7.7.1959 läksin pitkälle pyörämatkalle Kajaanista läpi Suomen Turkuun saakka ja takaisin Joroisiin, Varkauden lähelle. Heti sanon, ettei tämä ole matkakuvaus. En kuvaile, miten aidanseipäät ja kilometripylväät milloin missäkin vilistivät silmissä ja kaikkialla näyttivät aivan samanlaisilta. Oikeastaan pyöräretkeäni voitaisiin verrata evakkomatkoihin siinä mielessä, että kun lähdin Hoikankatu 6 pihasta pyörä täyteen lastattuna, en koskaan pyörällä palannut Kajaaniin, vaan lähdin lopullisesti. Tätä en tietenkään lähtiessäni tiennyt. Minulla oli Kajaaniin jo vankat perusteet. Olin täyttänyt 14 vuotta toukokuussa, minua oli kiusattu Kajaanin lyseossa tarpeeksi ja minulla oli epämääräisesti tyttöystävä, jonka nimi oli Anneli Pyy. Hän oli tietenkin äitini oppilaita. Tyttöystävyys ei kuitenkaan luonut sellaisia sidoksia, että olisin haaveillut viettäväni hänen kanssaan kesää Kajaanissa. Enpä tainnut käydä hänen luonaan edes hyvästiä sanomassa, mikä olisikin ollut tavallista vaikeampaa, koska en tiennyt, missä hän asui ja oliko hänellä mahdollisesti tappelunhaluisia isoveljiä.. Lisäksi en oikein tiennyt, mitä tyttöystävän kanssa voi tehdä.

Pois oli päästävä. Äidille sanoin olevani retkellä pari päivää. Lopullinen pituus oli kuitenkin kuukausi. Matkani oikeastaan keskeytettiin Jyväskylässä, jonne oli saapunut äidiltäni kirje, että onko se poika siellä ja Kajaaniin ei kannata pyöräillä, koska muutamme Savonlinnaan Kun olin ikään kuin karkumatkalla, en tietenkään ilmoittanut kotiin mitään matkan edistymisestä. (Huom. nuoriso: ei ollut kännyköitä, eikä meillä Kajaanissa ollut edes lankapuhelinta, joten sellainenkin ilmoittaminen oli mahdotonta.)

Eräs merkittävä asia oli, että lähtiessä minulla oli poikasopraanon ääni, mutta tulessa olin miehekäs baritoni. Minulla ei ollut ennen matkalle lähtöä pojille niin kiusallista kiekumisvaihetta – siinähän ääni yhtäkkiä pettää ja tulee tahaton kiekaisu. Vielä samana vuonna jouduin Savonlinnan lyseossa todistamaan, kuinka kiekuminen onnistuu. Kiekuja oli Puumalan kirkkoherran poika ja minun luokkatoverini Hakuli (en muista etunimeä), joka yhden välitunnin aikana ehti kiekaista monta kertaa. Lisäksi hän oli aika väkivaltainen luonne ja harrasti nyrkkeilyä luokkatoveriensa kanssa samaisella välitunnilla.

Minä en matkan aikana huomannut ääneni muuttumista ensinkään. Poltin tupakkaa ahkerasti enkä pessyt kenkiäni. Matkan aikana esimerkiksi Joroisista Mikkeliin, sanoin Mikkelin asemalla ainoastaan yhden sanan: vissyä. En ollut aivan varma, myytiinkö vissyä ensinkään vain häthätää 14-vuotiaalle. Oliko siinä ehkä alkoholia. Miehekkäästi kuitenkin ostin elämäni ensimmäisen vissypullon Mikkelin asema Rautatiekirjakaupasta. Join sen siinä samassa, enkä huomannut mitään erikoisia vaikutuksia. Tupakan ostossa ei ollut mitään vaikeuksia. Kukaan ei kysynyt, että isällekö. Ei tietenkään: isä asui Kuusankoskella, mutta ei nyt ollut siellä, vaan jossakin muualla, mitä paikkaa minä taaskaan en tiennyt.

Turussa olin veljeni Karin luona kokonaisen viikon. Hän ei sanonut äänestäni mitään, vaikka oli laulaja. Ilmeisesti siinä ei ollut mitään muutoksia tapahtunut. Turusta läksin Muurameen ja sieltä sitten Joroisiin, josta pääsin Eino-enoni kuorma-auton kyydissä muuttamaan meidän porukoita Savonlinnaan.. Kun tulin Kajaaniin – vain kääntymään – niin Helena-siskoni sanoi: sinullahan on ihan möräkkä ääni. Niinpä poikkeuksellisen tarkasti pystyn sijoittamaan äänenmurrokseni. Se tapahtui Välillä Turku-Tampere-Muurame-Joroinen kuuden päivän aikana ja 470 kilometrin matkalla. Minusta ei koskaan tullut Hakulin tavoin kiekujaa, vaan ääni kun oli vaihtunut, niin se pysyi. Tyttöystäväni Kajaanissa, Anneli Pyy, olisi ollut ihmeissään, mutta, kuten sanoin, en tiennyt missä hän asui ja oliko hänellä tappelunhaluisia isoveljiä.