Monissa kuoroissa laulaneena ja joitakin jopa johtaneena tulee mieleen erilaiset johtamistyylit. Kuoronjohdon edelläkävijä Suomessa on Nils-Erik Fougsted (”Fuga”), joka kirjoitti aiheesta yhä vieläkin pätevän oppikirjan.

Ylioppilaaskunnan laulajissa sain seurata moninaisia esityksiä aiheesta. Eniten tietenkin sen aikaisen pitkäaikaisen johtajan, Ensti Pohjolan tyyliä.

Aikoinaan (1965) YL:n Amerikan kiertueella, ihmettelin Portlandin (Maine) lehteen ilmestyneestä arvostelusta, että ”Pohjola johti kuoroa alkeellisin kädenliikkein” (tms). Mitä se arvostelija sillä tarkoitti? Ihan tavallisestihan se Ensti johti – ihan niiin kuin ennenkin. Nähtyäni muutaman nauhoituksen kuoron esityksestä, alkoi minulle selvitä, mitä arvostelija tarkoitti.

Ensti ei nimittäin johtanut kuoroa ensinkään kädenliikkeillä, tai ainakaan niitä ei kannattanut seurata. Ensti nimittäin aukoi suutaan (ts. lauloi mukana), jonka tahtiin kuoro sitten lauloi. Ensti ei koskaan selostanut lyöntiään: kuinka hän näytti kohotahdit tai missä se tahdin antamispiste. Siis riittti, että seurasi suun availua. – Tästä kirjoitti Fougstedt oppaassaan jotensakin niin, että jos johtaja laulaa kuoron mukana, on peli menetetty – se ei ole mitään johtamista.

Samantapaisen ilmiön koin, kun YL esitti Brahmsin alttorapsodiaa. Radion sinfoniaorkesterin johtaja Paavo Berglund sen lisäksi että tahtipuikolla johti orkesteriaan, aukoi suutansa kuorosatsin tahtiin. Taaskaan ei tarvinnut tietää, mitä se Berglundin huitominen oikein tarkoitti.

Kun itse pääsin/jouduin johtamaan kuoroa, tein aivan Fougstedtin ohjeiden mukaan: näytin alut esimerkiksi näyttäen ensin edeltävän tahtiosan lyönnin ja varmasti en aukonut suutani mitenkään. Selvästi jotkut kuorolaiset kokivat tuollaisen johtamisen epämukavaksi. Mutta ainakin Kari-veljeni (kuorossa) kiitteli minun selkeää lyntiä. Jopa Paavo Kiiskinen – kuoronjohdon suurnimiä silloin – nyökytteli yleisössä hyväksyvästi.

Kaikkein omituisimman johtamistyylin näin veljeni Raunon hautajaisissa. Joensuun ortodoksinen mieskuoro esitti. Johtajan (en nyt sano hänen nimeänsä) lyönti oli omalaatuista: toinen käsi piirsi ilmaan jatkuvaa ympyrää vastapäivään ja toinen ympyrää myötäpäivään. Siitä ei Erkkikään (unohtukoon koulukiusaajani etunimi) saanut selvää, missä oli tahdin alku, ja missä lyönnit. Kuoro tietenkän ei seurannut noita ilmaan piirrettyjä vakaalla nopeudella tehtyjä ympyröitä, vaan alkuun päästyään lauloi, kuten harjoituksissa oli sovittu. Esitys olisi ollut samalainen ilman noita ilmakuvioitakin eikä johtajaakaan olisi tarvittu.

Mutta hautaan Rauno pääsi, vaikka kuoro ei aivan tahdissa laulanutkaan.