Sylvi Pärssisen muistelmat, vuodet 1914-18
Kirjoitettu 1972 ja 1986 [teksti on alkuperäisen mukainen ja stilisoimaton]

Sylvi Pärssisen muistelmia lapsuudestaan noin vuodelta 1914

[Kirjoitettu 1972]

Innsbruck 6.5.1972

Olimme kiikulla. Lankisen lapset ja minä ja kai Toinikin, vaikka hän oli niin pieni. Kiikun vieressä seisoi vieraita. Oli iso kiharatukkainen tyttö ja pieni tyttö. Ja se iso tyttö kysyi, että kuka se on tuo punamekkoinen tyttö, ja tarkoitti minua. Heillä oli myös koira, joka oli niin suuri kuin minä. Sitä piti hiukan ihan pelätä. Sen nimi oli Maffe. Ymmärrän nyt, että se oli bernhardilaiskoira. Meillä oli koko huone vuokrattu näille vieraille, kai siinä olivat tyttöjen vanhemmatkin. Oli kesä 1914. Maailmansota oli syttynyt, ja nämä vieraat olivat tulleet pakoretkelle Viipurista peläten Saksan laivaston tulevan pommittamaan. Jonkun ajan perästä he palasivat takaisin kotiinsa. Minä en sotaa pelännyt. Enemmän olin pelännyt, kun Ida-täti edellisenä kesänä oli matkustanut Amerikkaan ja Lusitania-laivalla syttyi keskellä Atlanttia tulipalo. Tai en nyt niin varmasti muista, että jos se tulipalolaiva olikin Titania. [p.o. Titanic, joka laiva se ei varmasti ollut, koska Titanic upposi ensimmäisellä matkallaan]. Sotaa en kyllä unohtanut. Olin aivan itsekseni oppinut lukemaan  - olinhan jo viisivuotias -, ja ”Kodin Kuvastossa”, joka ilmestyi joka viikko, oli aina osasto ”Tuoreimmat uutiset sotanäyttämöltä”. Luin siitä sekä länsi- että itärintaman tapahtumista säännöllisesti, Karpaateilta aina Ranskaan ja Belgiaan asti kaikki uutiset. Näihin aikoina me asuimme ns. ”valkeassa talossa”. Mammalla oli niin mukavia hameita, joissa oli pykälitettyä samettinauhaa helmassa ja esiliinoissa oli jännittäviä koukeroita. Isä kävi puutavarakauppaa pietarilaisten kanssa. Kun hän tuli matkoiltaan joko Viipurista tai Pietarista, toi hän meille tuliaisiksi ihania marmelaadilaatikoita, joissa sisällä oli pitsikoristeet ja mukavasti kierrettyjä pikku haarukoita. Myös viinirypäleitä, banaaneja ja appelsiineja saimme, mutta en muista vielä tähän aikaan syöneeni suklaata. Ja isän huone tuoksui aina viineiltä. Mukavaa oli ”valkeassa talossa” leikkiä isän vanhoilla kravateilla, joita oli toinen toistaan komeampia, brokaadi- ja silkkikankaasta tehtyjä, mutta vinnille hyljättyinä vietyjä, samoinkuin iso kasa kovia kauluksia ja kalvosimiakin. Kun ne hiukan nuhraantuivat, hän heitti ne pois ja osti uusia, luulen. Siellä vinnillä luin myös vanhoja kirjoja, ja muistan suuren tyrmistykseni, kun minulle siellä selvisi, että Jeesus olikin mies. – Ja kuitenkin lasten ystävä. Ei meidän isä koskaan välittänyt meistä eikä puhellut kanssamme, sen kun toi niitä makeisia. Näihin aikoihin myös, että minulle tuotti suurta iloa ja nautintoa etsiä virsikirjasta oikeita virsien numeroita. Siinä oli erikoinen viehätys. Alkukirjaimet olivat niin mukavasti koukeroisia, ja numerotkin suuria ja kauniita. Pidin aivan tavattomasti numeroista. Ja kerran enoni, joka oli myös kummini, toi minulle lahjaksi siniset helmet, joista tuli rakas aarteeni.

V u o s i   1 9 1 4

Ensimmäisen maailmansodan uhka ja syttyminen heinäkuun lopussa ja elokuun 1. päivänä 1914 eivät toki vielä tunkeutuneet pienen tytön [5 v.] tietoisuuteen ennen kuin sitten, kun Wiipurista tulevat sotapakolaiset täyttivät kaikki sopivat asuintilat Inkilässä. Aikuiset vähän naureskelivat heidän arkuuttaan, mutta perää oli pakoon lähtemisen syissä. Uskottiin nimittäin Saksan mahtavan laivaston heti tunkeutuvan Suomen suuriruhtinaskunnan rannikkojen kautta valloittamaan Wenäjän arimpia kohtia, ennen muuta pääkaupunkia Pietaria. Hätiköiden Wiipurin linnoituksen komentaja kuulutti, että siviili-ihmisten on lähdettävä pois kaupungista. Aikaihmiset kertoivat lukeneensa sanomalehdistä, että koko Wiipurin asema oli tulvillaan maaseudulle pyrkiviä hätäisiä viipurilaisia. Samaa hämmennystä ja hätiköintiä kuului myös olevan Helsingissä, Turussa ym. rannikkoseudulla. (Näistä päivistä minun mielestäni parhaiten kuvaa professori Reino Lento kirjassaan ”Sellaista oli elämä vuosisadan vaihteen Turussa”) Niin myös Inkilään tulvi pakolaisia. Kohta huomattiin, että saksalaisilla oli etelämmässä tarpeeksi tekemistä, ja ihmiset täällä Suomessa rauhoittuivat. Sotapakolaiset palasivat koteihinsa. Mutta todella Saksan sotalaivat olivat pommittaneet joskus Suomenlahdella ja Ahvenanmaan rannikolla. Sodan julistamispäivä oli lauantai, ja jo sunnuntaina paniikki oli vallannut rannikkoseutujen asukkaat.

Kodissani kolmas kamari oli vuokrattu wiipurilaisille, mutta pian he jättivät meidät. Sitten siihen tuli Juho Turunen perheineen.

Sylvi Pärssisen muistelmia noin vuodesta 1915

[1972]

Mesiangervot tuoksuivat huumaavasti. Se oli outo tuoksu, jonka opin tuntemaan vasta kesällä 1915. Angervot tuoksuivat. Juoksimme kaitaa polkua niemen kärkeen lehtipuiden vihreän katoksen alla. Polkua reunustivat putkikasvit, jotka olivat korkeampia kuin minä. Niiden varsista pojat tekivät puhallusputkia. Tällainen runsas kasvillisuus ja kaikki nämä tuoksut olivat minulle outoja, samoin kun se vesi, joka nientä ympäröi. Se oli Vuoksi. Isä oli myynyt entisen kotimme Inkilässä ja ostanut Käkisalmen pitäjästä [Näpinlahdesta] talon, jonne muutimme keväällä. Se oli meille lapsille iloinen kesä. Meillä oli pieni vasikka, jonka kanssa saimme leikkiä. Pyydystimme läheisestä joesta rapuja. Juoksimme ja teuhasimme kuin huolettomat hullut, jopa niin että hyppiessämme ladon parsilta alas sisareni Toini taittoi kätensä, Se ei meno haitannut, ja kokonaan kipsissä oleva käsi vain heilahti, kun hän hyppi penkeiltä alas. Ja ne sotauutiset tulivat tännekin säännöllisesti.

Syksyn tultua muutimme jällen Kirvuun, seurannut talvi kului kuin pahan painajaisessa. Syyskuussa syntyi perheeseemme viides lapsi, poika [Isarel-Ismo-Itti]. Asuntomme oli kovin ahdas. Kun ajattelen tätä Merolassa vietettyä aikaa, niin siihen aina sekoittuu pikku veljeni itku öin ja päivin. Isä kulki asioillaan ja oli usein juovuksissa. Oli hauskaakin. Minä pääsin kiertokouluun. Istuimme Benjamin tuvassa penkeillä ja opettelimme lukemista ja kristinoppia. Ihmettelin, miksi minunkin piti tavata, vaikka osasin lukea suoraankin, mutta niin vain oli. Opettaja oli hieno mies. Hän pesi käsiään yhtä mittaa. Kun hän jätti meille jäähyväiset, hän meni sen jälkeen taas kamariin, ja naiset tuvassa sanoivat, että nyt se meni taas pesemään. Erikoista oli, että tämän talon isäntäväellä oli tapana tuoda joulujen ajaksi olkia tupaan. Niissä oli mukava peuhata.          

V u o s i   1 9 1 5

Sota jatkui. Sen mukana alkoi levitä tauteja. Toukokuussa 1915 tuli määräys yleisestä rokotuksesta isoarokkoa vastaan. Venäjältä tauti oli leviämässä Suomeen. Tällöin meidät lapsetkin rokotettiin. Muistan, miten tomera nainen iski vasempaan käsivarteemme kuusi pientä haavaa, kolme riviinsä. Sitten niihin pistettiin rokotusaine. Ainakaan minulla rokot eivät kohonneet, jolloin tarkastuksessa viikon-parin kuluttua rokotus uusittiin. Muistan, miten rokottajanainen aivan vihoissaan puristeli käsivarttani ja irvistellen antoi uuden rokotteen. Sanoi vielä, että ”ihme jos ei nyt tehoa”. Ja tehosihan se: koko kesän käsivarteni vuoti visvaa, eikä kunnollisesta pukeutumisesta ollut puhettakaan. Kesä sattuikin olemaan aika kumma, ja mamma leikkasi paidoistamme, jotka siihen aikaan tehtiin hihallisiksi, vasemman hihan pois, ja kesäpukuina meillä olivatkin vain paita ja esiliina. Rokot kun piti pitää ilman sidettä. Rokkojen arvet säilyivät sitten rumina koko elämän ajan ja olivat suurena harmina, kun muotiin tulivat hihattomat leningit. Säilyimme isoltarokolta, mutta joku Suomessakin oli siihen kuollut. Kuka selvisi taudista hengissä, sen kasvot jäivät pahoin arpisiksi.

Sota siis jatkui. Minä en silloin vielä ymmärtänyt sen kulusta, en voitoista enkä tappioista. [Ei] tavaroista eikä ruoasta ollut puutetta. Me jopa herkuttelimme, lapset nimittäin. Vaikka isä ei koskaan ollut meille hellä eikä läheinen, hän kuitenkin matkoiltaan toi meille aina tuliaisia. Isällä kävi niitä puutavaraliikemiesystäviä, kauppa-kampraatteja, ja hän teki usein Pietarin matkoja. Sieltä saimme ihanan kauneissa askeissa marmelaadeja, joissa karamellit olivat paperipitsien ympäröiminä. Joka laatikossa oli pieniä kiiltävästä vanungista kierrettyjä haarukoita. Ne olivat leikkitalouksissamme erittäin mieluisia. Saimme myös suklaata ja etelän hedelmiä. Mutta kotonakin me joskus herkuttelimme. Ruokamme oli muuten aivan talonpoikaista ja tavallista, mutta mamma tahtoi myös kokeilla uusia lajeja. Hän kävi myös jonkun lyhyen keittokurssin Inkilässä, ja sen jälkeen yritti tehdä meille ihan jäätelöä. Se ei tosin onnistunut aivan jäätelöksi, mutta syötiin vanukkaana nauttien.

Mukava kerjuripoika oli siellä Valkiassa talossa koiramme Nätti. Se oli todellinen rotukoira, jossa selvimpinä esiintyivät mäyräkoiran lajitunnukset. Sillä olivat etujalat ulospäin kiertyneet, paksu pitkäkarvainen vaaleanruskea turkki sekä peräpuolen kaunistuksena villainen kippurahäntä selän päällä pallona. Meille lapsille Nätti oli kiltti leikkitoveri, mutta siitä sitä ei saatu luopumaan, että se joka päivä kävi kerjuulla. Lamppuharjana se kieritteli lähellä olevan setäni Yrjö Läherinnan kauppaan, nousi kahdella jalalla tiskiä vasten seisomaan, katseli anovin ruskein silmin hellyttävästi kauppiaita, kunnes sai tavallisen annin, vesirinkelin. Sitten se lyhyillä jaloillaan livahti ulos omille teilleen. Mihin ja milloin tämä hauska monirotuinen ystävämme lienee joutunut, en muista.

 

Sylvi Pärssisen muistelemaa

[1986]

V u o s i   1 9 1 6

Keväästä syksyyn vuonna 1916 asuimme Käkisalmen Näpinlahden kylässä. Muutosta sinne minulla ei ole muistikuvia, mutta varhainen kevät oli, kun lähdimme Inkilästä Valkiasta talosta. Talo, jonka isä oli ostanut, oli pieni ja vanha. Tupa ja pari kamaria. Tuvassa vielä asui eräs Malisen perhe. Minusta tuntui, ettei emännillä oikein luistanut saman hellan päällä keittäminen. Lähellä oli muita taloja, Ruippoja ja Ryyppöjä. Leikkitovereita niistä löytyi, mutta aikuiset eivät oikein ehtineet tutustua. Isän suurpiirteisistä eleistä tässä kodissa on muistissani, että hän osti kokonaisen säkin vesirinkeleitä, ettei mammalla olisi vaivaa pullan paistamisesta. Nämä ”paraskit” maistuivat kyllä kuivinakin.

Näpinlahdesta säilytän muistoissani kesän vehreyden ja angervojen tuoksun. Mesiangervot olivatkin minulle uusia kokemuksia. Kotoa Vuoksen rantaan polku kulki kostean, huumaavan tuoksuvan lehdon läpi. Eipä tainnut tyttösen päälaki näkyä, kun angervot ja putkikasvit polun kahden puolen olivat niin korkeat. Ja mitenkä korkea tämä kuusivuotias [p.o. 7-vuotias] silloin voi ollakaan. Näpinlahti oli etelämpänä [Näpinlahti oli noin 14 km etelämpänä, mutta Vuoksen varrella, Laatokan rantaan oli linnuntietä 10 km. Näpinlahden nykyinen nimi on Синево - Sinevo] kuin Inkilä, ja siellä kasvisto oli erikoisempaa, siellä kasvoivat minulle tuntemattomat puut, lehmukset, tammet, rautalepät ja pähkinäpuut. Vuokselle en päässyt koskaan soutelemaan, mutta rannassa käytiin uimassa.

Mutta kotini lähellä virtasi pieni joki, puro oikeastaan, jonka kivien alta ruskeanharmaat ravut työnsivät pelottavia saksiaan ja viiksiään. Kävimme siinäkin polskimassa ja uimassa, ja joskus kanssamme oli pieni vaaleanruskea Manteli vasikka.

Kohta ennen juhannusta oli koko perheen yhteinen vastanteko. Marjat kypsyivät Näpinlahdessa aikaisemmin kuin Inkilässä. Menimme Einon kanssa poimimaan mansikoita läheiseen lehtoon. Einolla oli pieni astia, minulla suurempi. Aina saatuaan pienen poimurinsa täyteen Eino juoksi tyhjentämään sen minulle. Minä söin mansikoita astiastani minkä vain ennätin. Luulin hänen tarkoittaneen niin. Kun sitten poislähdön aika tuli, sain veljeltä ankarat sapiskat ja kyllä minua hävetti.

Heinänteon aikaan leikimme pienessä ladossa, jossa oli mukava parvi. Sieltä oli jännittävää hypätä alas heiniin. Me Einon kanssa onnistuimme hypyissämme, mutta pientä Toini ressukkaa ei onnistanut. Hän putosi kädelleen ja alkoi huutaa. Siihen hätään mamma juoksi riiheltä, jossa puitiin ahosta. Hän huomasi heti, että Toinin käsi retkotti poikki menneenä. Ei muuta kuin äkkiä hevonen valjaisiin, mamma hiukan itseään pesaisten ja mekon muutettuaan ”riihipinnalla”, kuten hän itse jälkeenpäin kuvaili, työmiehen kanssa Käkisalmen lääkäriin. Toini oli silloin nelivuotias. Ensimmäinen lääkäri oli  ollut tyly. Sanoi että ”jos minä sen sidonkin niin en minä nukuta”. Mamma ei hennonnut jättää pienokaista sen lääkärin kynsiin, vaan jatkoi menoa toisen lääkärin luo, joka oli ”turvalaitoksella”, ja sieltä tuli apu. Toini nukutettiin, luut oiottiin, ja koko käsivarsi olkapäästä asti pantiin kipsiin. Molemmat käsivarren luut olivat katkenneet. Mutta mitä meille Einon kanssa kotona tapahtui? Meidän syytämmehän tapaturma oli. Emmehän olleet estelleet pikku siskoa hyppimästä, ehkä olimme jopa yllyttäneet. Isä, joka oli jäänyt kotiin, oli aivan suunnitaan. Hän huusi ja pauhasi meille kovasti, mutta emme saaneet edes tukkapöllyä. Nurkassa saimme seista jonkin aikaa siellä peräkamarissa. Toinin käsivarsi parani ihmeen nopeasti. Muutaman päivän perästä hän jo hyppi tuvan penkillä niin että kipsattu käsi vain heilui eikä se vauhtia haitannut. Pian kipsi voitiin käydä otattamassa pois, eikä Toini nykyään enää muista mitään koko tapaturmasta. Ihmetteli, kun minä tätä kirjoittaessani (1985) kyselin häneltä, että onko hänelle sellaistakin tapahtunut.

Elettiin maailmansodan alkuvuosia. Lukuunottamatta juuri sodan syttyessä tapahtunutta pakohämminkiä Suonessa saimme elää aivan sivussa sotatoimista ja rauhassa. V. 1915 kerrottiin Saksan laivaston Itämerellä joutuneen kokonaan Englannin sotalaivojen saartamaksi. Minä muistan myös seuranneeni sanomalehdistä sotauutisia. Mutta ne olivat kyllä sensuroituja. Ihmettelin silloin kovasti, miksi joidenkin kuvienkin alla olivat kirjaimet SH. Myöhemmin, monia vuosia myöhemmin sain tietää, että ne merkitsivät ”Sotasensuurin hyväksymä”. Myös aivan tyhjiä paikkoja oli joskus lehdissä. Meille tuli viipurilainen Karjala, ja nyt myös Käkisalmen sanomat. Jatkuvasti mamma tilasi myös Kodin Kuvasto-nimisen viikkolehden. Sen saapumista odotettiin aina innolla, minäkin, koska osasin lukea. Kilvattiin, kuka sen sai ensimmäiseksi käsiinsä. Siinä oli kertomuksia, tietoja elämän eri aloilta, uutisia, ja tietysti myös osasto ”tuoreimmat tiedot sotatanterilta”. Hupiakin oli, sarjakuva ”Iso-Lasse ja Pikku-Lasse eli kahden vekkulin merkilliset kepposet!”. Nämä samat velikullat ovat sitten pelanneet lehdissä nykypäiviin saakka, Suomessa nimillä Matti Mainio ja Jussi Juonio. Kouluaikoina tapasin nämä Lasset myös ruotsalaisissa viikkolehdissä. Lienee kaikkein vanhimpia sarjakuvia. Kun lehti oli luettu, mamma korjasi sen piironginlaatikkoonsa lukon taakse, mutta antoi katsottavaksemme kun pyysimme. Myöhemmin mamma sidotti pari vuosikertaa, mutta ne katosivat vuonna 1939 talvisodan evakuoinnissa.

Näpinlahdessa Eino aloitti kansakoulun, mutta ei ehtinyt käydä sitä kuin vähän syksyllä. Jätettiin tämä seutu. Isää ei viihdyttänyt eläminen Näpinlahdessa. Taisi mammakin sillä kertaa suostuvaisesti hyväksyä isän tuumat palat Inkilään. Varmasti emme viettäneet yhtään talvea Näpinlahdessa, olisihan minulla siitä joitakin muistikuvia, lumesta, pakkasesta, ulkonaolosta ynnä muusta. Talo myytiin, tavarat pakattiin, samoin osa karjasta [myytiin], ja jätettiin hyvästit vehmaille Vuoksen rantamille. Pieni Manteli-vasikka pääsi emänsä kanssa talsimaan matkaamme. Pieni muuttokolonna ja mukaanotettavat lehmät aloittivat matkan Kirvuun vuorokauden ennen meitä, siis entisille asuinsijoille, mutta isä, joka oli reilu luonteeltaan ja tahtoi ehkä näyttää ”köyhälle kansalle ihmettä”, tilasi Käkisalmesta auton perheen kuljettamiseen. Sieltä tulikin sen ajan hieno ”voorti”, avokattoinen, meistä aivan yliveto. Isä ahtoi mamman ja meidät neljä lasta, Einon, minut, Toinin ja Wäinön, peräistuimelle, mutta itse hän rojahti kuljettajan vieraan eteen ja sitten alkoi pelottava kyyti. Vastaantulevat hevoset aivan hurjistuivat ja keikkuivat kahdella jalalla silmät nurin päässä, ennen kuin ne saatiin haisevan ja kamalasti ”purpettavan” automme ohi. Autonkuljettaja huusi ja isä huusi ja hevosmiehet raivosivat, ennen kuin tie tuli selväksi. Me siellä takapenkillä emme uskaltaneet hievahtaakaan, niin olimme kauhuissamme. Korkeat mäet kiemuraisella soratiellä olivat myös pelottavia. Päästiin kuitenkin tällä harvinaisella ajoneuvolla ensin Käkisalmen kaupunkiin, jossa pidettiin lepohetki, ja sitten viho viimein Inkilään.

Nyt kyllä muistini pettää, en muista, mihin siellä Inkilässä retkueemme pysähtyi. Ihan Inkilään vai menimmekö yhtä kyytiä Merolan Akkasenmäelle. Lehmät ja tavarakuormat tulivat myös perille. Vieläpä yksi lehmä, joka lähtiessä oli myyty Näpinlahdessa, ilmestyi parin päivän perästä toisten lehmien luo veräjälle ammumaan. Oli lehmäparka varmasti kovin huolissaan emäntänsä huolimattomuudesta, kun se oli unohdettu ottaa mukaan. Muun karjan jälkiä seuraten se oli kävellyt monikymmenkilometrisen matkan ja tullut läpi Käkisalmen kaupungin. Reippaasti osasi suunnistaa Inkilään. Eikä sitä enää hennottu palauttaa, vaan kauppa peruttiin. – Kuka sanoo vielä, että lehmä on tyhmä eläin?

 

Sylvi Pärssisen muistelmia noin vuodesta 1917

[1972]

Mutta sitten muutettiin jälleen. Tällä kertaa lähemmä Inkilän asemaa ihan Inkilän kylään, ja nyt isälle tuli kuulumaan myös Inkilän mylly. Europeus taisi olla tilan entisen omistajan nimi. Oltiin jo jännittävässä vuodessa 1917. Näköala käsitti jo koko Inkilän Kuunjärven ympärillä. Mielessä on lämpimiä kesäpäiviä, hauskoja leikkitovereita, iloista ja huoletonta kesän viettoa. Mutta syksyllä alkoivat lapsetkin huomata, että jotain erikoista ja ikävää oli ilmassa. Syyspimeinä iltoina, aina myöhään yöhön loistivat valot aseman puolelta työväentalon ikkunoista, niitä katsellessa vanhemmat puhelivat keskenään huolestuneen näköisinä. Kuulimme sanan ”punaiset”, kuulimme, että isä pelkäsi joitakin ”hakijoita”. Sitten eräänä iltana meidät suurimmat lapset Eino, minä ja  Toini vietiin navetan katokseen salavihkaa. Sinne oli kaivettu iso kuoppa maahan, ja vanhemmat selittivät, että sinne on piilotettu tärkeimmät perheen asiapaperi, tilan kirjat jne., jos heille mitä tapahtuisi. Tähän aikaan ei näet kukaan ollut varma hengestään, ja kuulimme huhun, että meidän isällekin olisi määrätty tappaja. Emmehän me lapset paljoa ymmärtäneet, mitä oikein Suomessa tapahtui. Kerran muistan puhutun, että Kaljusen, punaisten johtomiehen, panssarijuna olisi kulkenut ohitse.

 

Sylvi Pärssisen muistelemaa vuodesta 1917

[1986]

A k k a s e n m ä e l l ä   s y k s y s t ä   1 9 1 6   k e s ä ä n   1 9 1 7 .

Kuvani siirtyy nyt näyttämään oloamme Akkasenmäellä. Tämä, virallisesti Merola, on varsinaisen Inkilän kylän jatkeena, kun mennään järveä pitkin etelään päin. Siellä oli kymmenkunta verrattain pientä maataloa, ja lapset kulkivat sieltä Inkilän kansakoulussa. En käsitä, mikä sai isän muuttamaan sinne, kun hän ei edes ostanut sieltä taloa vaan vuokrasi asunnon Tuomas Akkaselta. Asuimme vain yhden kamarin ja keittiön tiloissa. Tommo itse perheineen asui isommassa tuvassa. Syksyllä syyskuun 10. päivänä 1916 syntyi meille pikku veli, jonka isä tahtoi kasvattaa kaimakseen, eikä siinä auttanut mamman sana, vauvasta tuli Israel.  Tämä vanha raamatullinen nimi aiheutti veljellemme vuosien aikana paljon harmia. Nimi väännettiin perheemme lapsijoukossa Ittiksi, ja sitä nimeä hän kantoi aina sotien loppuun  asti, jolloin hän koko suvun evakkopaikassa Muuramessa 1944 muutti sen virallisesti Ismoksi. Hän oli elämänsä ensi viikkoina siellä Akkasenmäellä kovin itkuinen, mutta tottui sitten säännöllisempään elämänrytmiin ja alkoi nukkua yönsä hyvin.

Akkasen Tommo tuntui olevan vanhanaikainen laiskan sutjakka mies, joka ei pitänyt huolta talonsa kunnostamisesta. Kuvaavaa hänen käyttäytymiselleen oli, että kun hänen pikku poikansa teki pöpelöt lattialle – eihän siihen aikaan housuja paljon pidetty - , niin Tommo harvakseltaan nousi, meni lähelle ja kovasti polkaisi jalkaa, jolloin pöpelöt vierähtivät lattialankkujen välistä sillan alle. Niin harva oli lattiakin. Ja olihan tämäkin elon rationalisointia. Hänen vaimonsa, Tommon Mari oli sen sijaan miehensä vastakohta. Kun hän puhuikin, niin sanat tulivat niin nopeassa tahdissa, etten minä kaikkea ymmärtänyt. Tommon äiti Seppälän Ieva oli hyvä hieroja. Hän asui erillään Kuunustaisen Pihtlahden rannalla pienessä mökissään, mutta kulki ympäri kyliä vetreyttämässä ihmisten lihaksia (kuva Muistojen Inkilä kirjassa sivulla 75). Anopiltaan Mari oppi hieromistaidon, ja myöhemmin kun lapset alkoivat hajaantua maailmalle ja Tommo oli kuollut, hän muutti Inkilän kylään ja sai uuden nimenkin ”Sukkela-Mari”. Sanottiin, ettei hän malttanut edes kävellä tasaisesti, vaan aina kolmen askelen jälkeen ”rikkoi”, otti juoksuaskelen. Marilla ja Tommolla oli viisi lasta, meille ikänsä puolesta sopivia leikkitovereita.

Akkasenmäkköisillä oli vielä eräs mainittava tapa. Kun yleensä Kirvun murteessa jätettiin sanoista viimeisiä kirjaimia pois, niin tämä tuli erittäin esille Akkasenmäellä. Väki oli myös verrattain kovaäänistä. Kun kylä oli veden rannalla, niin ääni kulki selvänä kauas vettä myöten. Silloin jopa toisella puolella kapeaa Alajärveä ihmiset nauroivat, että ”akkasenmäkköist sopottelluot”.

Huoletonta oli elämämme Akkasenmäellä. Jouluksi (1916) isäntä Tommo kantoi ruisolkia tuvan lattialle, sellainen oli tapa, ja säästyihän pyhien aikana emänniltä siivoushomma. Melskasimme pahnoissa kaikki yhdessä, omat ja vieraat lapset. Sekä Mari että meidän puoleltamme mamma olivat laittaneet joulukuusensa kattoon riippumaan, niin ettemme ylettäneet kuusen koristeisiin. Mutta kyllä tuvan puolen kuusi sai kyytiä, kun me iso lapsilauma sitä pyöritimme. En muista, että meitä olisi yhtään kielletty. Mamma oli koristanut kuusemme kauniisti. Muulloin hän säilytti visusti koristeet siellä arteitten piirongin laatikossa. Antoi kyllä meidän joskus katsella niitä.

Kesät menivät Akkasenmäellä kirmatessamme kivikkoisilla ahoilla kilpaa lampaiden kanssa. Minusta oli mukavaa, kun lampaat olivat niin kesyjä ja tulivat aivan luoksemme nuolemaan niille kivien päälle ripoteltuja suoloja. Ikävä tapaturma sattui pihassamme, kun Tommon-Marin pieni Sivi poltti takapuolensa lämmitellessään povarmin uunin edessä hameen helmat ylhäällä, jolloin ne leuhahtivat tuleen. Meidän kotiapulaisemme Kortteen Aili, joka silloin oli pyykillä, ei osannut tarpeeksi nopeasti sammuttaa tulta. Kiharatukkainen tyttö sai sitten kärsiä aina talveen saakka ilkeän näköisistä palovammoista. Kyllä minua säälitti, kun hän loikoi tuvan sängyssä vatsallaan ja vain huusi ”kokkoo, kokkoo”. Tämän järkyttävän tapauksen johdosta hän menetti joksikin ajaksi selvän puheensakin. Lääkkeeksi Mari keitti havun neulasia kermassa, eikä se varmasti pahentanutkaan haavoja. (Tapasin Sivin v. 1983 inkiläläisten päivillä) Arvet jäivät ikiajoiksi.

Tätini Vappu oli myös muuttanut Akkasenmäelle perheineen. En muista, mitä työtä hänen miehensä Matti Kuisma teki. Aikaisemmin he asuivat Matikkalassa ilmeisesti sedän kotitilalla. Oli mukavaa, että saimme serkut Ailin, Annan ja Ainon taas lähellemme. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä Veikko. Joskus jälkeen päin Aili kertoi mammansa sanoneen, että kun Sylvi ja Toini tulevat heille, niin kohta kaikki on sekaisin. Minä ihmettelin sitä, emmehän me tehneet muuta kuin leikimme.

 

Sylvi Pärssisen muistelemaa kiertokoulusta

[1986]

OPINTIELLE, KIERTOKOULU V. 1917

Kiertokoulun kävin Akkasenmäellä syyskesällä 1917 8-vuotiaana. Sitä piti mielestämme hyvin hieno herra V. Wenhola Akkasen Benjamin talossa. Kovin siisti oli opettajamme.

Me istuimme tuvan penkeillä ja kirjoitimme sylissä pitämillemme rihvelitauluille. Kun taulu oli täynnä kirjaimia, ne pyyhittiin pois pienellä rätillä ja alotettiin uudet kirjaimet. Lukukirjat opettaja jakoi joka päivä laatikostaan ja korjasi illalla haltuunsa. Toiset opettelivat vasta tavaamaan, mutta minä luin salaa heti kohta kaikki kirjan mukavat luvut, ja olin sitten hiukan pitkästynyt. Kylläpä ihmettelin, kun eräs kylän pojista ei osannut panna käsiään ristiin, vaan pani käsivartensa edessään ristikkäin. Koulu kesti kymmenen päivää. Sitten opettaja jakoi ”Lukusetelit, Lastenkoulu=todistukset”. Arvoasteikko oli: Hyvä 4 (X), tyydyttävä 3 (Y), wälttävä 2 (Y), heikko 1 (I).

Minä sain seuraavasti

Tawuu -                         Kirjoitus 2
Suoraluku  3                     Luwunlasku 2
Aapinen     4                    Weisuu   3
Wanh.Test. 3                     Käytös   4
Luth.wäh.katk. 4 ja 3   Tarkkaavaisuus    4
Luetun käsittäminen 3  Ollut koulussa p:wää 10

Todistuksen toinen lehti oli Kinkeri-todistukselle, mutta se jäi käyttämättä. Kun herra Wenhola oli jakanut todistukset, hän hyvästeli kättelemällä talonväen ja joka päivä koulua seuraamaan tulleet aikuiset ihmiset, mutta meitä lapsia hän ei kätellyt eikä muutenkaan hyvästellyt. Sen jälkeen hän meni vielä omaan kamariinsa. Tällöin ihmiset tuvassa nauroivat: ”Nyt hää män pesemää kätteesä”.

 

Sylvi Pärssisen muistelemaa vuodesta 1917

[1986]

INKILÄN KYLÄSSÄ VUONNA 1917

Kauanhan isä malttoi ollakin Akkasenmäellä. Nyt hän rahtasi meidät Inkilän kylään. Hän osti talon, joka sittemmin Europeuksen jälkeen joutui Hänniselle. Lähimmät naapurit olivat Tuomas Inkinen, Heikki Lintunen ja Pekko Virolainen perheineen. Saimme taas kylliksi ikäistämme seuraa. Emmehän me vielä niin ihmeesti isoja joukkoja kaivanneet, kun Einokin vasta aloitteli kansakouluaan, minä olin kahdeksan, Toini kuusi ja Väinö kolme vuotta vanhoja. Pieni Itti oli vasta vuoden ikäinen. Mamma lähenteli kolmekymmentäviittä vuotta ja isä oli vähän yli neljäkymmentä. Ikä karttui heillekin. Minkä verran lienee tilan pinta-ala ollut, en tiedä. Kuunustaisen rantaan rajoittuivat kaksi isoa lehmähakaa, Isohaka ja Vuorelan haka. Kauempana metsämaiden ympärillä oli Suurkorpi, jossa kasvatettiin heinää ja kevätviljoja. En erikoisesti muista myöskään isän puutavarahommia, mutta nyt hänen mielenkiintonsa kohdistui toisaalle.

Jo asuessamme Valkiassa talossa isä ja Läherinnan Yrjö olivat perustaneet Inkilän aseman viereen pienen höyrymyllyn, ja nyt isää houkutteli vesimylly, joka tilan oston mukana ilmeisesti joutui hänelle. Kuunustaisesta Alajärveen virtasi pieni koskinen joki, ja siinä oli vesivoimalla käypä mylly. Tätä isä nyt kävi parantelemaan ja laajentamaan. Vesivoima jylläsi siellä, ja vieläpä pieni dynamo antoi jo ennen vapaussotaa meille sähkön.

Myllyn takana oli iso vesiratas ja putous, jossa veden voima hieroi mukavasti. Useat kyläläiset kävivät siellä saamassa hierontaa.

Myllyn yhteydessä oli myös pärehöylä. Tavallisesti työssä oli Lintusen Heikki, jolla olivat hyvin omalaatuiset puheet. Taitava seppä ja mekaanikko hän oli, isän mielestä jopa liiankin taitava, sellainen itseoppinut ”insinööri”. Muun muassa hän sai isän rakennuttamaan Alajärven rantaan tuulimyllyn, joka sitten ei toiminutkaan. Heikki siis käytti pärehöylää, ja me lapset vuorotellen olimme päreitä vastaanottamassa höylän terän liuskottua pölkyt. Tuoreet päreet tuoksuivat hyviltä. Ei meillä kenelläkään ollut sitä ajatusta, että tässä nyt käytettiin väärin lapsityövoimaa. Mukavaa vain oli, kun koskaan emme olleet yksin työssä.

Sydänpuut, joista ei enää olisi voinut halkoa päreitä, vietiin kotiin aikanaan hellapuiksi. Laskettiin leikkiä, että meillä eletään niin hienosti, että hellapuutkin ovat höylättyjä.

Ennen kuin vesi ränniä myöten virtasi myllyn sisään ratasta pyörittämään, se muodosti kauniin pikku lammin, ”laguunin”. Siinä voimme turvallisesti uida ja polskia. Osa vedestä sivuutti myllyn laguunin toisella puolen luonnollista uomaansa pitkin kohisten kuin pikku Imatra. Myllyn alapuolella oli melkein joen päälle rakennettu pieni asuintupa. Ihmettelin, miten siinä voi nukkua yönsä rauhallisesti, kun alituinen kohina kuului yötä-päivää. Siinä asuivat Paavo ja Helena Kaasinen poikansa Einon kanssa. Kun Helena jäi leskeksi, niin vielä sen jälkeen syntyi toinen poika, joka kuitenkin kohta kuoli (kuva Inkilän kirjassa s.96). Paavo oli ihmeellinen Kuunustaisen kalamies. Tavattoman suuret hauet hän sieltä veti. Eino, joka myös aivan nuorena poikana kuoli, oli siitä merkillinen, että hänellä oli harvinainen muisti. Historia oli hänen päässään niin selvänä, että jos hän kerrankin oli lukenut suuria historian kirjoja, niin kaikki jäi hänelle mieleen. (Kuvia ”Laguunista” Inkilän kirja s.16, koskesta s. 17 ja 18 sekä s. 19).

Sekä myllyn yläpuolella Juho Huuhkan mailla että alapuolella Puumalan ja sitä ennen Laurilan ohi kulkiessaan joki varsinkin keväisin oli koskista.

Sekä seudun lasten että aikuisten mieluisin uintipaikka oli Huuhkan alapuolella Kilikankaan ranta (kuva s. 17). Tavallisesti me kuitenkin sanoimme, että lähdetään uimaan Kilinkankaalle. Vähän matkaa joen rannasta asuivat Kupsan Miina ja Jussi, eivätkä he lainkaan kestäneet meidän metelöintiämme, vaan sanoivat joskus hyvinkin kärmekkäästi huvituksistamme.  [”Taasko se perse karsinoitu!”]

Seppä Lankinen perheineen oli jossain välissä muuttanut Pyhäjärvelle Taubilan kartanon sepäksi. Mikko ja Anna-Katri jäivät Inkilään ja asuivat meillä. Mikko oli isän myllyllä töissä ja siskonsa piti huolta hänen ruoastaan.

Neljäs sotavuosi alkoi. Maailmansota jatkui yhä kansojen kärsiessä ympäri Eurooppaa. Nälänhädän uhatessa sotaväsymys alkoi vallata kansat. Kaikissa sotaa käyvissä maissa siviiliväestö sai kärsiä, niin kuin aina seuraa. Varsinkin Saksassa tilanne kärjistyi päivä päivältä. Muistan Kodin Kuvastossa olleen kuvan kurjasta saksalaisesta naisesta, jonka liepeissä roikkui laiha poika kysyen: ”Äiti, mikä on rauha?”.

Suomen sortovuosilta vuosisadan vaihteessa minulla ei ollut selkeää kuvaa, enkä sellaisista asioista päässyt lukemaankaan silloin kun aloittelin ”tavata” kirjoja. Kuulin kyllä puhuttavan, että serkkuni Tuomas Rantalainen joutui Inkilän kansakoululaisena koviin kuulusteluihin ja rangaistavaksi, kun pallolla oli heittänyt luokan seinällä ollutta tsaari Nikolain kuvaa. Se lähenteli jo valtiopetosta. Hassuna juttuna kuulin isäni kertovan, miten Bobrikoffin murhan jälkeen eräs velikulta Inkilän ukko arkaillen ja muka peloissaan oli tullut kotiimme. Isän kysellessä syytä moiseen käyttäytymiseen ukko oli vastannut, että kun ne nyt olivat sen Bobrikoffin murhanneet, niin hän on peloissaan, että tekevät vielä hänestä kuvernöörin ja murhaavat hänetkin. Mistä löytyisi hyvä piilopaikka.

Kuulin myös sivusta kerrottavan, miten suomalaiset nuorukaiset pakenivat laittomia asepalvelukseen kutsumisia. Minulla aika kului kuitenkin leikeissä ja pikkutytön meiningeissä. Menin alakouluun muistaakseni syksyllä 1917, mutta olisikohan koulu keskeytetty epävarmojen olojen takia.

Venäjällä vallankumous puhkesi maaliskuussa 1917. Tsaari menetti valtansa, koko keisarillinen perhe vangittiin ja vietiin kauas Uralin liepeille ja kaikki murhattiin raa’asti. Lenin, Kerenski ja muut tuollaiset nimet tulivat esille.

 

Sylvi Pärssisen muistelemaa

[1986]

VUONNA 1918, VAPAUSSOTA

Tammikuussa alkoi sitten ilmi taistelu, Suomen vapaussota. Työväentalon valot eivät enää pelottaneet, ne panssarijunat sentään. Anna-Katri ja mamma valmistivat suojeluskuntalaisille lumipukuja ja valkeita hatunsuojuksia tai neuloivat sotilaille sormikkaita, joissa yksi sormi oli erotettu ampumista varten. Mikko-serkku ja useat muut hävisivät kylästä taistelevien valkoisten joukkoon. Niin myös työmiehen poika Väinö Kokko (kuvia Inkilä-kirjassa, Muistojen Inkilä, sivulla 93). Mainitsen tämän siksi, että hänen äitinsä oli siihen aikaan oikein kova ”punainen”, ja kerrottiin hänen harmistuneena huutaneen kuultuaan Väinön menneen valkoisten puolelle:”Ei sitä uskoisi, että punainen lehmä tekköö valkosen vasikan”. Ja kun samainen nainen taistelujen ollessa jossain Antrean (Ahvolan?) paikkeilla pilkkasi, että siellä se Lankisen Mikkokin seisoo pakkilaatikon vieressä ja ampuu ”kuularuiskulla”, niin mamma sanoi harmistuneena: ”Mikseivät ne ryssät ja punikit sitten siitä kohdasta tule läpi?” – Samainen Kokon rouva joutui sitten lukemattomien muiden tavoin vuoden 1918 lopulla pyytelemään ruokaa ja tuli meillekin, niinpä mamma antoi hänelle oikein reilusti. Sisareni Toini muistaa vielä, että nälänhädän mentyä ohitse nainen oli kiitellyt, että mamma antimillaan pelasti heidät kuolemasta nälkään. Mitähän mummo olisi sanonut, jos vielä olisi kuullut, että Väinön poika Toivo Aulis Kokko oli talvisodassa nuorin sotilas, 11-vuotias (kuva samalla sivulla 93) ja oli vuonna 1940 saanut II luokan vapaudenmitalin (olen tavannut tämän Toivon Inkilän-päivillä kesällä 1984).

Inkilään taistelut eivät yltäneet. Työväentalon valot sammuivat. Venäläiset suomalaisine ystävineen menivät pois. Rintama muodostui jonnekin Antrean vaiheille. Sitten muistan, miten kotimme täyttyi Hämeen pojista. Toini muistelee heidän olleen jääkäreitä. Mamma kertoi, miten minä olin laulellut tuvassa hartaasti laulua ”Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen”. Keinutuolissa istuva roteva sotilas alkoi kertoa, että hän on juuri sieltä kotoisin mistä tuo tyttö laulaa. Hekin kaikki jatkoivat matkaa rintamalle, ja joukot lähestyivät Viipuria. Keväällä 1918 me lapset seisoimme tuvan takana kuunnellen tykkien jyskettä Viipurista päin. Oli kai varhainen kesän tulo, koska me olimme paljain jaloin.

Syntyi tietysti myös ajankohtaan sopivia lauluja. Esimerkiksi:

Kerenski se leipoi pienen taikinan,

suolaksi hän aikoi pienen Suomenmaan.

Ai-ai Kerenski, turha on sun toivosi,

Suomi on jo vapaana ryssän vallasta.
 

Tätä myös isot tytöt tanssivat. Otettiin askeleita eteen, sitten taaksepäin, lopussa sitten kai pyörähtivät. Toinen laulu, sävelellä ”Kauan on kärsitty [vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa]”.

Loppuosa:

Ahvola se ankarin

Suninmäki sankarin

Pullilankin punaiset

ne rankaistaan.
 

Ja tähän sanat kirvulaisittain

Ahvola se ankarin,

Sunin Mikko sankarin,

Pullin Matti poikineen

on punikki

 

Maailmansodasta:

Ensi päivä elokuuta

vuonna neljätoista,

kun valot Haagin rauhanpalatsin

sammui ikkunoista

 

Hei ryssän Niku, Britannia, Saksa, Ranska, Italia

sekä Frans Jooseppi!
 

Ensin ryssä aloitti ja voittavansa luuli,

kunnes kaikki maailma jo tappioista kuuli.
 

Hei ryssän Niku….
 

Pietarissa suuret herrat näki pahaa unta,

Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta.
 

Hei ryssän Niku…

 

Tämän loppukertosäe suomalaisittain

 

Hei, jääkärit ja Vöyrin kaarti, Pohjanmaa ja Satakunta,

Savo, Kajala ja muut.

Kaikenlaista sitä muistuu yhä mieleen.

Toukokuun 16 päivänä 1918 me Einon kanssa tulimme Yljoen [Yliojan] mummon luota, kun kylämme laidassa pysähdyimme ihmeissämme. Koko kylä oli liputettu sinivalkoisin lipuin. Eivät ne olleet siniristilippuja, osa oli sinistä, osa valkoista juovaa. Niin oli meidänkin kotimme katolla. Kuulimme, että Helsingissä oli silloin vapauden paraati, Mannerheim otti vastaan paraatin.

Kuulimme myös, että isot joukot punaisia oli pantu vankileireihin. Suuri joukko oli myös teloitettu.

Ne karjakartanon piilokuoppaan haudatut viljat saivat talven aikana kosteudesta tervapahvin hajun. Muistaakseni ne piti käyttää eläinten rehuksi. Asiakirjat olivat säilyneet hyvin. Tätä en itse muista, mutta toiset ovat kertoneet.

Lankisen Mikko tuli jälleen sodan loputtua meille töihin. Myös seppä Lankinen muutti Pyhäjärveltä Inkilään meidän naapuriimme. Aleksander-setä oli joutunut vankilaan muka punaisena – viattomasti, ja isä hommasi hänet Viipurin lääninvankilasta pois. Hän oli kauhean laiha ja nälkiintynyt. Tuli isälle töihin.

Venäjästä tuli Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto, Pietarin kaupunki muutettiin Leningradiksi. Saimme naapuriksi Neuvostoliiton.

Me lapsetkin huomasimme olojen kiristymisen. Aikaihmiset pelkäsivät, työväki uhkaili. Kerrottiin murhattavien ”porvarien” listoista Inkilässä, jopa isälläkin kuului olleen nimetty murhaaja, eräs Sinisalo niminen mies. Muistan kerran isän tulleen asemalta kotiin ja kertoneen hiukan kiihdyksissään, että hän tapasi siellä tuon ”murhaajansa”, jolloin tämä oli luihusti väistänyt häntä. Lieneekö ollut perällistä koko huhu murhaajasta. Olivat kuulemma hiukan epätietoisia isästä, että onko hän ”porvari” ja ”lahtari”. Isän liiketoimet olivat alkaneet vaurastuttaa häntä, joten hävitettävä rikas hän oli, mutta toisaalta isä kuului Inkilän työväenyhdistyksen perustajajäseniin, mikä veti toisaanne päin. Me lapset kuuntelimme sivusta, kuitenkaan ymmärtämättä kaikkea aikuisten puheista. Pelotti vain, eikä vanhempiammekaan nukuttanut, kun iltamyöhäisin ja öilläkin näimme valojen loistavan työväentalolta. Tiedettiin siellä punakaartilaisten ja venäläisten pitävän kokouksiaan. Syksy 1917 oli kammottavaa aikaa. Kuulimme ”punaisten” hirmuteoista ympäri maata. Inkilässä odotettiin vain, milloin täällä liikehdintä ympäristöön alkaisi – pimeihin töihin. Revonharjulla seisoi öisin vartiomies, joka olisi hälyyttänyt ihmiset, jos vaara olisi uhannut. Mamma kertoi, miten vartiossa ollut Munukan Jussi iltamyöhällä oli tullut lämmittelemään meille ja näyttänyt pitkän turkkinsa alta kivääriään, siinä kahvia juodessaan.  Rataa pitkin liikkui punaisten panssarijunia. Kuulin päälliköiden Kaljusen, Eino Rahjan ja joidenkin muiden nimiä. Varsinkin Kaljusella oli julman miehen maine.

Nämä ovat nyt sellaisia asioita, joita kerron omasta muististani. Eino oli silloin 11-vuotias, minä 8, Toini 6, Väinö tuli juuri 4-vuotiaaksi. Ismo-Itti oli juuri vuoden ikäinen. Ja mamma oli 36-vuotias, isä 42. Tällainen oli perheemme. Kodissamme asuivat vielä myllyllä töissä ollut serkku Mikko Lankinen, 18-vuotias, ja hänen sisarensa Anna-Katri, vähän nuorempi. Muu seppä Lankisen perhe asui Pyhäjärvellä, jossa Antti-isä oli Taubilan kartanon seppänä.

Eräänä syksyisenä iltana isä ja mamma kutsuivat meidät Einon kanssa ulos ja näyttivät suurta kuoppaa, jonka olivat kaivaneet karjakartanon katokseen. Se oli sisustettu tervapahvilla. He kertoivat, että jos heille jotain pahaa tapahtuisi, niin tästä kuopasta me löytäisimme paitsi viljaa myös talon omistuspaperit ja muita tärkeitä papereita. Niin pelättiin sotaa ja punakaartilaisen ryöstö- ja murharetkiä.

Mutta olivathan meillä lapsilla omat leikkimme, niin että voi unohtaa aikuisten pelot. Minä olin aloittanut syksyllä 1917 kansakoulun, mutta se tosiaan keskeytettiin. Silloin opettajana oli Minkkinen. Joulu oli kuitenkin tavallinen rauhan juhla kuusineen ja pienine lahjoineen.

Heti kun elämä keväällä 1918 alkoi tulla normaaliksi, mamma otti meidät isommat lapset mukaansa Viipuriin. Siellä hän selitteli meille käytyä sotaa. Hän näytteli Viipurin asemarakennukseen syntyneitä osumien reikiä aivan tarkasti ja sanoi, ettei meidän pidä unohtaa milloinkaan äsken käytyä vapaussotaa (hän oli silloin 36-vuotias). Hän kuljetti meidät Kolikkoinmäelle, joka oli eräs Viipurin kaupunginosa, ja siellä samoin osoitteli sodan aiheuttamia vaurioita. Tyhjään sardiinipurkkiin hän keräsi pieniä hylsyjä ja pyöreitä kuulia, joita sanoi shrapnellin osiksi. Kaksi isoa tykin hylsyäkin löydettiin. Kaikki muistoksi. Enpä muista, oliko limonaadikioski jo avattu. Kotona pienet muistot pantiin mamman piironginlaatikkoon lukon taakse, isot hylsyt joutuivat kukkamaljakoiksi, mutta ei niissä kukkia pidetty vaan havun oksia.

Nyt oli tie Neuvostoliittoon suljettu. Kaupanteko Pietariin eli nykyisin Leningradiiin oli Kannaksen asukkaille ollut hyvä tulonlähde. Sinne upposi rajattomasti maataloustuotteita, isännät veivät halkoja ja muuta puutavaraa, emännät lähipitäjistä myivät Pietarin torilla piirakoita, ja nyt monet valittivat rajan sulkemista. Isälläkään ei enää ollut Neuvostoliittoon liikeasioita, mutta Suomessa valtio tarjosi rajattomasti hommia. Aika oli ”puugulasheille” hyvä, kun valtio tarvitsi paljon puutavaraa. Isä osti ympäristöstä metsäpalstoja, teetti halkoja, propseja ja tukkeja, ja heti sai ne myydyiksi. Hän oli sellainen liikemies, että hänen piti jopa painattaa valmiiksi kontrahteja, joihin tarvitsi vain kirjoittaa summat ja nimet. Joskus hän osti palstoja aivan näkemättä ja myi taas yhtä kyytiä. Kymmenen vuoden aikana hänen omaisuutensa yhä eneni.

 

Sylvi Pärssisen muistelemaa vuodesta 1918

[1972]

Kevättalvesta 1918 muistan, miten kuuntelimme kevätpälvikköisellä tuvantausnurmikolla tykkien jyskettä, sanoivat, että sotaa käydään Antreassa. Sitten kerran tuli serkkuni Mikko [Lankinen] lomalle sieltä rintamalta. Hän oli mielestäni oikea sotaurho. Hän oli ennen sotaa ollut työssä isäni myllyllä, ja hänen kotiväkensä oli samaan aikaan Pyhäjärvellä, ja luulenpa melkein, että hänen isänsä kädessä komeili noihin aikoihin punainen nauha. Tästä en ole varma. Mikon sisar Anna-Katri oli myös meillä. – Pian puhuttiin taisteluista Kavantsaarella, Tammisaaressa, ja vihdoin kovan tykkienjyskeen jälkeen kerrottiin, että valkoiset olivat valloittaneet Viipurin. Ennen Viipurin valloitusta oli kodissani tilapäisesti muutaman päivän ajan komeita Hämeen miehiä pitkien marssien jälkeen lepäämässä. Muistan elävästi, miten eräs harmaapukuinen iso mies istui tuvan keinutuolissa, kun mamma askaroi lieden luona ja minä leikkiessäni laulaa hujautin kirkkaasti ”Mä oksalla ylimmällä”. Olin iloinen, että osasin kaikki siinä laulussa sanotut järvien nimet. Mamma kertoi myöhemmin tuon nuorukaisen sanoneen, että tyttö laulaa aivan hänen kotinsa paikoista, ja olleen hyvin liikutetun. Viipurin valloituksen jälkeen mamma sai tietää, että tuo nuori sotilas oli kaatunut. Toukokuussa eräänä päivänä olin tulossa Einon kanssa mummon luota. Tullessamme metsätieltä kylään hämmästyimme, sillä jokaisen talon katolla oli sinivalkoinen lippu. Meidänkin. Ja mamma kertoi, että nyt ovat taistelut lopussa, Suomessa on vapaus, ja tänä päivän on Helsingissä suuri paraati. Oli toukokuun kuudestoista.

Seuraavana syksynä (1918) minä menin kansakouluun. Maassa oli nälkä. Leivänpyytäjiä kävi usein, ja aina mamma antoi heille. Meillähän oli mylly, ja meille kertyi aina jostain päin ruokaa. Ihmisille jaettiin amerikkalaista silavaa, ja koulussa alettiin ensi kerran antaa oppilaille lämmintä ruokaa. Pelkään, että tuo hiukan hapantunut silakkakeitto ja pohjaanpalanut vesivelli jäi monille lapsille tuolloin ainoaksi ruoaksi päivässä. Sokeria, ei ensinkään pullaa eikä edes leipäjauhoja saatu aina. Isäni matkusti kerran Pieksämäelle asti, saaden tältä hamsterimatkaltaan pienen käsiveskan vehnäjauhoja sekä purkillisen karamelleja, joita sitten säästäen käytettiin sokerina juotaessa jyvä- tai voikukanjuurikahvia. Sitten myöhemmin kerran lasten kesken nousi huhu: ”Lankisen Katri on paistanut oikeaa pullaa!” – Katri oli Mikon ja Kaisan äiti, he olivat kaikki muuttaneet Tohmajärveltä Inkilään. – Silloin me kaikki kiireesti Lankisille, ja Katri-emäntä antoi meille pullapalaset. Samoihin aikoihin kylämme sai ensimmäiset sähkövalot. Mikko oli isäni myllylle asentanut vesirattaasta voiman saavan pienen dynamon. Veden paljouden mukaan valot olivat milloin kirkkaammat, milloin vain lamppujen sisässä pieninä viiruina. Ja kun mamma kävi sähköraudalla silittämään vaatteita, meni koko kylä pimeäksi. Olivat silloin kuulemma vihaisia.