiskaaminen tapahtui siten. Elot työnnettiin lapiolla riihen toiselle puolelle seinän viereen. Wiskaaja kävi istumaan lemetti ka’an viereen ja kouran kerralla viskasi riihen toiselle puolelle, vaan koura oli viskatessa käännettävä alaspäin, sitte ruumenet jäivät istujan viereen pyöreäksi kaoksi ja jyvät lensivät etemmäksi seinän vierille. Täytyi joskus käydä kepeästi lakaisemassa viljojen ja ruumenien väliä. Sinä päivänä oli kerettävä laittaa suuri ahos riiheen. Syksyllä oli pellavan loukuttaminen, lipsuuminen, harjaaminen ja kehrääminen. Willat kehrättiin ja kotona. Kudottiin sarkaa ja sarssia miehille. Naisille kehrättiin oikein hienoa lankaa ja kudottiin pumpuliloimin kirjavaa hamekangasta. Tytöt ompelivat hameensa kotona, vaan kohdun (puseron) ompeli räätäli. Ompelukoneita ei silloin ollut kuin räätälillä.

Mieheni, talollisenpoika, Israel Aataminpoika Kuisma syntynyt 28. päivänä kesäkuuta 1876. Kirvun pitäjän Paksujalkalan kylässä. (Nykyään sanottiin koko aseman seutua Inkiläksi, vaikkapa siihen kuului kolme pientä kylää, Inkilä, Kuismala ja Paksujalkala.) Kotimme olivat aivan (tulisija) naapurit, rajaaita vain välillä. Niin lähellä oli helppo tutustua jo lapsesta asti. Leikki toveria emme olleet, sillä mieheni oli minua melkein kuusi vuotta vanhempi, mutta jo kansakoulua käydessäni ja siitä maanantai aamuna eväiden kanssa sivu kulkien, sanoi ajatelleen, jos vanhempainsa tähden voisi, nii kyyditsisi minut joka maanantai-aamu hevosella kirkolle. Asiat kehittyivät vähän kerrallaan, että menimme kihloihin Mikkelin sunnuntaina, naapuripojan häissä 1899. Häämme vietettiin samana syksynä Pyhäin miesten sunnuntaina 5. päivänä marraskuuta. Läksiäiset vietettiin minun kodissani, mutta häät ja vihkiminen toimitettiin mieheni kodissa. Wihkimisen toimitti rovastin apulainen pastori Paavo Pakkanen, joka erikoisesti ihaili minun paksuja kultasormuksiani. Onpa häistäni muistoja enempikin, mutta mainitsen yhden. Kun menimme sulhasen kotiin jonossa, puhemies ensin, sitten sulhanen ja morsian, sen jälkeen seurasivat juohtomiehet, nuoteet ja kaaseet, niin meille hääväki lauloi tupaantullessa ”Koko maailm iloit mahtaa”. Siitä laulusta on meillä ollut huvia monta kertaa, vaikka en sitä sano pilkaten, se oli siihen aikaan hartaudella laulettu. Olin silloin vasta niin nuori, kesäkuussa täytyin seitsemäntoista vuotta.

Olin miniänä melkein kuusi vuotta, hyvä oli ollakin. Anoppini, vaikka oli mieheni äitipuoli suhtautui minuun hyvin, mutta appeni oli useasti minulle vihamielinen ja syynkin luulen tietäväni. Isäni ja appeni rajanaapurit, olivat riitautuneet jostai turhanpäiväisestä asiasta, siitä luulen riittäneen kaunaa viellä minullekin. Erosimme yhteisestä talosta helmikuussa 1906. vaan emme muuttaneet minnekään etemmäksi, vaan ostimme siitä omasta kylästä, aseman luota talon, johon muutimme asumaan. Siinä talossa syntyi ensimäinen poikamme, sen jälkeen viellä viisi lasta seuraavassa järjestyksessä. Eino Antero syntynyt 27/10. 1906. Sylvi Siviä s. 26/2. 1909. Toini Ester s. 13/1. 1911. Wäinö Kalervo s. 14/12. 1913. Ismo s. 10/9. 1916. Ilmari s. 11/5. 1919. Siinä ovat Kuisman lapset, yhtään ei ole kuollut. Jokainen on nyt naimisissa.

Mieheni oli kova hommaihminen. Piti aikanaan puuliikettä Pietariin ja myöhemmin Suomen valtiolle. Neljä poikaa isä ja minä elimme ja teimme töitä yhdessä. Tytöt kumpikin saivat käydä kouluja, sitte myöhemmin menivät naimisiin. Isä joka jo tuli kivulaiseksi jätti kaikki hommat poikien hoidettaviksi ja mikäs oli jättäissä, ahkerat ja kunnon pojat olivatkin.

Sitte tuli vuosi 1939. jolloin syttyi sota. Siitä alkaa ikäänkuin uusi elämän jakso. Eino, Wäinö ja Ismo läksivät yht’aikaa sotaan. Kotikartanolla, autolla lähtiessä vilkuttivat minulle, johon toivotin ”Jumalan kansa”. Oli mieltä ylentävää nähdä poikien innostusta ja isänmaan rakkautta. En mitenkään malta olla kirjoittamatta muistikirjastani millaista meillä sodan aattopäivänä oli.  ”9/10.39. Ympärys pitäjien miehet ovat jo menneet joukkoosastoihinsa, nyt on Kirvun vuoro. Inkilän seudun miehet saapuivat tänäiltana Yhtiön konttorin luo. Meiltäkin Eino, Wäinö ja Ismo (Ilmari meni vasta 3/1.1940. asevelvolliseksi). Kävin iltapuolella asemalla ostamassa pojille eväs juustoa ja makkaraa. Siellä oli kaikki niin oudon totista. Suojeluskuntalaiset täysissä varustuksissa. Joukkoosastoihinsa menevät miehet reput selässä j.n.e. Lotat ovat myös kovassa touhussa. Tänäiltana antavat seurantalolla kaikille lähtyöille ruokaa. Puhelin keskuksessa lotat.

10/10 39. Matikkalan kylän miehet, pojat läksivät tänäiltana (sinne jonnekin). Junan lähtiessä lauloivat ”Kuullos pyhä vala” ja ”Kaunis Karjala”. Oli mieltä ylentävää kuulla sellaista laulua miehiltä, jotka ovat tietoisia siitä, että menevät rajoillemme vartioksi, millaisia kohtaloita kohti tahansa. Erittäin jäivät lähtemättömästi mieleeni sanat ”Ollos huoleton, poikas valveill on”.

[lainaus päiväkirjasta päättyy]

Meille oli sodan alussa majoitettu yksitoista kuormasto sotilasta hevosineen koko talveksi, siihen viellä jäivätkin, kun 9. päivänä maaliskuuta 1940. läksimme ensimäiselle evakko matkalle. Pommitus kävi niin ankaraksi, ettei enää mitenkään voinut olla. Sitte jo viranomaisten käskystä tyhjennettiin koko paikkakunta. Suuntasimme matkamme vävyllemme Muurameen. Sieltä saimme asunnon johon sovimme koko meidän perhe asumaan. Sitä ei kestänyt kauan, kuin taas 1941. kesällä alkoi uusi sota ja taas pojat läksivät sotaan. Eino omalla henkilöautolla ja samoin Wäinö kuormaautolla. Ismo oli talvisodassa Kollalla konekiväri ampujana ja samaan toimeen joutui nytkin. Ilmari ei sotien välillä päässyt pois ensinkään, vaan sai olla sodassa kahta kuukautta vailla viisivuotta. – Mutta voi sitä riemua, kun syksyllä syyskuussa päästiin taas kotiin, ja osasi antaa kodille arvon. Saimme olla kotona kolmatta vuotta, kun taas alkoi uusi armoton evakkotaival. Matkamme päämäärä oli taas Muurame. Sieltä olemme nyt hajaantuneet ympäri suomennientä. Joka poika on nyt etsinyt työpaikan itselleen. Eino Suonenjoella, Wäinö ja Ismo Riihimäellä, Ilmari on Nikkilän sairaalassa hoitajana. Isä ja minä jouduimme tänne liki Nuppulinnan asemaa, pieneen vinnikamariin asumaan.

Mieheni Israel sairasti vaikeata sydäntautia kahdeksan vuotta ja kuoli 23. päivänä maaliskuuta 1946. Helsingin Kirunkisessa sairaalassa ja haudattiin Suonenjoen hautausmaahan. Olimme naimisissa 46. vuotta 4. kuukautta. Eipä isältä jäänyt ”hattu kannonpäähän” kun jäi 6. lasta ja 22. lastenlasta ja kaikki ovat elossa. Nyt olen toistaiseksi viellä tässä yksinäni. Nämä evakkomatkat ovat ainoastaan minun matkojani. Huvimatkoja en ole tehnyt koskaan, jos en ota lukuun Enson maatalous näyttelyä ja yhtä Imatran matkaa. Olen ollut vain kodin ihminen ja perheeni hoitaja.

- - -

Huvimatkoista puheen ollen: Helena Kuisma ehkä unohtaa viisikymmenvuotispäivän lahjansa – se on matka Jyväskylään tyttärensä Toini Linjaman luo vuonna 1932, sieltä laivalla Lahteen ja Viipuriin ja Inkilään takaisin. ”Rengasmatkoja” järjestettiin silloinkin, kuten joskus kuusikymmenluvulla, markkinoijana Valtionrautatiet.