Helena Kuisman muistelemaa [1956]

Entisajan karhut ja sudet.

Viime vuosisadan puolivälissä oli vielä Kirvussa karhuja ja susia, jotka haaskasivat kesällä lehmiä ja lampaita. Kun elukat keväällä laskettiin laitumelle, oli aina paimenten seurattava mukana. Paimenilla oli kankainen säkki selässä, jossa oli päivän eväs ja lepenä-lauta riippui kaulassa. Lepenä-lauta oli tehty haapapuusta, se oli vajaan puolen metrin mittainen, haapapölkyn puolikkaasta koverrettu sisus pois. Ohutta kuorenaluspuuta oli jätetty noin sentin paksuudelta. Laudan molempiin päihin oli tehty reikä, johon sidottiin nauha. Siitä se riippui paimenen kaulassa. Jos susia tai karhuja tuli näkösälle, alkoivat paimenet kahdella palikalla hakata lepenä-lautaa, joka antoi kumean, kauaskantoisen äänen, jota useasti pedot pelkäsivät. Pedon nähtyään paimenet myös huusivat kovalla äänellä: ”Heii, heii”. Sattui joskus tapauksia, etteivät sudet pelänneetkään paimenen huutoa eivätkä lepenän ääntä.

Äitini synnyintila oli nimeltään Aatila Vorniolan kylässä. Kerran aikaisin keväällä olivat kylän paimenet lampaineen kasketulla nuorella aholla. Silloin alkoi Sairalan Tihvermäen puolelta kuulua kovaa huutoa ja lepenän lyöntiä. Silloin Vorniolan paimenet arvasivat siellä olevan susia ja sieltä karkoitettuna tulevan heidän lampaittensa luo. Lampaat olivat vaistonneet pedon tulon vai ymmärsivätkö lepenän lyönnin ja paimenten huudon ennustavan vaaraa, koska kaikki lampaat juoksivat paimenten luo turvaan. Vähän ajan kuluttua juoksi suuri susi lammaskatraan luokse ja alkoi tavoitella lammasta suuhunsa. Kun ei lepenän lyönti ja huuto auttaneet, ottivat paimenet kepin käteensä ja alkoivat tavoitella lyödäkseen sutta, mutta samassa se sai suuhunsa lampaan vuonan ja juoksi se suussa metsään.

Mammani kertoi kerran kotikylänsä Veikkolan talon lehmän tulleen illalla kotiin karhun repimänä. Niitä haavoja sai lehmä potea melkein koko kesän, ennen kuin paranivat. Sanoivat ettei karhu syö elävän lehmän lihaa, mutta hyppää selkään, iskee kyntensä nahkaan kiinni ja imee verta repimästään haavasta. Sitten hyppää metsään takaisin.

(Mammani Anna Vornion mukaan)

[Ilmo Pärssisen huom.: wikipediasta löytyy lepenälaudalle kuvaus sanalla lepenelauta – myös lepenälauta.]

Linnavuori.

Kirvun pitäjässä noin 1 ½ km. Inkilän asemalta Läylölän kylään päin on maantien laidassa korkea kukkula. Ympäri kukkulan kasvaa metsää, ylhäällä on vain kallio näkyvissä. Se on nimeltään Linnavuori. Onko se ollut joku sodan aikuinen linnoitettu vuori vai ovatko entisajan ihmiset muuten sen korkeuden takia antaneet sille tuon nimen? Sodan aikaan viittaa kyllä se, kun vuoren juurella on vesinen notko, nimeltä Keihäsnotko. Notkon Inkilän puoleisella laidalla on suuri kivi, sekin nimeltään Keihäskivi. Onkohan se entisinä aikoina ollut taistelutantereena, jossa on keihäin taisteltu edellämainitulla paikalla.

Noin kaksi kilometriä Inkilän asemalta Kirvun kirkolle päin on maantien laidassa suuri kivi nimeltään Rajakivi. Siitä eteenpäin kirkolle yli maantien on pieni oja nimeltään Saarn-oja. Vanhan perimätiedon mukaan on siinä yli rajan saarnattu. Myöskin on Inkilän ja Merolan välillä suuri tasainen kivi, josta on samoin yli rajan saarnattu. Muistitiedon mukaan on kilometrin päässä Inkilän asemalta viisi kilometriä pitkä Kuunustaisen järvi ollut kahden valtakunnan omaisuutta, niin että suomalaiset kalastivat toisella ja venäläiset toisella puolelle.

Helena Kuisman muistelemaa vuonna 1956 [Koneella kirjoitettu, mahdollisesti Sylvi Pärssisen stilisoima. Alkuperäisestä käsinkirjoitetusta tekstistä ei ole tietoa. Tämä teksti ei löytynyt SKS:n arkistosta.]

Kultamäki.

Inkilän ja Sairalan välillä metsässä on mäki nimeltä Kultamäki. Nimensä se on saanut siitä, kun mäen kupeessa oli sellaista pehmeää, kiiltävää ainetta, jota meillä sanottiin katinkullaksi, josta voi veitsellä lohkoen irroittaa liuskoja. Siinä mäen Inkilän puoleisella rinteellä oli loivaa tasaista maata, joka oli raivattu kaskeksi.

Kaskessa kasvatettiin ensimmäisenä kesänä ruista, toisena kesänä kauraa ja kolmantena tattaria, koska tattari kasvaa laihassa, vähäväkisessä maassa, sen jälkeen se jätetään ahoksi, elukoiden ruokamaaksi. Nyt oli kaski tattarihalmeena. Läheisen talon sika oli oppinut käymään halmeessa syömässä tattaria, samoin oli käynyt myös karhu. Kerran sattuivat sika ja karhu yhtaikaa, vaan karhu ei hyväksynyt sian käyntiä, meni ja otti sian syliinsä aikoen kantaa pois halmeesta. Sika alkoi vinkua. Karhu vähän löysäsi ja sika lakkasi vinkumasta. Karhua sian vinkuminen varmaan huvitti, koska taas rutisti ja sika vinkui. Sitä teki jonkun aikaa, että oikein piti laittaa korva sian suun eteen. Viimein karhu kyllästyi, kantoi sian aitavierelle ja viskasi yli aidan.

Sen jälkeen eivät tulleet sika eikä karhu tattarihalmeeseen.

(Kertoi appeni Adam Kuisma)