perjantai, 17. elokuu 2018

Iltarukous

Iltarukous oli pakollinen ohjelmanumero Tuupovaarassa, kun osasin ensinnäkin käydä huussissa ja vielä sittenkin, kun osasin lukea. Iltarukous oli onneksi lyhyt: ”Levolle lasken Luojani, armias, ole suojani. Jos sialtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi”. Isäni ei koskaan tullut rukoilemaan turvaisaa yötä sänkyni ääreen, vaan äitini. Kun oli ollut hänellä raskaampi päivä, kuitattiin nukkumaanmeno lyhyemmällä epistolalla, mutta joskus äiti räväytti, kun oli hyvällä päällä, ja kertoi seuraavan tarinan, joka tosin ei ollut kovin höyhensaarimainen. Odotettiin (muutkin kuuntelivat) loppuhuipunennusta: ”Jos yhe kuollie…” jne. Äitini osasi sen kailottaa juuri niin, kuin pitikini. Vaikka isäni Helsingissä esiintyi lausujana teologien iltamissa, oli tämä seuraava tarina hänelle hiukan liikaa.

(Sylvi Pärssinen v.. 1985) Vielä yksi hirmuisen vanha satu, joka tosin ei liity Aadam Kuismaan, mutta on isäni kertoma.

Olipa kerran talon isäntä jossain Karjalassa. Hän oli aika nitsikka mies. Oli jäänyt velkaa jollekin naapurilleen, eikä halunnuta maksaa

Mutta muutanpa Kirvun murteelle:

Kerra hää istu ikkuna vieres tuvassa ja näk, jot naapur oljkii tulos höil. Paikal hää arvas, jota sitä velkaaseha se tulluo kysymää. Hää sano emännällee, jot sano sil velkamiehel, jot isäntä onkii kuolt. A emäntä sano justiin ii. Ja isäntä olj mänt kellarii vai aittaa lie mänt, ja käynt ruumislauval pikällie. Tapan ol näätse, jot ko jokkuu ol kuolt, ni se vietii kellarii lauvale. A se naapur eppäil, jot jottai petosta täs olj. Hää män ja sinne kellarii ja käi toisel lauval pitkällie. Talon isäntä, joka olj olevinnaa vainaa, kassel silmäkulmast, mut ei virkkant mittää, ja siit olliit molemmat siel potsojon ja olevinna kuolleita.

Mut ko aika kulk ja tulj hämärä, ni sammaa kellarii lappautu joukko rosmoloi. Nää olliit käyniet varkais ja saaniet suure määrä rahhaa. Nyt hyö tulliit sin jakamaa saalistaa. Mut vaik hyö miten laskiit, jot jokkaisel ois tult yhtä suur osa, ni ei se jako onnistunt, hyö ei osanniet laskie. Sillo yks rosmo sano, jot ei tää nyt onnistu, enneko tuon kuollien kaula katkastaa. Sillo se viimiseks tult, naapuri isäntä, alko pelätä, hää nous istuvillie ja sano suurel äänel:” Jos yhö kuollie kaula katkastaa, ni kaik kuolliet ylösnouskoot!” Siel takan päin maant talo isäntä nous ja istumaa ja sano:”Jo mie uonkii yllääl.” Sillo rosmot pelästyit kauhiast, ryntäsiit seisovillie ja juoksiit ulos semmosel kiiriel, jot hatunkii, mis rahat olliit, jättiit siihe. Mut ko olliit tarpeeks ettääl, jäivät seisomaa ja kassomaa, mitä nyt tapahtuis. Lopuks laittoit yhö miehe kassomaa kellari ovel. Hää män ja kuuntelj ensi. Mut nyt kaks isäntää, mitkä olliit muka kuolleist heränniet, olivatkii yhes jakamas rosmoloi saalista. Mutko hyö olliit tasanneet rahat, muistu naapuril mielie se velkaase ja hää kysy taas sitä. Eihä talo isäntä vieläkää ois raassint antaa sitä toisele, ja hää sano: ”Pijä tuo hattu siint ruplast.” Sillo ovel kuuntelija läks taas juoksemaa toisii kavereihise luo, ja sano: ”Kyl ol hyvä, jot kerittii pois sielt kellarist, nii paljo ko meilt jäi rahhaa, ni viel ei riittänt ies ruplaa yhtä kohti, viimisel pit antaa se hattu ruplast. Mahottomast siel olkii niitä vainajii.” Ja rosmot läksiit hyvil mielil toisil mail.

- - -

Ilmo P:n  lisäys:

Tähän tarinaan on muistissani ollut  toisenlainen alku: ”Ol kaks saksaa, lumssaksa ja hiekkasaksa. Hyö sattuit tiellä kohtamaa. Hiekkasaksa ehotti lumssaksal, jot huikitaa myö kuormii. Ko kuitennii lumssaksa tuumi et häne kuormaase ol vähä keviämp, sano hää, jot  anna sie miul rupla vällii, ko sie saat kepiämmä kuorma. Ei sattunt hiekkasaksal olemaa sitä ruplaa, ja velkaa jäi. Lumssaksa sano tulevan sitte myöhemmi hakemaa sen ruplaase hiekkasaksa kotont.”

 Ja siitä se velka syntyi, jota sitten perittiin. Ilman muuta tarinan kohokohta, jota odotin ja muutkin kuulijat odottivat jännityksellä oli tuo lause ”jos yhö kuollie kaula katkastaa, nii kaik kuolliet ylösnouskoot”. Äitini osasi esittää tämän lauseen oikein dramaattisesti kailottaen. Saksa-sanahan tulee hansakaupan ajalta, kun kangaskauppiaat leikkasivat kankaitaan saksilla jotka silloisessa Ruotsissa oli melkoinen uutuus.

 

sunnuntai, 8. heinäkuu 2018

Työmatkan kuvaus

Herätyskello soi. On yö. Epätavallista, että kello soi minulle, eikä tarvitse kysyä kenelle. Yleensä kello soi E:lle, koska hän tavanomaisena aamuna nousee tunteja ennen minua suorittaakseen ne toimenpiteet, jotka hän tarvitsee, että voisi esiintyä ihmisten ilmoilla. On pimeää, juuri ja juuri erotan kellon. Vaieannan sen ja sitten tulee mieleen, miksi se soi. Minulla on työmatka ja melko pitkälle. Kello on 4.30.  Äkkiä jo edellisenä päivänä katsottu vaatevarustus päälle ja kahvinkeitintä lataamaan. Olisihan sen voinut ladata jo edellisenä iltana, mutta jotenkin jäi. Normaaliarkipäivänä auto lähtee pihasta kello 7.20, mutta nyt saa E ajaa julkisilla, kun meillä ei ole kahta autoa.Hän ajaa junalla asemalle ja ottaa sieltä taksin työpaikalleen ja sama proseduuri takaisin päin, jos työmatkani suuntautuu pitemmälle.

On maaliskuu, mutta tiet ovat jo kuivat ja lumettomat. Matkalle lähtiessä ennakoin yleensä sään, paitsi yhden kerran, jolloin lumipyry yllätti ja jouduin perumaan matkan Tampereelle kokonaan. Yleensä en koskaan myöhästy sovituista kellonajoista – aina pitää olla sen verran aikatulussa väljää. Olen myös laskenut lepotauot mukaan matka-aikaan.

Siispä auto ulos lämpimästä tallista. Auton tankkauskin on varmistettu ja tankki täytetty edellisenä päivänä. Merkitsen kilometrilukeman pikku vihkoon. Nämä matkathan minä laskutan työnantajalta ja työnantaja sitten asiakkaalta.

Hieman silmiä lerpattaa, maaliskuun alussa alkaa aamulla olla pian kajastusta taivaanrannassa. Nyt on hyvä auringon sijoitus: mennen tullen koko ajan takana eikä häikäise. Matka-ajaksi olen tällä kertaa laskenut kolme ja puoli tuntia taukoineen, joten olen täsmälleen sovittuun aikaan kello 9 perillä prkimässä sisään asiakkaan konepajaan.

Perille pääsyä matkan päähän seurasin tarkkaan, että saisin aikaa yhdelle tupakalle ja muuhun huojennukseen. Konepajan lähellä urheilukentän kupeella sitten vetelin rauhassa tupakan. Asiakkaan palavereissa ei useinkaan pidetä taukoja eikä varsinkaan tupakkataukoja.

Käynnin tarkoitus on kartoittaa asiakkaan toiveita ja ratkaisuja heidän kokemiin ongelmiin. Sen tarkempaa tietoa minulle ei heidän puolelta ole annettu, mitä asiat koskee. Tuotannonohjausjärjestelmässämme on noin tuhat toimintoa ja funktiota. Yleensä pystyn valmistautumatta antamaan selityksen tai neuvomaan missä tahansa järjestelmään liittyvässä asiassa. Hyvin harvoin joudun sanomaan asiakkaalle, että nyt en tiedä, mutta otan selvää. Sellainen konsultti, joka kovin usein vastaa ettei tiedä, ei kovin montaa kertaa sen asiakkaan luona käy. Sellaisiakin työtovereita minulla on, mutta syy on yleensä siinä, että liian vähällä koulutuksella ja perehdytyksellä on lähetetty untuvikko asiakkaan luo, joka omalla alallaan on kivikova ammattilainen. Jos menet esimerkiksi laivatelakalle, etkä tiedä mitä tarkoittaa nestausnumero, olet jo lähtökohtaisesti aika heikoilla. Tämä minun tietämykseni järjestelmästä perustuu mm. yhteen kesään, jolloin kesälomalta heinäkuussa palattuani ei ollutkaan kovin paljon töitä. Päätin käydä koko järjestelmän läpi ja lukea useimmista toiminnoista ohjelmakoodista, mitä siinä toiminnossa oikein tehdään. Saman tien löysin lukuisia ohjelmavirheitä, mutta se on toinen juttu.

Asiakas oli jo valmiiksi ärsyyntynyt löydettyään puutteita ohjelmistosta. Tai ei oikeastan puutteita, vaan asioita, joiden olisi hänen ja heidän mielestään pitänyt toimia toisella tavalla. Koska olin yksin asiakkaan luona, niin minussa henkilöityi koko ohjelmaisto ja sen virheet – joskus edutkin. En voinut sanoa, että ”tää on nyt sen Koistisen koodaama, eikä sen jälki ole aina priimaa”. Ei muuta kuin kysymys ylös ja ehkäpä asiakas voisi omalta koneeltaan näyttää, miten ohjelmisto nyt toimii tai mikä on vikana. (Eräs työtoverini, joka myös silloin tällöin kävi samalla asiakkaalla hieman eri asioissa oli tyytymätön ja moitiskeli minua, koska asiakas oli niin tyytyväinen minun käyntiini siellä.) Minulla tietenkin oli sama ohjelmisto omalla koneella, mutta useimmiten ns. viat johtuivat datasta eikä ohjelmasta. Minullahan (tai meillä) oli myös mahdollista ottaa yhteys asiakkaan koneelle ja tutkia ongelmaa siellä. Kysymyksiä kertyi ja muutamia sain hoidettua saman tien pois listalta ja lopuille silloin selvittämättömille tehtiin suurpiirteinen luonnos, mitä tehtäsiin. Tärkeää on tietenkin, kuka lystin maksaa. Asiakas on yleensä sitä mieltä, että kaikki muutokset ja ylläpito pitää tehdä ilmaiseksi ikään kuin meillä firmassa olisi joku sampo, jonka tuotteilla maksetaan ilmainen työ. Tosin tämä asiakas myös tilasi kehitystyötä, mutta aina silloin tuli kyse työmääristä. Jos kyse olisikin ollut vain työn määrästä, kaikki olisi lasten leikkiä, mutta ei. Kyse useimmiten on siitä, että integroidussa ohjelmistossa lähes kaikki vaikuttaa kaikkeen ja yllätyksiä voi tulla. Eräs meidän oma koodarimme päätti ohjelmisossamme osaluettelossa muuttaa painon tarkoittamaan kokonaispainon  sijaan yksikköpainoa. Näin pieni muutos, eihän voi paljon maksaa. Minä pysäytin tämän muutoksen toimeenpanon ja esitin ehdottajalle muutoksen hintalapun, noin 40 000 euroa ja hyvä jos riittääkään. Kentän merkitys jäi ennalleen, kun asiakas ei tietenkään olisi suostunut maksamaan noin pienestä muutoksesta noin paljon. Jos muutos olisi toteutettu olisi jouduttu muuttamaan noin 100 ohjelmaa ja testaamaan koko järjestelmä uudelleen ja raskaasti.

Ruokatunti pidettiin tai oikeastaan ruokapuolituntinen. Tämä olikin toinen asiakkaamme joka ei tarjonnut konsulteille ilmaista ateriaa. Piti kaivaa 5 euroa ja neljäkymmentä senttiä omia rahoja lounaasta. Omia nimenomaan, koska en viitsinyt moista summaa panna matkalaskuun, eikä kassa antanut kuittia. Taitaa olla tämän konepajan budjetti tiukilla.

Saatiinhan sitten asiat päätökseen. Heti lähdettyäni pidin tauon urheilukentän kupeella ja huokasin syvään. Nämä yksinäiset käynnit ovat paljon stressaavampia, kuin jos oltaisiin työkaverin kanssa. Asiakas on kuitenkin hyvin nihkeä maksamaan kahdesta konsultista. Osaahan se yksikin kirjoittaa., Muutamia vuosia aikaisemmin tällaisen työpäivän jälkeen sain sydänoireita, mutta ne sitten vähitellen jäivät kuvasta pois. Kävin paikallisesta Alkosta hakemassa viskipullon ja samalla asialla oli yksi palaveriin osallistunutkin. Kello oli 16, joten olin ollut matkalla jo yksitoista tuntia. Paluumatkalla kävin välikahvilla, mutta siitä huolimatta alkoivat silmät lurpahdella. Lauloin kovalla äänellä, mutta ei sekään pitkälle auttanut. Radiota en pidä matkoilla ensinkään päällä, se alkaa nukuttamaan vielä enemmän. Viisi kilometriä ennen kotia katsoin ajamisen niin vaaralliseksi, että menin puoleksi tunniksi levähdyspaikalle torkkumaan. Olin kotona puoli kahdeksalta, auto tallissa ja minulla takana 15 tunnin työpäivä. Joku voi todeta  hyvänä puolena, että tulihan siitä mukava ylityökorvaus. No, ei tullut. Minä olin kokonaispalkalla, eikä siihen lasketa lisää mitään ylitöitä. Pidin kyllä silloin tällöin ylimäärästä vapaata muutaman tunnin, mutta ylityökorvauksia en silloiselta työnantajaltani saanut 24 vuoden aikana aluksi penniäkään ja sitten en senttiäkään. Mutta matkailu avartaa. 

perjantai, 29. kesäkuu 2018

Mestitsi, mulatti, neekeri, valkonaama ja punanahka

Noin 12-14-vuotiaana oli mielilukemistani mm. Zane Greyn kertomukset. (Grey kouluttautui ensin hammaslääkäriksi, mutta alkoi sitten kirjoittamaan.) Kajaanin kirjastosta niitä tuli lainattua, kirjasto oli entinen Elias Lönnrotin kaupunkikoti. Niinpä siellä haisi Kalevalalta. Sitä en kuitenkaan miettinyt, vaan että miten saisin käsiini seuraavan Greyn teoksen.. Koska olin aloittanut saksan kielen opiskelun, en tiennyt, että Grey tarkoitti englanniksi harmaata. Harmaa ei sen sijaan ollut Greyn kuvaama maailma: intiaanit, villi länsi, uudisasukkaat ja hevoset. Hänen kirjojensa nimet eivät suomeksikaan olleet mitään Jani-Petterin seikkailuja tai Peppi Pitkätossuja: ei, niissä oli tosi mielessä. Purppurinteiden ratsastajat, Jylisevät kaviot, Rajaseudun sissit lupasivat Navajo-intiaanien puolelta jatkuvaa vihamielisyyttä uudisasukkaita kohtaan ja intiaanit katselivat heitä mieluummin kiväärin tähtäimen läpi. Muutamilla intiaaneilla oli lähes ylimaallisia ominaisuuksia: uudisasukkaan mökin ovea vahdittiin silmä kovana päivätolkulla ja osumatarkkuus oli parempi kuin Linnosvuolla olympialaisissa. Joskus rupesin ihmettelemään, miten yleensä yksikään uudisasukas selvisi perillisineen nykyaikaan saakka. Vastavuoroisesti punanahat olivat vapaata riistaa, joiden ampumisen katsottiin olevan hyveellistä ja toivottavaa. He olivat omilla maillaan vähän samassa asemassa kuin salametsästäjät 1800-luvun Englannissa kartanon mailla. (Tätähän saamme kiittää merkkiromaanista Lady Chatterleyn rakastaja.) Näistä kirjoista ei selvinnyt, että suurin osa intiaaneista oli rauhallista väkeä, joka viljeli tyytyväisenä maitaan ja peltojaan kuin Saarijärven Paavo nummillaan – molemmat odottivat jumaliltaan siunausta. (Ettäkö Saarijärven Paavolla olisi ollut vain yksi jumala? Siteeraan Vanhan testamentin eksegetiikan professoria, Martti Nissistä: “Ei ole sellaista uskontoa, jossa jumala on taivaassa yksin.”)

Zane Greyn kirjoissa vilahteli lukuisten intiaaniheimojen lisäksi sellaisia nimiä kuten mestitsi ja mulatti. Noiden nimitysten kohdalla en edes ajatellut, mitä ne tarkoittivat – kaiketi jonkin sorttisia intiaaniheimoja. Yhtä vähän kuin tiesin mikä on mulatti, tiesin samaan aikaan lukemisen alla olevien Agatha Christien kirjoissa usein esiintyvän yksityisetsivän, Hercule Poirot’n nimen ääntämisestä. Ranskaa tulin lukemaan vasta muutaman vuoden kuluttua. Erkyl puaro – niinhän se pitäisi olla. (Muuten, samaan aikaan lukemissani Guareschin Isä Camillo kirjoissa esiintyi kiivas kommunisti nimeltä Peppone – aina luulin, että nimi olisi pitänyt kirjoittaa Pepponen.) Niin pitkälle ei tiedonhaluni riittänyt, että olisin selvittänyt mestitsin tarkoittavan intiaanin ja europidin jälkeläistä. Vielä vähemmän tutkimukseni laukkasi siihen suuntaan, missä olosuhteissa tuollainen mestitsi varsinaisesti tehtiin.

Mestitsin ja mulatin luulin tarkoittavan jotain ihmisen itsensä hankkimaa ominaisuutta, eikä syntyperää. Mulattihan on taas euripidin ja mustan sekoitus. Kajaanissa ei ollut mustia, joten minulla ei ollut mitään faktatietoa ihonväreistä. Kun kävin muutamia vuosia sitten Intiassa, oli siellä niin mustia kuin valkoisia intialaisia ja kaikkia vivahteita siltä väliltä. Työelämässäni kävin muutaman kerran USA:ssa ja Tampereella. Tamperelaisen asiakkaani suu oli mennyt Philadelphiassa vaahtoon, jos hän aina tummemman havaitessaan olisi sanonut “kato laku-pekka”, kuten sanoi Tampereella, kun tummaihoisempi kuin me käveli vastaan.

Nimittelyn käytäntö on muuttunut ja viime vuosina yhä neutraalimmaksi. Niinpä jotenkin töksähtää, kun luen Musiikin tietokirjasta vuoden 1956 painoksesta, että Anderson, Maria on amerikkalainen neekerilaulajatar. Kyllä hän tietenkin jo siihen aikaan oli hiukan tummempi-ihoinen, mutta en vieläkään keksi, millä logiikalla häntä mainitaan neekerilaulajattareksi kun ketään ei tuossa tietokirjassa sanota valkonaamalaulajattareksi. Nyt avuksi tulee Helsingin sanomat ja Aikakone. Hesarin kaikki numerot löytyvät, joten haetaanpa hakusanalla “neekerilaulajatar”. Useimmiten tuloksena löytyy Marian Anderson, mutta muitakin on kuten Eartha Kitt ja Josephine Baker. Neekerilaulajatar mainitaan vuosina 1932, 1933, 1944,1947, 1948, 1949,1951, 1952, 1953, 1954 jne. Tasapainoisuuden vuoksi mainitaan kerran valkeaihoinen ajazz-laulajatar ja yhden kerran “orkesterin ainoa valkoihoinen mies”. Vuonna 1935 on luettavissa matkakertomuksesta että “vuoteessa nukkui mulatti, yläpuolella ruotsalainen ja mulatti ja mulatin yläpuolella meksikolainen”. On siinä ruotsalainen seuransa valinnut ja muut syntyperänsä. Mestitsi esiintyy Hesarin tekstissä ilmeisesti viimeisen kerran vuonna 1972.

Iso tietosanakirja vuodelta 1933 omistaa pitkän kappaleen hakusanalle ihmisrodut, joita artikkelin kirjoittajat ovat keksivinään. Jos rodulla tarkoitetaan sitä, pystyvätkö rodun edustajat lisääntymään keskenään on meitä olemassa vain yksi rotu: ihmiset. (Joku on vitsaillut, että jos alienit tulisivat tutkimaan maapalloa, he toteaisivat kärpäsestä ja ihmisestä: sama laji, niin paljon samat dna-ryhmät toimivat molemmissa samalla tavalla.) Tietosanakirjan artikkelin kirjoittaja antaa hieman periksi lukijan ennakkoluuloille kirjoittaessaan: “Älyllisissä kyvyissä, kehityskelpoisuudessa, ei voida osoittaa selvää jonkun rodun etevämmyyttä toisen edellä. Niinpä esimerkiksi puhdasrotuiset kiinalais-, neekeri- tai intiaanilapset oppivat sopivalla ohjauksella yleensä yhtä hyvin ja yhtä helposti kuin valkorotuiset lapset. On tosin väitetty, että näihin rotuihin kuuluvat, joskin aluksi edistyvät hyvin, sitten pikemmin väsyvät ja seisahtuvat älyllisessä kehityksessään. Tällä väitteellä näyttää olevan perää muutamiin rotuihin nähden, mutta se ei pitäne paikkaansa kaikkiin nähden. On myös jonkunmoisia perusteita sillä mielipiteellä, että roduissa vallitsee erilainen tunne- ja tahtoelämä, eri luonteensävy ja erilaiset pyrkimykset. Esimerkiksi neekeri on hetken ihminen, lapsellinen, sangviininen, antautuu hillittömästi hetkellisten tunteiden valtaan, ilmaisee äänekkäästi ilonsa ja surunsa, joka näyttää sillä hetkellä olevan voimakas ja kiivas; mutta ne haihtuvat pian, hän siirtyy hyvin helposti vastakkaiseen mielialaan.”

(IP:n huomautus:  yllä oleva artikkelin osa on tietenkin huuhaata kokonaisuudessaan. Kun käsitettä ihmisrotu ei ole olemassa, miten voidaan rotuja verratakaan. Esitetyt tulokset eivät ole tutkimustuloksia vaan “on myös perusteita sillä mielipiteellä”-tapaisia olis-mukava-jos-asiat-olis-niinkuin-ne-olis”.)

Kun tietosanakirjakin on tuota mieltä, ei ole ihme, että sama ajattelutapa tulee myös tavalliseen arkielämään. Kirjeessään koulukaupungistaan Riihimäeltä kotiin Tuupovaaraan 3.11.1948 Helena-siskoni (11-vuotias) kertoo vitsin: “Olen kuullut sellaisen hauskan vitsin että Ameriikassa on niin nopeita junia että kun eräs mies suuteli heilaansa niin juna lähtikin liikkeelle ja samassa mies huomasi suutelevansa – mulattia.”

Afrikasta  kertoo Iso tietosanakirja: “Afrikan väestön pääosana on neekerit, jotka muodostavat yhtenäisen rodun.” (IP:n huomautus: tämähän on aivan huuhaata – jos puhutaan perimästä, niin kovin epäyhtenäisiä rotuja siellä asuu. Jos on tarkoitus, että rodulla tarkoitetaan pelkästään ihonväriä, on sekin pielessä – kaikkia värejä tummasta vaaleaan löytyy.)

Kieliä on tietosanakirjan mukaan löydetty Afrikasta (“kulttuurin vähimmin koskema maanosa”) 591 kieltä ja murretta. Keski-Afrikassa puhutaan “neekerikieliä”. Artikkelin kirjoittajalla on ilmeisesti se käsitys, että ihonväri määrää, mitä kieltä puhutaan. Savossa puhutaan paksunahkaisen punottavan savolaisen kieliä.

Syntyperäisen amerikkalaisen kirjeestä 10.2.1968: “Our country seems to be in deep trouble at home and abroad. We answer calls for help and then we really get into it and everyone seems to hate us. We are trying to give the Negro equal rights at home and now he wants to over run us. We are almost the only store (small) in Waterloo which hasn’t been “held-up” all negro bandits, the police catch them and more pop up. Then each one sentenced cries “discrimination”. We’ll talk when you com but we must plan how, and your reservation and need for fare?

 

 

 

sunnuntai, 29. huhtikuu 2018

Lausuntoilta Käkisalmen Pontukselassa

Olen yrittänyt takautua 1920-luvun henkeen lueskellen Käkisalmen sanomia tuolta ajalta. Eräs asia monista muistakin silmiin pistävistä ovat lukuisat ja lähes joka päivän lehdessä olevat ilmoitukset iltamista milloin missäkin. Iltamat olivat ns. ohjelmallisia iltamia: ensin oli ohjelma sisältäen enemmän tai vähemmän kultturellisia osia ja sitten se tärkein: lopuksi tanssia. Iltamia järjestivät nuorisoseurat, urheiluseurat jne. tarkoituksena  kerätä toimintaan rahaa. Tanssiaika oli säännösteltyä: ei voinut järjestää iltamia, jossa olisi ollut pelkästään tanssia. Yleensä tanssia oli lopuksi noin yksi tunti. Käkisalmessa oli ilmeisesti vain yksi ravintola, jossa sai tanssia: Käkisalmen kasino. Sinne ei teini-ikäisillä ollut mitään asiaa muuten kuin salaa ja naamioitumalla itseään vanhemmaksi. Iltamissa ei sen sijaan ollut ikärajoituksia, kun siellä ei tarjottu viinaa – kieltolain aikana piti yleisön itsensä tuoda viinat mukanaan. Viinoista aiheutui muutakin kuin iloisuutta – tappelut ja jopa miestapot olivat yleisiä. Niinpä Käkisalmen sanomat yksistä iltamista raportoidessaan vielä erikseen kirjoitti, että yleisökin iltamissa käyttäytyi tällä kertaa siivosti.

Iltamailmoituksia 13.3,1926 Käkisalmen sanomissa:

Iltamat

toimeenpanee

K:salmen tark. yhdistys

Puustin Seuralassa tk. 14 p:n-

alkaen klo 7 ip runsaalla ohjelmalla

ja lopuksi 1 t tanssia.

Minulla ei ole tietoa, mikä tarkastusyhdistys on kyseessä. Yleensä jos iltamissa esitetään näytelmä tms. niin se kerrotaan kyllä ilmoituksessa kuten esimerkiksi seuraavassa Myllypellon Marttojen ilmoituksessa:

Myllypellon Martat tekevät

vierailuretken Vuohensalon

kansakoululle sunnuntaina

tk. 21 p:nä. Perillä pidetään

iltamat

runsaalla ja arvokkaalla

ohjelmalla mm. näytelmäkappale

”Mestarin rakkausseikkailut”,

Iltamat alkaa klo 6 ip

Tervetuloa Myllypellon Martat

Ilmeisesti sunnuntain arvokkaaseen ohjelmaan ei kuulunut lopuksi tanssia ensinkään.

Seuraavassa Käkisalmen kansalaisopiston järjestämän iltaman ohjelma:

Käkisalmen kansalaisopisto

toimeenpanee

Iltaman

urheilurahaston edistämiseksi

Pontukselassa lauanataina t.k. 13 p:nä

alkaen klo ½ 8 ip

OHJELMA

Alkusoitto

Puhe (maist. H. Vuorinen)

Lausuntoa

Esitelmä (t:ri Yrjö Miettinen)

Las:u

Esitelmä

Näytelmäkappale

Karkeloa

Lippujen hinnat 12:-, 9:- ja 0:-

Tiedossa ei ole ketkä pääsivät tilaisuuteen ilmaiseksi. Myöskään lausuntojen antajan nimeä ei ilmoiteta. Pontuksela oli käkisalmen keskeinen huvipaikka ja elokuvateatteri.

Oma lukunsa ovat taiteelliset ihmiset, jotka haluavat myös kynttilänsä näkyvän, eivätkä pidä sitä vakan alla. Aina ei esiintymistahto kohtaa esiintymistaitoa. Näin on käynyt ilmeisesti myös Helinä Tulenheimon tapauksessa. Käkisalmen sanomissa 16.3. oli ilmoitus tilaisuudesta Pontukselassa:

Helinä Tulenheimo

Lausunta-, Laulu- ja Taidetanssi-ilta

Pontukselassa klo 8 ip. Avustaa

Rudolf Varen. Lippujen hinnat 10:-, 8:-, 6:- ja 5:-.

Lopussa tanssia

Harmittoman tuntuinen ohjelma saa vielä lehden puffin:

Lausunta--, laulu ja taidetanssi-illan antaa Pontukselassa huomenna keskiviikkona Helinä Tulenheimo. Ohjelmaan kuuluvat m.m. seuraavat lausuntanumerot: Eino Leino; Mietelmiä, Impi ja pajarin poika, Syvärin impi; Lari Kyösti: Korkeuden laulu, Kuisma ja Helinä; Helinä Tulenheimo: Savolaisella lukukinkereillä, Savolaiset talkoot; L. Onerva: Ihminen, Rantakalliolla; suom. Jalmari Finne: Octavia; W. A. Koskenniemi Ekho, Syysiltana metsässä, Prometheus; J. H. Erkko: Vangittu äiti, Suutelot; Kaarlo Kramsu: Ilkka; Antero Kajanto: Syksyn murhe (Torpeedovene ”S 2:n” miehistön muistolle). Avustaa Rolf Varen.. Lopussa tanssia. Toivomme lausunnan harrastajain pitävän muistissaan, sillä Helinä Tulenheimo on opiskellut toistakymmentä vuotta maamme etevimpäin lausunnon opettajain johdolla, joten voimme häneltä odottaa valmista taidetta. Ilta alkaa klo 8 illalla.

Taattuja lausuntoja oli siis odotettavissa. Eino Leinolla tosiaankin on runomuotoisia mietelmiä. Niistä ensimmäinen on nimeltään Itsensä etsijä:

Koskena kohista,

lampena levätä,

merenä myrskytä,

pilvenä piristä

kohtalo itsensä etsijän on –

syöksyä, haihtua aurinkohon

jne.

 

Pakinoitsija Olli käytti tämän Tulenheimon tapaisten esityksistä nimitystä taide illatsu eli mateniia.

Lähtökohdat olivat siis kohdallaan, mutta ilmeisesti jokin ei sittenkään ollut. Puffista riippumatta Käkisalmen sanomat raportoi taide illatsun vielä kaikuessa toimittajan korvissa seuraavasti: ”Taiteilijatar” Helinä Tulenheimo (Käkisalmelaisella nimellään räätälin rouva Mustonen) antoi eilen illalla Pontukselassa näytöksen, miten ei saa lausua runoa enää nuorisoseuran iltamassakaan. Samoin hänen laulu- ja tanssiesityksensä olivat sellaisia kuin tällaiselta räätälin rouvalta sopii odottaakin, Yleisöä oli puolensataa henkeä ”kiukuttelemassa” meille siitä, että olimme julkaisseet moisen ”taiteilijan” puhvin lehdessämme. ”Taiteilija” Varen, joka esiintyi säestäjänä, oli aivan samaa maata. Taivas varjelkoon kaupunkiamme vastedes tällaisista ”taiteilijoista”.

Sinänsä argumentti, että Tulenheimo onkin Mustonen ja räätälin vaimo, ei vaikuta sitä eikä tätä hänen esitystensä tasoon. Edelleen Olli kirjoitti ”taiteilijasta” joka esiintyi rumpusooloja antaen ja halusi vaihtaa nimensä Honolulusta:ksi. Viranomainen ei kuitenkaan ollut halukas sukunimeen Honolulusta, vaikka nimenvaihtaja antoikin perusteeksi ihmisten kiinnostuksen lisääntymisen, jos hän olisi ollut Honolulusta eikä Mustonen.

 

 

 

 

 

keskiviikko, 25. huhtikuu 2018

Pirtua Käkisalmen kunnailla

Kiinnostukseni Käkisalmen historiaan juontuu äidistäni ja isästäni. Käkisalmi oli äitini koulukaupunki seitsemän vuotta vuosina 1921 – 28 ja samoin isäni koulukaupunkina yhdeksän vuotta 1919 – 28. Äitini lyhempi aika johtui siitä, että hän aloitti toiselta luokalta Käkisalmen yhteiskoulun ja isälläni taas pidennys johtui tuplatusta kuudennesta luokasta. Äitini asui Kirvun Inkilässä ja isäni Pyhäjärvellä, mutta hänkin vuodesta 1926 lähtien Inkilässä.

Käkisalmen sanomat oli paikkakunnan ehkä luetuin sanomalehti, joka seurasi tapahtumia laajemminkin ympärikunnissa. Nykyisin on tuo lehti luettavissa näköispainoksena.

Nyt on kuitenkin helmikuun 3 päivä vuonna 1925 ja uunituore Käkisalmen sanomat on jaettu kaupunkiin. Talvi on vielä oikeastaan tuloillaan, vaikka sen olisi pitänyt aikoja sitten alkaa. Eletään kieltolain aikaa. Kieltolaki alkoi 1919 ja päättyi vasta vuonna 1932. Vuonna 1925 poliisien resursseista suurin osa kului kieltolain valvontaan, yksinpä juopuneena esiintyminenkin oli rikos. Mutta poliisi oli tehokas, kuten seuraavasta uutisesta käy ilmi.

(3.2.1925 Käkisalmen sanomat)

Spriitä takavarikoitu Raudussa

Poliisi Anttonen ja raittiuslautakunnan puheenjohtaja Matti Honkanen Leininkylän järven jäältä spriikuljettaja Juho Loposelta (Jurkan Jussilta) kotoisin Metsäpirtin pitäjästä, 4 kanisteria spriitä.

Mielenkiintoinen uutinen kaikin puolin. Ensiksikin pidätyksen tehneen poliisin nimi: Anttonen. Sitten raittiuslautakunnan puheenjohtaja näyttää olevan viranomaisen roolissa, jolla on pidätysoikeus. Ja sitten vielä roomalaisen oikeuden vastainen Loposen syylliseksi julistaminen ennen oikeudenkäyntiä. 4 kanisteria spriitä olisi riittänyt isommankin poppoon rähinäviinaksi – ei mitään varpusia (varpunen = ¼-litraa spriitä, kanisteri = 10 litraa).

Juopottelua ei suinkaan katsottu läpi sormien, vaan vastarintaliike oli voimissaan, tai ainakin sillä oli rahaa julkaista seuraava ilmoitus: ”Raittiusluentokurssit Wiipurissa helmikuun 6, 7 ja 8 pnä Brahenkatu, alkavat 6 pnä klo 16 päivällä.”. Maisteri Paavo Pohjanoksa on saapunut peräti Helsingistä vahvistamaan ”paikallisia puhujavoimia”.

Kieltolakihan kuvaannollisesti katsoen menetti kokonaan otteensa pirtukanistereista.  Kieltolain aikana spriitä sai lähes mihin aikaan tahansa ja mistä tahansa. Muut kuin pirturikolliset elivät kissanpäiviä. Trokareiksi valikoitui myöskin poliiseja. Ansiotuotto paikkakunnalle kuljetetusta 10-litran pirtukanisterista houkutteli, kun kiinnijäämisen riski oli suhteellisen pieni. Ravintolatkin suosivat omia juomiaan sekoittavia asiakkaita toivoen muun myynnin samalla hiukan kasvavan. Alkoholia ei siis saanut tarjoilla edes ravintolassa. Yksityiset ravintolat lisääntyivät ja niihin liittyi muutakin mukavaa toimintaa, kuten aina kaikkeen lystinpitoon. Yksityisissä paikoissa meno oli vapaata ja siellä voi lisäksi solmia pitempiä tai lyhempiaikaisia suhteita toiseen sukupuoleen – maksua vastaan. Miehet tutustuivat toisiinsa maksutta nyrkein ja puukoin, kuten helmikuunkin sanomalehdestä voi todeta. Rähinöillä oli kuitenkin julkisia seuraamuksia. 8.12. 1925 Käkisalmen sanomat kirjoittaa:

Täten kielletään lain säätämän rangaistuksen uhalla huonon käytöksensä takia seuraavilta henkilöiltä pääsy ½ vuoden aikana kaikkiin Kiviniemen nuorisoseuran talolla pidettäviin iltama. ja huvitilaisuuksiin, nim. Matti Aleksanterinp. Varpaalta, Aaro Yrjönp. Varpaalta, Arvi Juhonp. Siirlahdelta,Kiviniemestä ja Jooseppi Lemmetyltä Valkjärven Vaalimosta.  -  Samoin kielletään kaikilta juopuneina esiintyminen seuramme talolla ja tulevat semmoiset asetettaviksi syytteeseen.

Kivinimessä 7.12.1925

Kivinimen n. s. johtokunta.

Kieltolakia kuitenkin valvottiin ja valvonnasta uutisoitiin. Otsikon ”Kieltolain walwonta Raudussa” alla kerrottiin seuraava opettavainen ja kansalaisia oikealle tielle ojentava tarina:
Uusia trokareita on pidätetty ja tuomittu Raudun warsinaisilla talvikäräjillä tk. 5. pnä tuomittiin jo ennemmin mainittujen lisäksi wielä spriikauppias A Taikina 7 kk. wankeuteen. Keripadasta kotoisen oleva alaikäinen spriikauppias Q Difonoff tuomittiin 2 kuukaudeksi mutta laskettiin ehdonalaiseen wapauteen, koska on alle 16-vuotias. Spriikauppias Saska Intke tuomittiin juopumuksesta Raudun ns. talolla ja tappelusta yhteensä 2 kk. wankeuteen. Muutama päiwä ennemmin yuomittiin sama Intke ammattimaisesta wiinan myymisestä 10 kuukaudeksi, joten rautulaiset pääsewät Intkestä koko wuodeksi.

Jo sanomalehdissä aikaisemmin olleen uutisen johdosta, jossa kerrottiin, että wiime sunnuntaina Leinikylän järwen jäällä pidätettiin spriinkuljetuksesta joku Jussi Loponen (Jurkan Jussi) huomautamme erehdyksen wälttämiseksi, kun paikkakunnalla on useita samannimisiä henkilöitä, että viime sunnuntaina pidätetty Jussi Loponen on metsäpirttiläinen pientilallinen, joka sivutoimenaan harjoittaa jotain liikettä Wiipurin ja Metsäpirtin wälillä. Nimien sotkemisen wuoksi kutsutaan häntä Raudussa Jurkan Jussiksi.

Hauska yksityiskohta on lauantain 7. helmikuuta Käkisalmen sanomissa, jollaista ei pitkään aikaan ole lehdissä harrastettu. Nimittäin runomuotoinen kuvaus menneen viikon tapahtumista. Runomuodolle on englanniksi nimi ”doggerel”, jonka voisi kääntää suomeksi kalikkasäe tai kalikkaruno. Kun noita ei kuitenkaan monikaan käytä, niin doggerel on jostakin tapahtumasta kertova ontuva ja huono runo – kuitenkin runomittaan kirjoitettu, mutta ilman sen suurempia taiteellisia tavotteita. Käkisalmen sanomiin kirjoittajaksi ilmoittautuu nimimerkki Lauluveikko – voisikohan nimimerkillä olla yhteyttä Helsingin Ylioppilaskunnan laulajiin, koska heidän kunniamarssinsa alkaa sanoin ”Laulakaamme, lauluveikot, täyttä rintaa joka mies”. Siispä runo seuraavassa kokonaisuudessaan otsikolla ”Viikon viestit”:

 

Talvi tuli vihdoinkin jo

satoi hiukan lunta.

Kokoontunut myöskin taas on

Suomen eduskunta

 

Kallio on puhemies, hän

vasarata käyttää,

vaikk’ei voikaan ruotsalaisten,

mieltä aina täyttää

 

Isännillä tähän aikaan

mieli on niin musta

laatiessaan tuloistansa

veroilmoitusta

 

Raudun pirtutrokareita

onni vaan ei suosi,

vaikka kaupankäymisess ois

minkälainen kuosi

 

Kauppaneuwos Taikinaan ja Intkeen

nuoreen Saskaan

kihlakunnan oikeus

loi tuomionsa raskaan

 

Raudun mailla

aina suru suuri,

kaikki pirtukauppiaat

kun perii kivimuuri.

 

Lauluveikko

Kuten huomataan, ei rikoksista kiinnijääneille tai tuomituille suoda mitään intimiteettisuojaa.