Luen juuri kirjaa Salaliittoteorioiden filosofia, kirjoittanut Juha Räikkä (2021). Siinä kerrotaan mm. huhuista ja niiden torjunnasta. Jatkosodan aikana torjuttiin myöskin huhuja. ensikin niistä piti olla tietysti tietoinen – mitä huhuja oli liikkeellä. Tämän tiedon onkimseen oli luotu organistaatio, johon isänikin kuului jatkosodan alussa: valistuupseerit. Ohessa ilmeisesti hyvin tavanomainen mielialaraportti, joita isänkin kertoo laatineensa. (tämä on tietenkin yhteenveto, joka on laadittu monien yksiköistä tulleiden raporttien perusteella).

 

26.9.1942 Valtion tiedoituslaitoksen Tarkkailuosaston mielialakatsaus N:o 37

 

I Yleinen mieliala.

  ----------------

Siihen, mitä viikko sitten kirjoitettiin, ei ole paljoakaan lisättävää. Hiipivä defaitismi, josta viime katsauksessa oli puhetta, ei suinkaan ole vähentynyt, pikemminkin päinvastoin. On todettu useissa tapauksissa, että vankat yhteiskunnan tukipylväät, taloudellisen, poliittisen tai sivistyselämän arvovaltaiset edustajat, joukossa tunnettuja oikeistolaisia, tuttaviaan tavatessaan kuiskaavat: ”Kuinkahan tässä oikein mahtaa käydä?” On sanottu, että lehdet eivät enää löydä uusia sanamuotoja ilmentääkseen otsakkeissaan Stalingradin kuolinkamppailun vaiheita kyllin toivorikkaalla tavalla. Tästä itäisen rintaman polttopisteestä on tullut eräänlainen avainsana mielialakehitykselle. Kehityksen selitys voitaneen supistaa muutamiin sanoihin: Yksilöiden optimismia horjuttavat henkilökohtaiset vaikeudet ja kärsimykset, alkanut paleleminen, ravinnon puute, huoli kaiken (ennen kaikkea vaate-) tavaran loppumisesta, rahahuolet ynnä n.s. ajattelevia kansalaisia vielä huoli valtion finanssien kestämisestä; sanotaan, että kun kahden sodan aikana poikkeuksellisissa oloissa on jouduttu korjaamaan itsenäisyysajan laiminlyönnit sotatalouden, puolustuslaitoksen ja koko valtakunnan sotapotentiaalin organisoimisessa, ei kestokykyä voi riittää moneksikaan vuodeksi. Toiveet on rakennettu Saksan pikaiseen voittoon idässä, koska on laskettu sitä seuraavan meidänkin irtaantumisemme sodasta; demobilisointi taas helpottaa työvoima-, tuotanto- ym. tilannetta ja Venäjän raaka-ainevarastot tulevat Euroopan ja meidänkin käyttöömme. Nyt nämä toiveet alkavat horjua tai ainakin niiden toteutumisen nähdään lykkääntyvän. – Tämä hiipivä defaitismi ei ole kuitenkaan niin laaja eikä niin syvälle syöpynyt, etteikö tieto Stalingradin valtauksesta sitä hälventäisi ainakin joiksikin viikoiksi.

 

[Kuvaliite Seppo Myllyniemen kirjasta Suomi sodassa 1939-1945 s. 324. Otava 1982. Stalingradiin liitetyt toiveet saivat melko karmean lopun. kuten seuraavasta kokoamistani yhteenvedosta selviää.]

2.2.1943 päättyy Saksan kuudennen armeijan olemassaolo Stalingradissa. Sotamarsalkka Paulus antautuu elävänä venäläisille, vaikka Hitlerin rivien välissä antama kehotus oli tehdä itsemurha. Hitler nimitti Pauluksen sotamarsalkaksi aamulla 31. tammikuuta ajatellen, ettei koskaan saksalainen sotamarsalkka ollut joutunut vihollisen vangiksi. Jo saman päivän iltana kello 17 uunituore sotamarsalkka neuvotteli toivottomassa tilanteessa pienen tulitauon, antautui joukkoineen sitten, ja vielä myöhemmin muodollinen antautuminen tapahtui kenraali Shumiloville, venäläisten 64. armeijan komentajalle. 820.000 saksalaista jää Volgan mutkaan. Mitkään Hitlerin suunnitelmat eivät pitäneet paikkaansa. Ei pelannut ilmahuolto, ei tullut läpimurtoa, tuli pelkkä fiasko. Venäläiset menettivät 1.000.000 miestä, mutta voittivat Stalingradin.

Tätä saksalaisten häviötä on kirjailija Kluge kuvannut kirjassaan Taistelukuvaus, jonka luin 15 vuotta sitten. Nyt on 8.3.2005 ja saksalainen televisio esitti muistelukuvia ao. taistelusta. Isänsä Stalingradiin menettänyt kaivoi maata ja kasveja nenäliinaan yleiseltä saksalaisten hautapaikalta viedäkseen sen äitinsä haudalle Saksaan ja seppeleitä laskettiin. Jotain on sentään muuttunut, kaupungin nimi on nykyään Volgograd. Kaksi miljoonaa ihmistä kuoli ennen aikojaan pelkästään Stalingradissa. Saksalaisia sotavankeja kohdeltiin lievästi sanottuna huonosti. Myöskään sairaaloita kohtaan venäläiset eivät olleet heikkotunteisia: oli parempi polttaa sairaala kuin raahata ikäviä haavoittuneita. Tämä oli vastapalvelus saksalaisten epäinhimillisestä julmuudesta venäläistä siviiliväestöä kohtaan, joka väki rankattiin saksalaisten kategoriassa ”Untermensch”.

Lähempänä Suomea saksalaiset joutuvat lähtemään 18.1.1943 Pähkinälinnasta, ja hirveä Leningradin piiritys loppuu. Aluksi henkireikänä oli vain 10 km leveä käytävä. Stalingradin jälkeen ei saksalaisten tappioita voinut tarkastella enää satunnaisina vastoinkäymisinä vaan ne näyttivät sodan lopun suunnan: Saksa tulisi häviämään totaalisesti.

Suomen poliitikot alkavat harkita, miten tästä sodasta pääsisi oikein irti. Heti Stalingradin jälkeen 3.2.1943 [9.2.1943?] pidettiin Mikkelissä kokous; siihen osallistuivat Mannerheim, presidentti Ryti, pääministeri Rangell ja ministerit Walden ja Tanner sekä muutamia kansanedustajia. Mannerheimin äänitorvena oli Tiedustelujaoksen päällikkö eversti Aladár Paasonen. Hänen (ja siis myös Mannerheimin) päätelmä oli, että Saksa häivää sodan ja että Suomen on ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pyrittävä sodasta eroon. Oli totuttava ajatukseen, että uudelleen joudutaan allekirjoittamaan ”Moskovan rauha”.  Katsottiin myös Ruotsin puoleen, voisiko se auttaa Suomea rauhanteossa. Yhdysvalloista toivottiin samoin välittäjää – Englannin kanssahan Suomi oli sodassa.