2.4.1986 Sylvi Pärssinen Punkaharjun kuntoutumissairaalassa 2.-22.4.

[Sylvi Pärssisen koneella kirjoittama, kopio IP:n arkistossa. ]

 

                                                            Punkaharjun kuntoutussairaalassa

                                                            2.4.1986

Kerttu ystävä!

Vihdoin kuukausien odotuksen jälkeen sain tiedon, että minulle on myönnetty ilmainen kahden viikon veteraani kuntoutus Punkaharjulla. Tämä on siis palkintoa sotien aikaisesta lottatyöstäni, ja suuren plussana on se, että terveyteni on tullut huonoksi. Minulla on ollut verenpainetauti vuodesta 1970 lähtien, samoin sydänkulta on laiskistunut ja laajentunut, aortta elongoitunut, kalkkeutunut, lisäksi jotkut ”lankeemukset” ja tapaturmat ovat vahingoittaneet polviani. Nyt jo yli kaksi vuotta minua on vaivannut myös vyöruusu oikealla sivullani. Sen aiheuttamat kivut tuntuvat vieläkin. Lääkäreille en ole viime aikoina viitsinyt edes mainita, että molempiin silmiini kasvaa hitaasti mutta vääjäämättömästi kaihi. Syitä löytyy siis tarpeeksi, että hyvällä omallatunnolla otan vastaan tämän hoitoloman yhteiskunnan kustannuksella. Sainhan tosin vuonna 1984 Suomen Naisten Huoltosäätiön kautta kymmenen päivän hoidon Mon Repossa, joka ei kuitenkaan sijaitse missään Viipurissa vaan Petäjävedellä. Tämäkin kymmenen vuorokautta tulivat minulle melkein ilmaisiksi.

Vihdoin siis tänään, keskiviikkona huhtikuun 2 päivänä, minä matkustin. Imatran Terminaaliin Kari toi minut autolla, ja siinäpä odotti kohta Savonlinnaan menevä bussi, jossa pääsin sairaalan ovelle asti. Eräs hoitaja sattui olemaan autolla, ja hän raahasi matkatavarani sairaalan ovesta sisälle. Alku kävi näppärästi. Ilmoittautumiset, tutustumista isoon rakennukseen, uteliaita hoidokkeja käytävillä jne. Käytävät tuntuivat kovin pitkiltä. Mitenkähän osaan jokaiseen tärkeään paikkaan? – Ruokasali löytyi kuitenkin ja ruoka oli hyvää, mutta karkeat raakasalaatit eivät varmasti sovi vatsalleni.

Huone on asiallinen, mutta askeettinen. Kaksi tuolia ja pieni pöytä vaaleaa koivua. Kaksi sänkyä, joissa vaaleanruskeat lakanat. Yöpöytien päissä vitsikkäät modernit laitteet, joilla voi kutsua hoitajan, panna radion päälle, säätää valot. Puhelin on huoneessa, muutamia televisioita käytävien olohuoneissa. Vaatekomerot ovat aivan liian ahtaa.

Huoneessa ei ollut ketään, kun hoitajat toivat minut sinne, mutta lämpöpatterille olivat asetetut kuivumaan valtavan laajat vaaleanpunaiset housut ja pieni rättipala. Toisella sängyllä levällään joitakin vaatekappaleita. Johan nyt, millainen lienee huonetoverini?

Jtk. Keskiviikkona 2.4.1986

Tutustuin huonetoveriini, joka kohta puhkuen ja märkänä tuli huoneeseeni. Oli ollut uimassa. Näkyi olevan suunnilleen minun ikäiseni lihava, löllöä riippuvaa läskiä. Tullut eilen, puhuu paljon, hössöttää. On entinen liikenainen Joutsasta Elli Vanhatalo. Sivistymätön, rikkauksistaan tietoinen. Pihtikinttu, kävelee vaappuen, tunkee läskinsä ahtaisiin verryttelypukuihin. En vielä osannut mennä saunaan, mutta kanttiinin löysin ensi kerroksesta aivan käytävän päästä. Alkoi hoito-ohjelman suunnittelu, otettiin verikoe.

Torstaina 3.4.1986, toinen päivä

Elli Vanhataloa kuorsaamiseni oli häirinnyt yöllä, koska mainitsi siitä. Aamupalan jälkeen lääkärintarkastus. Melkein tunnin hän tutki minua. Sain kortisonipiston vasempaan kipeään olkapäähäni. Se kävi kivuttomasti, toisin kuin joitakin vuosia sitten Esko Alasuvannon pistämänä Imatralla. Alakerrassa otettiin Ekg. Osastonhoitajalta sain hoitokortin, jossa mainittiin erilaisia voimisteluja ja hieromisia, liikehoitoja sekä UKW:tä. Ohjelmaa näyttää riittävän koko päiväksi. Ja ne alkoivat jo tänään. Erilaisten vatkaamisten jälkeen kävin saunassa. Lienenkö ollut liikaa väsynyt, kun puoleen yöhön mennessä oksensin kolme kertaa. Tai johtuikohan pahoinvointini siitä, että illalla hoitaja pani minut syömään outoja lääkkeitä.

Tänään tutustuin useihin talon asukkeihin. Savonlinnasta insinöörinrouva Eeva Heltimoinen, 73 v, on hieno nainen. Niin heikko, että istuu pyörätuolissa. Löytyi useita yhteisiä Savonlinnan tuttavia, olinhan minä ollut Savonlinnan tyttölyseon opettajana aikoinani. – Sanottava vielä, että täällä Punkaharjulla kaikki, hoidokit ja hoitajat, ylilääkäristä siivoojatyttöihin asti sinuttelevat toisiaan, mikä tekee varsin mukavan vaikutuksen. – Eeva kertoi, ettei Savonlinnan tyttölyseota enää ole, rakennuksessa on nyt kauppakoulu. Entinen talousopettajamme Hilkka Auvinen, Helmi Auvisen miniä, on niin sairaana, että on liikuntakyvytön, muistikaan ei oikein pelaa. Entinen mat.opettaja, rehtori Arvo Pyöräniemi, on myös kuollut. Rehtori Tellervo Könnistä puhuimme myös, ja meillä oli Eevan kanssa hänestä aivan samanlainen käsitys. Ei ollut mieleinen rehtoriksi.

Paljon imatralaisia oli yhtaikaa minun kanssani Punkaharjulla, mm. rovasti Eino Vauramo, Anna ja Otto Tiainen Jukankadulta. Anna, joka on Valtionhotellin entinen keittäjä, on aivan liian puhelias ja tyhmä sen lisäksi. Hän keskeyttää ai-

Jtk. Torstai 3.4.86 Punkaharjulla

na toisten puheet ja alkaa kertoa, miten hän … ja mitä hän … ja minä … ja minä … ja lavertelee henkilöistä, jotka ovat meille muille aivan tuntemattomia. Sitten täällä on muutama kiroisa imatralaisukko, ja eräs mies, joka kehuu Karia minkä ennättää. Sekalaista seurakuntaa, johon ei oikein viitsisi tutustua.

Perjantaina 4.4.86, kolmas päivä

Täällä on myös veteraani ja invalidi Otto Parviainen Tuupovaaran Eimisjärveltä. Kyllä juttu alkoi luistaa, kun totesimme olevamme vanhastaan tuttuja. Puhuimme lukuisista tutuista ja vanhoista tapauksista. Hän on haavoittunut Kuhmossa. Kävelee kyllä hyvin, kun sitä vastoin monet täällä kuntoutettavat linksuttelevat mikä milläkin tavalla. Hyvin monilla ovat apuneuvoina erilaiset kepit tai pyörätuolit. Oton rouva on nimeltään Siiri.

Otto kertoi, että Mannerheimristin ritarillemme, entiselle iv-pojallemme Tauno Suhoselle Tuupovaaran kunta on teettänyt talon kirkonkylään. Koljosen Alvari elää jossain, ja hänen isänsä Aatami on jo 90-vuotisa. Innokas seurakuntalaisemme Urho Pesonen on kuollut, vaimonsa vielä elää.

Myös Antti Turusesta, josta minä pidin esityksen täällä sotaveteraani naisten kokouksessa viime talvena, Otto oli tietoinen. Anttihan oli ollut Eero Vatasella renkinä ja sitten oudosti kadonnut. Otto kertoi, että Mikko Kuusaro sekä entinen hauturimme Otto Määttänen siitä tietäisivät jos kertoisivat. Taitavat jo kaikki kolme olla kuolleita. Oli meillä paljon tarinoita.

Kävin yksin kävelemässä sairaalan ympäristössä. Paluumatkalla eräs mies liittyi seuraani.

Viivyttelin sitten vaikeavammaisten osastolla Eeva Heltimoisen luona. Kävimme yhdessä myös kanttiinissa. Sen jälkeen luin huoneessani kenraali Tuompon kirjaa Päämajasta. Se on mielenkiintoinen ja täydentää myös aikaisemmin lukemiani kirjoja sodasta.

Hoitoni ovat päässeet vauhtiin. Yhtä mittaa aamusta alkaen on vaikka minkälaisia hierontoja ja vääntelyitä. Tulin tänne Punkaharjulle apuneuvonani hopeapäinen kävelykeppi, jonka Helvi Aho oli antanut minulle jo vuosia sitten lainaksi. Nytkin tullessani maa oli vielä jään peitossa paikoitellen, ja minua pelotti kaatuminen tiellä. Mutta kun tulin sisälle sai-

 

Jtk.4.4.86

raalaan, minä kohta jätin kepin huoneeseen, vain pari kertaa käytin sitä kulkiessani käyvällä, kun polveni oli niin kipeä. Ulkona lumetkin alkavat sulaa, mutta sää oli vielä koleaa. En halunnut lähteäkään ulos retkeilemään.

Olen nyt oppinut jonkin verran tuntemaan huonetoveriani. Tosiaan tyypillinen rikas, sivistymätön hämäläis rouva. Hänen puheistaan sain selville, miten kovasti hän karjalaisevakoiden ”työntyessä” Hämeen sydämeen halveksi ja vihasi heitä. Omaan suureen kaksikerroksiseen taloonsakaan ei ottanut noita meikäläisiä raukkoja sisälle muuten kuin pakon edessä. Mieleni teki sanoa kärkeviä asioita hänelle ja heikäläismielisille, mutta hillitsin itseäni, olihan minun vuorostani pakko kärsiä häntä kolme viikkoa. – Minulla oli lähete kahdeksi viikoksi, mutta lääkäri tutkiessaan minua päätteli, että viikko lisää on annettava. Elli myös omalla kustannuksellaan viipyy kolme viikkoa. Tässä tyylinäyte Elli-rouvan kielenkäytöstä, aioin pistää muistiin hänen kirosanojaan: ” – älä perkule - peijakas – helkkari – hitto – paskan marjat – hitto kun jalkapöydät kutisevat – ei voi ottaa nahkakintaita, kun noi sormet särkee niin pirusti – voi helvetti kun on pahoja noi pillerit – voi helvetti – peijakas kun riisuin, pitää mennä vessaan vielä – perkale, tuo pyyhe – mitä hittoa sinä päivällä nukut – hitto kun jätin uimapuvun saunaan – peijakas, jätinkö minä taas ne sukat saunaan.” Vapaa-ajan ohjaajat olivat järjestäneet jonkin paikallisen nuorisoseuran esiintymään meille. Siellä oli hauska tarinoija, joka välillä imaisi ja rassasi piippuaan. Elli puhisi koko esityksen ajan ja kuiski minulle: ”Paskalle haisee tuo ukon piippu”, vaikka minä huomasin, ettei piipussa ollut mitään tupakkaa, puhumattakaan, että näyttelijä olisi polttanut. Nolo oli Elli, kun selostin hänelle asian oikean laidan.

Olihan Elli-raukalla vaikea elämä. Hänessä oli ollut syöpä vasemmassa kainalossa. Sitä oli leikattu ja käytetty plastiikkakirurgiaa,  ”koko vasen kuve on raastettu ja nyljetty sitä varten”, kertoi Elli. Yökaudet kivut ahdistivat häntä. Lääkkeitä annettiin runsaasti, ja minun mielestäni turhan paljon myös minulle. Elli ui ahkerasti ja kävi paljon  saunassa. Kai lääkäri oli häntä siihen kehottanut. Yöt nukuimme sitten hyvin, sillä minäkin otin hiukan unilääkettä. Elomme oli sopuisaa, kun hän minua niin säälitti. Yhdessä oltiin paljon, mikäli hoitomme eivät sattuneet eri puolille taloa.

Sairaalan ruokasali oli toisessa kerroksessa. Siellä piti joskus jonottaa, mutta ei se mitään ikävä ollut.

Punkaharjun neljäs päivä, lauantai 5.4.1986

Viime yö oli vaikea. Ilmeisesti söin eilen jotain sopimatonta tai liian paljon, koska yöllä kolme kertaa tuli ”yök” ja lennätti minut pesuhuoneeseen. Sen jälkeen pääsin uneen kiinni heräten aamulla virkeänä kello puoli seitsemän. Elli nukkui häiritsemättä kuorsaten. Luin aamiaiseen asti vuoteessa Tuompon kirjaa Päämajasta. Ajan vietteenä minulla on myös saksalainen ristikkokirja, mutta se ei oikein täällä kiinnosta.

Aamupala oli terveellinen ja maukas: kaurapuuro, makea tuoremarjahillo, maito, mehu, leipä ja voi, paprika, Ilves-juusto, lopuksi kahvi. Elli jätti aamupalan tänään pois muka laihduttaakseen ruhoaan. Olihan meillä tänään periaatteellinen keskustelu hämäläisten suhtautumisesta karjalaisiin evakkoihin. Minulla kun oli niistä hämäläisistä henkilökohtainen kokemus evakkoajoilta. Elli yhä valitteli sitä, että meikäläiset evakot väkipakolla oli työnnetty hänen taloonsa. Edellisen päivän hyvistä päätöksistäni huolimatta minä nyt antelin oikein laadukkaasti karjalaisella sisulla ja murteella totuuksia hänelle. Ei hän siitä sentään suuttunut. – Meidän ikäisemme eivät puolin eivätkä toisin unohda edes neljänkymmenen vuoden takaisia asioita.

Sitten istuin käytävällä keskustellen kahden imatralaisen ja yhden tamperelaisen kanssa. Tämä kertoi vaimonsa äskeisestä matkasta Wiipuriin. Kova oli oppaiden huoli ollut suomalaisista turisteista. Ei saanut liiaksi vilkuilla sivuille päin kiertoajenlun aikana tai kun seisottiin jonossa Leninin mausoleumissa ”kunnioitusvuoroa” odottelemassa. Erikoisen jännittävää oli viimeisistä ruplista irtipääseminen. Lopulta rouva oli keksinyt mennä ostamaan karamellejä. Kaupassa namut olivat tiskin takana hyllyssä, eikä niitä saanut läheltä valita. Sitten sormella ojentaen ja ruplaa näyttäen piti mennä myyjältä saatu lappu kädessä jonottamaan kassalle. Siellä tapahtui maksaminen. Nyt kassalta saatu kuitti kädessä piti uudestaan mennä jonottamaan sen myyjän eteen, jolta tavaran oli tilannut. Vihdoin oltiin niin pitkällä, että myyjä repäisi katosta riippuvasta ruskeasta paksusta paperista minimaalisen palan, muodosti siitä tötterön, johon alkoi yksitellen laskea muovipäällysteisiä karamelleja, välillä punniten alkeellisella vaa’alla. Mutta harmi: 15 kappaletta painoi liian paljon, 14 liian vähän. Mietittyään myyjä ei jäänyt neuvottomaksi. Tiskin alla isolla veitsellä hän katkaisi yhden karamellin puoliksi, ja nyt vaaka näytti tasan!  Tamperelainen sanoi heidän nyt säilyttävän näytteenä puolikas karamellia. Siis yhdellä ruplalla he saivat neljätoista ja puoli karamellia.

Jtk. 5.5.86

Juttelin sen jälkeen tuntikauden eimisjärveläisen Otto Parviaisen kanssa muistellen entisiä aikoja.

Klo 11. Nyt on lauantai eikä hoitoja ole kuin yksi. Käyn kävelemässä ulkona. Klo 12.30 on lounas.

- - - Jaksoin vielä lauantaina käydä saunassa Ellin kanssa, mutta väsyin kovasti. Tukkani tuli permanentin jälkeen aivan takkuiseksi saunassa, kun hiustenkuivaajani ei pelannutkaan. Olen nyt aivan kahupää. Iltapalan jälkeen kuljeskelin paikasta toiseen. Kyllästyin Ellin sössöttelyyn ja imatralaisrouvan tyhjänpäiväiseen porinaan. Vähän aikaa katsoin televisiota. Luin kanttiinissa lehtiä ja join – ilmaista – happivettä. Sitten tuli tamperelaismies ja pyysi minut huoneeseensa kahville. Hänen nimensä on Ensio, ja näin tutustuin häneen! Huonetoveri on Hugo. Hän työnsi pyörätuolissa kahville myös MS-tautisen tytön Krissen. Sääliksi kävi parantumattomasti sairas nuori kaunis Krisse. Hugo auttoi häntä kahvinjuonnissa ja keksikin piti Krissen suuhun panna, koska yhtä mittaa vatkaavat kädet eivät siihen pystyneet. Krisse tulee ensi viikolla 26-vuotiaaksi.

Kello 21 menin nukkumaan.

Punkaharjun viides päivä, sunnuntai 6.4.86

Aamu tavalliseen tapaan. Suuri osa ihmisistä lähtivät bussilla Lappeenrantaan lounaan jälkeen katsomaan teatteriin ”Pähkinänsärkijää”. Joku miehistä taisi suunnitella pientä huviretkeä Savonlinnan hotelleihin. Teatterissa käyneet kehuivat esitystä hienoksi. Tanssit oli ohjannut Heikki Värtsi.

Toini soitti. Lupaili tulla ensi pyhänä  käymään täällä ja ehkä järjestämään omaakin lomaansa Punkaharjun kuntoutussairaalaan, kun saisi tilaa. Mutta nyt täällä on suuri tungos ja kahden kuukauden jono. Onhan tämä paras sotaveteraanien ja –invalidien hoitopaikka.

Ensio, joka pitkin päivää oli haeskellut seuraani, pyysi kävelylle. Kuljimme rantatietä, joka varmasti kesällä on kaunis, mutta nyt kylmän kevään viimeisillä jäätiköillä kalsea. Vieressä oleva järvikin on jäässä. Tielle muodostuu päivisin vesilammikoita, jotka öisin jäätyvät. Kuljimme melkein etanan vauhtia. Ensio on pahasti haavoittunut. Vielä on niskassa sirpaleita, jota ei voida poistaa. Siksi hän ei voi paljon kääntää päätään. Hän on hyvin herkkä, saaden helposti silmiinsä kyyneleet. Avulias hän on myös. Työntelee mielellään rouva Eeva Heimalaisen [Heltimoisen] ja Krissen pyörätuoleja pitkin sairaalan käytäviä.

Olen vetäytynyt tänne kolmannen kerroksen kirjaston

Jtk, su 6.4.86

Rauhaan. Aniharvoin tänne tulee muita. Nytkin iso joukko katselee alakerrassa televisiota. Minua se ei huvita. Ensionkin seura tuntuu nyt liialta. Tiedän kyllä, että hän haeskelee minua.

Piti kuitenkin tavata vielä monia ihmisiä ja jutella sitä sun tätä. Ensiokin vihdoin löysi minut omasta huoneestani ja sanoi etsineensä minua joka paikasta. Elli tahtoi käydä nukkumaan ennen kello 21, joten minun täytyi harmikseni lopettaa ajanvietteeni ”Rätselit” ja Tuompo. Nukuin, mutta heräsin kello 1, ja viimeisen kerran katsoin kelloa kolmelta. Sitten vihdoin nukuin.

Punkaharjun kuudes päivä, maan.7.4.

Heräsin kello 6 hyvin sikeästä päänsärkyisestä unesta, kun hoitaja tuli mittaamaan verenpaineeni. Olen erikoisvalvonnassa käytyäni Ekg:ssä. Verenpaine mitataan monta kertaa. Kello 7.30 menin aamupalalle: yksi leipäpala, 40 g voita, muna, lasi maitoa, ruispuuroa ja kuppi kahvia. Ruokasalista suoraan kiiruhdin ”sydänvoimisteluun”, joka tapahtuu ryhmässä. Ensio oli jo varannut minulle tuolin lähelleen ja etsinyt sopivan pituisen sauvan. Tehokkaita liikkeitä, joita kuitenkaan kaikkia en voi tehdä. Toisessa voimistelulajissa on käytävä joksikin ajaksi lattialle pitkälleen, mutta siihenkään en kykene, koska lonkkieni takia en voi laskeutua enkä nousta pitkältään. Siinä Ensio ei ole ensinkään mukana. Osa veteraaneista ottaa nämä puolituntiset leikin kannalta. Liikkeitä kyllä ahkerasti tehdään. Eräs pitkä mies, joka ilmeisesti näihin ohjelmiin on tottunut jo vuosikausia sitten, tekee liikkeet aina ennenkuin ohjaaja-neiti näyttää ja komentaa. Se on miehestä mukavaa. Yksi vanha mies jossain siellä salin takaseinustalla ähkii ja puhkii joka liikettä tehdessään. Yksi taas, kun ollaan lattialla ja käsketään taputtelemaan vatsaa lepuuttamis tarkoituksessa, läiskii mahaansa niin että kumea ääni kuuluu joka puolelle.

En tiedä, miten Elli suoriutuu näistä eri voimisteluista, koska olemme eri ryhmissä.

Tapasin taas otto Parviaisen, joka nyt jo oli kotiin lähdössä. Kuukauden hoito hänellä oli takana. Pyysin kertomaan entisille seurakuntalaisille, jotka vielä muistavat minua, sydämelliset terveiset. Kovasti Otto kutsui minua Tuupovaaraan käymään.

Nyt odotan sosiaalihoitajan soittoa. Hän on kutsunut minut puhutteluunsa.

Jtk. Sunnuntai 6.4.1986

”Niskakoulu” oli kirjastossa kello 11. Hoitaja piti oikein hyvän esitelmän niskan asioista.

Sitten jälleen heti Ekg. Ja sen jälkeen kävelin yksin ulkona viisitoista minuuttia, mutta sairaalan mäki takaisin tullessa otti tiukalle. Sydän ei kestä.

Puhelin erään Jyväskylään lähtevän miehen kanssa. Olin hartiavoimistelussa, johon myös Ensio ottaa osaa. Sitten menin lounaalle.

Viikko maanantaista 7.4. – perjantaihin 11.4.

Kului ilman että tein muistiinpanojani. (Tämä kirjoittelu on nimittäin puhtaaksi tekoa käsiröpellyksistäni.) Mutta nyt olin joka päivä ja kaikki mahdolliset hoitojen väliajat Ension seurassa. Joskus kävimme kanttiinissa, usein myös olin hänen ja Hugon huoneessa, josta on tullutkin suosittu kahvipaikka, ei vain minulle, vaan myös monille muille. Pojilla on nimittäin sähköpannu itsellään. Pääsin enemmän tuntemaan näitä kaveruksia. Hugokin on sotainvalidi.

Ensio puhuu myös omista aroista asioistaan. Eräänä iltana hän avasi paidanrinnuksensa napit ja näytti rintaansa. Häneltä puuttuu kokonaan rintalasta, keskellä rintaa on syvä, noin pari senttiä syvä kolo, joka on hyvin arka. Sen alapäässä on sydän, joka on melkein pinnassa. Hänellä on jo vuosikausia ollut keinosydän, se on oikealla  puolella rintaa. Lienee sydäntautikin periytyneen sota-ajoilta. Ension on oltava hyvin varovainen elämässään. Hän kertoi minulle, että sotien jälkeen hänen täytyi luopua suuresta maatilastaan, kun ei voinut itse tehdä siinä työtä. Sitten hän ylioppilaskoulutuksensa lisäksi päätti pyrkiä seminaariin ja opettajaksi, jatkoi luultavasti opiskeluaan ja siihen asti kun pääsi – tai joutui sairaseläkkeelle, hän olikin oppikoulussa opettaen mm. matematiikkaa ja musiikkia. Muistan itse, miten suuri puute opettajista silloin 50-luvulla oli. Vihdoin hän uskalsi solmia avioliiton, joka jäi lapsettomaksi ja vain toveriavioliitoksi. En käsitä, miksi hän alkoi tuntea niin tiivistä ystävyyttä minua kohtaan, ja kyllä minunkin vanha sydämeni lämpeni hänelle. Ei hän eikä Hugo koskaan tullet edes tässä hoidossa terveeksi, mutta taitavat kaverukset jo olla jotain kymmenettä kertaa Punkaharjun kuntoutuksessa, joka tekee heille hyvää. Vielä ihmettelen sitä, että hän piti minua ystävänä, vaikka meillä on melkoinen ikäero. Hän on ainakin 15 vuotta minua nuorempi. Ja sitten hänen ulkomuodostaan. Musta – ehkä värjätty – tukka, ruskeat silmät, pitkä, solakka, oikein miellyttävä mies. Hänen rouvansa on erään tamperelaisen oppikoulun ala-asteen rehtori. On Ensiolle ystävällinen, mutta mitään hellyyttä ei osoita. Ja se viimeksi mainittu johtuu Ension sairauksista ja heikkouksista. Rouva on 52-vuotias.

Toini ei siis tullut sunnuntaina minua tervehtimään, ja senhän saattoi arvata. Hänen tapansa on innostua sydänjuuriaan myöten kaikkiin matkoihin, mutta sitten jänistää. Tiistaina hän soitti: Olikin Punkaharjun sijasta ajanut autollaan Tero ohjaajana, Euraan katsomaan poikaansa marttia.

Lauantaina 12.4.1986, yhdestoista päivä

Yllättäen tulivat minua tervehtimään Sani, Jussi, Lari, Heini ja Auri. Mahtoi yhtä paljon kiinnostaa laitoksen upea monipuolinen uima-allas ja sauna sekä poreallasa. Katseltiin koko sairaala, ja tytöt oppivat helposti pitkiä käytäviä myöten kulkemaan kanttiiniin ja minun huoneeseeni. Tuntikausia he uivat, ja minä katselin kanttiinin ikkunasta heidän iloaan. Olin oikein iloinen heidän tulostaan. Uimisen jälkeen herkuttelimme sitten kanttiinin antimilla, ja sitten he lähtivät kotimatkalle. Ensio ja Hugokin tutustuivat heihin ja seurustelivat lasten kanssa.

Sunnuntaina 13.4.86, kahdestoista päivä.

Haikean mielen jätti Sanin joukko käydessään ja lähtiessään, mutta seuraavana päivänä sain taas iloa, kun Sini, Erno ja Auri tulivat. Jo aikaa olivat vapaa-ajanohjaajat järjestäneet, että Sinin piti laulaa potilaille. Oli ilmoituskin, että diplomilaulaja esiintyy. Myös Erno oli mukana ja viulut kanssa. Ohjelmaan ei kuitenkaan ollut sopinut Ernon soittoa, alkeitahan ne kaikki viulistien esitykset olivatkin. Olimme unohtavinamme Ernon viulun minun huoneeseeni, kun tuli lähtö juhlasaliin. Erno pahoitteli kovasti jälkeenpäin, kun se hänen viulunsa unohtui. Toiset soittivat ja Sini lauloi hyvin. Minä sain jälkeenpäin ohjelman johdosta paljon kiitosta. Kyselivät, miten olen osannut kasvattaa niin ihania lapsia! Ensio toi konsertin päätteeksi Sinille ihanan ruusun ja antoi Aurille kympin. Se oli Aurista erittäin mieluista, ja pitkät ajat jälkeen päin hän säilytti raha-aarrettaan pienessä kukkarossaan.

Ennen lähtöään Sini ja lapset viettivät vielä pitkät ajat uimahallissa ja saunassa. Heini ei ollut mukana, koska hän katsoi Imatralla koulutoverinsa syntymäpäivät tärkeämmiksi.

 

Punkaharjun päivät maan.14 – perj.18.4.1986

Nyt jo 17 päivää sairaalassa

Paljon hoitoja, hierontaa, voimisteluja eri laatuisia, lyhytaaltohoitoja UKS, lämpöhoitoja INFRAPUNA jne. Kaikkina väliaikoina Ension kanssa lumpustelemista, kahvin juontia poikien huoneessa, Ellin kanssa oloa, samoin yhä enemmän tuttuja on tullut toisten potilaiden joukosta. Verenpaineen mittauksien tuloksia 180 / 85, 181 / 108, 200/90, 174/85 sekä perjantain viimeinen 186/93. Olen kyllä väsynyt, ja keskiviikkona piti sydänvoimistelu jättää väliin. Joskus nousen hissillä kolmanteen kerrokseen kirjastoon. Siellä tapasin kerran viisi entistä sotavankia, jotka olivat kutsutut muutamiksi päiviksi tutkimuksiin. He eivät nimittäin ole saaneet kaikkia eläke-etuja mitä toiset veteraanit ovat saaneet. – Hidasta on sotien uhrien auttaminen Suomen valtion rahoilla. Näiden paljon kokeneiden miesten kanssa oli kiintoisaa puhella.

Minun korvani ovat myös nyt aukaistut, mutta kolmevuorokautta piti niiden tiehyeitä liotella, ennen kuin kuuloni palautui paremmaksi. Pääsin myös ilmaiseksi jalkojenhoitajan käsittelyyn.

Lauantai 19.4.86, 18.päivä Punkaharjulla

Sani, Lari, Jussi sekä Heini ja Auri tulivat uimaan ja saunomaan. Suurin nautinto sen jälkeen oli saada istua kanttiinissa herkutellen ihanilla wienereillä ja kahvilla sekä limonadilla. Ja minulle heidän käyntinsä oli oikein virkistävää.

Lääkärin määräyksestä minulle on käyty antamaan nesteenpoistoaineena Diurexia, vaikka minä vastustelin sanoen, että vuosia sitten sen on huomattu olevan minulle sopimatonta.

Punkaharjun 20. päivä, maan.21.4

Verenpaine oli aamulla 160/64. Olin viime viikolla päässyt Savonlinnaan Röntgen tutkimuksiin. Sain myös muutamia kertoja polvieni lisäksi jalkaterääni UKW:tä. Tänään oli lääkärin lähtötarkastus, ja sain todistuksen vaivoistani.

22. viimeinen päivä, tiistai 22.4. 86

Jää hyvästi! Ensio hyvästeli halaillen ja suudellen ulko-ovella, jolloin Elli hienotunteisesti kääntyi sisemmälle ja meni ikkunasta vilkuttelemaan. Eräs imatralainen Ahti Miikki tarjosi minulle kyydin autossaan, joten säästyin bussimatkasta. Ahti toi minut kotiovelle saakka.