2.10.1974 Simppa ja Kekkonen

 

Kuten esipuheessa jo äsken jotain 6000 sivua sitten mainitsin, ei minulla ole paljon kunnioitusta presidentti Kekkosen toimintaa kohtaan. Ei ollut aikaisemminkaan, vaan Kauko Kareen kirjaan Tähän on tultu uskoin enemmän kuin Kekkoseen. Viimeisiä arkunnauloja oli pakinoitsija Simpan tapaus, jota muistan myös sen tapahtuessa paheksuneeni. Tähän aikaan kaikenlaiset taistolaiset ja muut vasemmistolaiset karvanaamat (minullakin oli silloin parta vaikka en ollut taistolainen) olivat äänekkäimpiä, ja siihen kuoroon liittyi myös presidentti, vaikka ei ollutkaan kuoromiehiä, tahtoen Suomessa kohdeltavan kommunisteja ja varsinkin mimoosamaista Neuvostoliittoa ja sen kommunismia silkkihansikkain ja rähmällään. Kaikenlaiset säröt, vähäpätöisetkin, piti paikata.

Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Simppa puhuessaan eräässä reserviläistapahtumassa presidentin puuttumisesta Suomen historian kirjoittamiseen sanoi, että ”maksammeko öljylaskumme myymällä historiaamme”. Simppa, eli Simo Juntunen oli jo pitkään pakinoinut lehteen, hän oli syntynyt 14.10.1920 (k. 17.10.2009). Joku kommunistilehti tietenkin siteerasi tätä Neuvostoliiton ja Suomen suhteille peräti vahingollista lausahdusta. Kekkonen suivaantui puheesta ja lähetti päätoimittaja Aarno Kairamolle kirjeen, jossa kirjoitti ”tämä on niin vastuutonta ja törkeää puhetta, että jään odottamaan, miten lehti sen voi hyväksyä”. Kairamo katsoi laittomuuden paremmaksi kuin Kekkosen vihan ja erotti Simpan. Sanomalehtimiesten liitto vei jutun työtuomioistuimeen, jossa todettiin irtisanomisen laittomuus, ja lehti määrättiin maksamaan rahallinen korvaus Simpalle. Simppa siirtyi sitten kirjoittamaan Suomen Kuvalehteen. Kuitenkin hän kirjoitti myös Kekkoselle ja mainitsi mm. ”Jos minun on uskominen, että ulkomaankauppa-politiikka häiriintyy pahoin kerran jonkun juntusen neljästä sanasta, niin ei ole helppo uskoa niihin vakuutteluihin, että ulkopolitiikkamme on erinomaisesti hoidettu”.

Vesa Häkkinen ja John Lagerbohm pohtivat suomettumista kirjoituksessaan Myytti menestystarinasta myös tätä Simpan tapausta ja ynnäävät: ”Professori Seppo Hentilä totesi syksyllä 1996 pitävänsä suomettumisessa ’kaikkein kovimpana juttuna’ sitä, että toisinajattelijat jäivät niin yksin, poikkipuolinen sana johti eristymiseen; tätä Hentilä nimittää yhdenmukaisen kekkoslaisen ulkopolitiikan kumartamisen totalitarismiksi. Hänen mukaansa Urho Kekkosen ja vallitsevan mielipiteen oli tarve tehdä toisinajattelevat hihhuleiksi, eikä tässä ollut välimuotoa; oli joko toisinajatteleva ’kylähullu’, jonka poliittinen ja yhteiskunnallinen ura tyssäsi, tai sitten kekkoslainen.” (lainaus em. tekijöitten kirjasta Entäs kun tulee se yhdestoista?, sivu 642.)

Minkälainen sitten oli tämä Kekkosen historiantulkinta. Siitä antaa kuvan tiivistelmä Kekkosen puheesta 14.10.1974, jota kuuntelemassa oli myös Neuvostoliiton presidentti Podgorny. ”Meillä ovat historian tutkijat yleisesti hyväksyneet ns. ajopuuteorian. Sen mukaan Suomi ilman omaa syytään joutui ikäänkuin väkevän virran vetämänä sodan kuohuihin. Kieltämättä jatkosodan syttymistä ei voida ymmärtää ilman lähimenneisyyden taustaa, mutta tosiasia on, että Suomi ei toiminut sen enempää itsepuolustukseksi kuin tahdottomana välikappaleena, ajopuuna, suurvaltojen pelissä. Tapahtumien kulku lähti liikkeelle ensisijaisesti suomalaisten tietoisista päätöksistä.”.

Kekkosen virheelliset vähäiset tiedot ja käsitykset on helppo kumota. Lisäksi Kekkonen unohtaa kauppasuhteiden katkeamisen pelossa, että se edeltävä sota, talvisota, oli ratkaiseva asioiden kululle. Stalin sen aloitti, mutta ei päässyt päämääränsä, eli Suomen valloittamiseen. Tämän kun Suomen historiasta unohtaa, niin voi unohtaa kaiken muunkin ja varsinkin syiden ja seurausten miettimisen aivan kokonaan. Kekkosen ”tosiasiat” liukuvat kovin ohuella jäällä.

Vaikka Gummeruksen kustantama kirja Vuosisatamme kronikka ilmestyi vain pari vuotta ennen Neuvostoliiton pirstoutumista, huomattavaa on, että siitä kirjasta on häveliäästi jätetty pois tämä aikanaan erittäin julkiseksi tullut pakinoitsija Simpan erottaminen. Sen sijaan Neuvostoliiton presidentin Podgornyn vierailu noteerataan erikoisartikkelissa.

[Lähteet:

- Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia. Toim. Juhan Bäckman, WSOY 2001)

- wikipedia / Simo Juntunen

- Vuosisatamme kronikka. Gummerus]