Pellolle on lähdettävä, niin ukko sanoi. En osaa enää häntä sanoa isäkseni. Isä tuo jotakin likaista mieleen. Kyllähän tiedän, että isäksi tullaan vasta kopulaatiossa, mutta että minun synnyttäneen kanssa, voi ei. En siitä toisestakaan sano päiväkirjoissani koskaan etunimeä: ne ovat ukko ja kerran kolmen vuoden kuluessa äiti – muuten ei sanaakaan persoonista. Miten minä olenkin niin syrjäytynyt vanhemmistani ja heidän likaisenhajuisesta ja ukon kessulle haisevista tupa-kammari-kammari kodistaan. Ukon kessut kasvavat talon nurkalla ja kuivatetaan vinnillä. Meidän perhekin on niin köyhä, ettei ilkeä kavereita kutsua käymään. Tuvassa on rahi ja penkki, mutta jos enemmän vieraita tulee, saavat seistä. Kirjoja ei ole, mutta separaattori on ja sähkö tulee. Ukko osti puhelimenkin, vaikka ei me sitä mihinkään tarvita.  Leipä sieltä tietenkin tulee joka viikko, jonka sitten kuuden päivän jälkeen junamatkalla Käkisalmesta Pyhäjärvelle täydennän. Leivät tahtovat homehtua, joten pitää syödä alkuviikosta navakemmasti. Loppuviikosta suuri osa menee hukkaan, kun vuolen sinistynee ruisleivän pois.  Hevonen aamulla odottelee pilttuussaan, hörähtelee, kun saa minut näköönsä. Valitettavasti ei ole nyt porkkanaa eikä omenaa, kun on vasta melkein vain kevät aluillaan, Setolkan nahkavyö tiukalle, ohjasräimät kiinni, nappulatampit paikalleen ja länkipatja asetellaan. Kyllä minä hevoset tunnen. Olikohan tämän nimi Siro. Ei se kuitenkaan nimeään tunne, mutta osaa peruuttaa tallista ptruu komennolla aamukasteiseen ruohikkoon.

Koulusta on lomaa – onko nyt pääsiäinen. Pellot pitäisi kääntää: ohraa, kauraa ja vehnää. Välttiaura odottaa mitään tietämättä pellon pientareella. Hevonen sen sijaan tietää odottaa hikistä päivää. Niin minäkin. Kesannon välttäminen ei ole heikon hommaa. Saappaat melkein lähtevät jalasta, kun tarttuvat juuri käännettyyn melkein savipeltoon. Mennään peltoa pitkin ristikkäin ja sitten viimeistellään pellon suuntaisesti. Pelto pitää vältätä märkänä – kuivana saa aikaan vain savipaakkujen siirtelyä. Hyräilen äsken oppimaani laulua. Minä laulan teinikuorossa. Sävel on ”Tuoll Pajumäen pitäjäss ja Koivuniemen kyläss”. Sitä ei tosin Käkisalmessa laulettu kauppaneuvoksettaren hautajaisissa vaan Integer vitae. Ei tosin kauppaneuvoksetar ollut meidän ystävä, mutta hienot tarjoilut meidän teinikuoron kvartetti sai. Kauppaneuvoksen leski sai nyt ryhtyä koroillaaneläjäksi, niin kuin ranskalaisissa 1800-luvun romaanissa monesti tämän tyyppinen henkilö tavoitettiin elämästä. Tosin Ranskan vallankumous muutti paljon asioita noista Alexandre Dumasin nuoremman ja vanhemman ajoista. Ainakin koulussa opitun mukaan moni muuttui vallankumouksessa päätään lyhemmäksi. Lavoisier, vaikka oli Ranskan valtion ruutitehtaan johtaja, joutui veronkerääjän roolissa giljotiiniin. Ennen vallankumousta Ranskassa oli vallalla sama systeemi kuin nyt Suomessa: suurimman osan veroista maksoivat köyhät, mutta rikkaat pääsivät vähemmällä jos ensinkään. Tämän yksilövahingollisen päätälyhentävän laitteen oli keksinyt tietenkin lääkäri, Guillotin. Nimi lausutaan minun ranskallani Gijjotin – kaksi peräkkäistä l-konsonattia on ranskalaisten mielestä melkein vokaali, paksu j. Ei Hippokrateen koulusta selvinneet aina tarjonneet parannusta vaan lyhennystä. Osaan minä ranskaa. Opiskelen sitä Käkisalmen koulussa. Opettajan ääntäminen on vähän sen tapaista, jota voi odottaakin sellaiselta, joka ei ole koskaan käynyt Ranskassa. Nuusavo, vuusave, ilsoont, mutta eihän se meitä haittaa, kun ranskankieltä olisi ollut kuultavana vain parikymmentä vuotta ja parisataa virstaa kauempana, sivistyneistön Pietarissa. Käkisalmessa ei asunut yhtään ranskalaista sen jälkeen kun ranskalainen Pontus de la Gardie eli laiska Jaakko oli lähtenyt takaisin Ruotsiin toimittaen tyhjää Kexholmissa tai Korelassa niin kuin ruotsalaiset Käkisalmea nimittivät.

Nyt on vuosi 1926. Kevät tekee tuloaan ja minä kertaan kuudetta luokkaa. Niinpä luulen pääseväni luokaltani ilman ehtoja. Kun meidät valokuvattiin lukukauden alussa, niin me kertaajat jouduimme erikseen kuvaan. Meitä olikin lähes kymmenen. Ei Simo-ukko siitä kertaamisesta iloiseksi tullut. Sehän tarkoitti, että hän sai rahoittaa aivan ylimääräisen vuoden Käkisalmen koulua. Mutta kun oltiin jo seitsemännellä vuodella herrakoulua, niin Simo-ukko piti pintansa. Yhdestä pojasta piti tehdä herra. Herraksi tultiin vain oppikoulun kautta. Simo-ukko häthätää osasi kirjoittaa. Minulla sentään kirjoitus sujuu jotenkuten. Aritmetiikka ei niinkään. Mutta onneksi on Erkki, joka lähes seniilin opettajan lähes sokean katseen alla pystyy antamaan minulle oikeita vastauksia lunttipaperilla. En tätä albegraata tule koskaan oppimaan, se on selvä. Erkin avulla pääsen kuitenkin läpi kokeista vaikka melko huonoilla arvosanoilla, koska en kokeessa pystynyt osoittamaan muuta kuin lopputuloksen ilman selitystä, miten siihen on päästy. Opettajalla oli tietenkin omat epäilynsä, mutta hän säästi omaa työtänsä, ryhtymättä ottamaan asioista tarkemmin selvää. Tuupovaaralaisittain ”olokoon”.

Kuudennella luokalla ja 18-vuotias. Silmä tarkentuu jo tarkastelemaan yhteiskoulun tarjontaa. Monta siellä olisikin otettavaa, mutta ei kaikki niin mielenkiintoisia. Tansseissa kyllä käyn usein, mutta ei sieltä kovinkaan montaa mielenkiintoista kohdetta löydä, joka värähdyttäisi. Vihdoin tapasin Sypyn, tytön tuolta samalta suunnalta kuin minäkin: Kirvun Inkilästä. Muutaman kerran käveltiin yhdessä ja yrittelin yhtä sun toista, mutta kirjeenvaihdon tasolle se jäi. Hän asui Kirvun Inkilässä ja minä Pyhäjärven Kahvenitsassa. Jos olisi ollut varaa ajaa vuokra-autolla, niin eihän siinä mitään. Mutta kun minun kotonani ei ollut edes polkupyörää. Jos sellaisen matkaan halusi, piti  käydä lainaamassa. Oli meillä tosin haravakone, mutta ilman hevosta se oli aika hyödytön matkalla Pyhäjärveltä Käkisalmeen.

Ei Sypy minusta ollut lainkaan kiinnostunut. Tiesinhän, että hänellä oli ollut ainakin vähän aikaa Matti, jonka kanssa hän lienee inhottavasti ja pussailut aivan tarpeeksi. Mutta jotenkin halusin kostaa sen, ettei hän silloin heti kiintynyt minuun. Kirjoitan kirjeitä ja runojakin hänelle. Runoilijaksi minusta ei ole, sen tiesin heti. Vähän noloahan se tietysti oli, mutta minkäs sille mahtaa.