maanantai, 1. toukokuu 2017

Loppunut elämäkerta

Pellolle on lähdettävä, niin ukko sanoi. En osaa enää häntä sanoa isäkseni. Isä tuo jotakin likaista mieleen. Kyllähän tiedän, että isäksi tullaan vasta kopulaatiossa, mutta että minun synnyttäneen kanssa, voi ei. En siitä toisestakaan sano päiväkirjoissani koskaan etunimeä: ne ovat ukko ja kerran kolmen vuoden kuluessa äiti – muuten ei sanaakaan persoonista. Miten minä olenkin niin syrjäytynyt vanhemmistani ja heidän likaisenhajuisesta ja ukon kessulle haisevista tupa-kammari-kammari kodistaan. Ukon kessut kasvavat talon nurkalla ja kuivatetaan vinnillä. Meidän perhekin on niin köyhä, ettei ilkeä kavereita kutsua käymään. Tuvassa on rahi ja penkki, mutta jos enemmän vieraita tulee, saavat seistä. Kirjoja ei ole, mutta separaattori on ja sähkö tulee. Ukko osti puhelimenkin, vaikka ei me sitä mihinkään tarvita.  Leipä sieltä tietenkin tulee joka viikko, jonka sitten kuuden päivän jälkeen junamatkalla Käkisalmesta Pyhäjärvelle täydennän. Leivät tahtovat homehtua, joten pitää syödä alkuviikosta navakemmasti. Loppuviikosta suuri osa menee hukkaan, kun vuolen sinistynee ruisleivän pois.  Hevonen aamulla odottelee pilttuussaan, hörähtelee, kun saa minut näköönsä. Valitettavasti ei ole nyt porkkanaa eikä omenaa, kun on vasta melkein vain kevät aluillaan, Setolkan nahkavyö tiukalle, ohjasräimät kiinni, nappulatampit paikalleen ja länkipatja asetellaan. Kyllä minä hevoset tunnen. Olikohan tämän nimi Siro. Ei se kuitenkaan nimeään tunne, mutta osaa peruuttaa tallista ptruu komennolla aamukasteiseen ruohikkoon.

Koulusta on lomaa – onko nyt pääsiäinen. Pellot pitäisi kääntää: ohraa, kauraa ja vehnää. Välttiaura odottaa mitään tietämättä pellon pientareella. Hevonen sen sijaan tietää odottaa hikistä päivää. Niin minäkin. Kesannon välttäminen ei ole heikon hommaa. Saappaat melkein lähtevät jalasta, kun tarttuvat juuri käännettyyn melkein savipeltoon. Mennään peltoa pitkin ristikkäin ja sitten viimeistellään pellon suuntaisesti. Pelto pitää vältätä märkänä – kuivana saa aikaan vain savipaakkujen siirtelyä. Hyräilen äsken oppimaani laulua. Minä laulan teinikuorossa. Sävel on ”Tuoll Pajumäen pitäjäss ja Koivuniemen kyläss”. Sitä ei tosin Käkisalmessa laulettu kauppaneuvoksettaren hautajaisissa vaan Integer vitae. Ei tosin kauppaneuvoksetar ollut meidän ystävä, mutta hienot tarjoilut meidän teinikuoron kvartetti sai. Kauppaneuvoksen leski sai nyt ryhtyä koroillaaneläjäksi, niin kuin ranskalaisissa 1800-luvun romaanissa monesti tämän tyyppinen henkilö tavoitettiin elämästä. Tosin Ranskan vallankumous muutti paljon asioita noista Alexandre Dumasin nuoremman ja vanhemman ajoista. Ainakin koulussa opitun mukaan moni muuttui vallankumouksessa päätään lyhemmäksi. Lavoisier, vaikka oli Ranskan valtion ruutitehtaan johtaja, joutui veronkerääjän roolissa giljotiiniin. Ennen vallankumousta Ranskassa oli vallalla sama systeemi kuin nyt Suomessa: suurimman osan veroista maksoivat köyhät, mutta rikkaat pääsivät vähemmällä jos ensinkään. Tämän yksilövahingollisen päätälyhentävän laitteen oli keksinyt tietenkin lääkäri, Guillotin. Nimi lausutaan minun ranskallani Gijjotin – kaksi peräkkäistä l-konsonattia on ranskalaisten mielestä melkein vokaali, paksu j. Ei Hippokrateen koulusta selvinneet aina tarjonneet parannusta vaan lyhennystä. Osaan minä ranskaa. Opiskelen sitä Käkisalmen koulussa. Opettajan ääntäminen on vähän sen tapaista, jota voi odottaakin sellaiselta, joka ei ole koskaan käynyt Ranskassa. Nuusavo, vuusave, ilsoont, mutta eihän se meitä haittaa, kun ranskankieltä olisi ollut kuultavana vain parikymmentä vuotta ja parisataa virstaa kauempana, sivistyneistön Pietarissa. Käkisalmessa ei asunut yhtään ranskalaista sen jälkeen kun ranskalainen Pontus de la Gardie eli laiska Jaakko oli lähtenyt takaisin Ruotsiin toimittaen tyhjää Kexholmissa tai Korelassa niin kuin ruotsalaiset Käkisalmea nimittivät.

Nyt on vuosi 1926. Kevät tekee tuloaan ja minä kertaan kuudetta luokkaa. Niinpä luulen pääseväni luokaltani ilman ehtoja. Kun meidät valokuvattiin lukukauden alussa, niin me kertaajat jouduimme erikseen kuvaan. Meitä olikin lähes kymmenen. Ei Simo-ukko siitä kertaamisesta iloiseksi tullut. Sehän tarkoitti, että hän sai rahoittaa aivan ylimääräisen vuoden Käkisalmen koulua. Mutta kun oltiin jo seitsemännellä vuodella herrakoulua, niin Simo-ukko piti pintansa. Yhdestä pojasta piti tehdä herra. Herraksi tultiin vain oppikoulun kautta. Simo-ukko häthätää osasi kirjoittaa. Minulla sentään kirjoitus sujuu jotenkuten. Aritmetiikka ei niinkään. Mutta onneksi on Erkki, joka lähes seniilin opettajan lähes sokean katseen alla pystyy antamaan minulle oikeita vastauksia lunttipaperilla. En tätä albegraata tule koskaan oppimaan, se on selvä. Erkin avulla pääsen kuitenkin läpi kokeista vaikka melko huonoilla arvosanoilla, koska en kokeessa pystynyt osoittamaan muuta kuin lopputuloksen ilman selitystä, miten siihen on päästy. Opettajalla oli tietenkin omat epäilynsä, mutta hän säästi omaa työtänsä, ryhtymättä ottamaan asioista tarkemmin selvää. Tuupovaaralaisittain ”olokoon”.

Kuudennella luokalla ja 18-vuotias. Silmä tarkentuu jo tarkastelemaan yhteiskoulun tarjontaa. Monta siellä olisikin otettavaa, mutta ei kaikki niin mielenkiintoisia. Tansseissa kyllä käyn usein, mutta ei sieltä kovinkaan montaa mielenkiintoista kohdetta löydä, joka värähdyttäisi. Vihdoin tapasin Sypyn, tytön tuolta samalta suunnalta kuin minäkin: Kirvun Inkilästä. Muutaman kerran käveltiin yhdessä ja yrittelin yhtä sun toista, mutta kirjeenvaihdon tasolle se jäi. Hän asui Kirvun Inkilässä ja minä Pyhäjärven Kahvenitsassa. Jos olisi ollut varaa ajaa vuokra-autolla, niin eihän siinä mitään. Mutta kun minun kotonani ei ollut edes polkupyörää. Jos sellaisen matkaan halusi, piti  käydä lainaamassa. Oli meillä tosin haravakone, mutta ilman hevosta se oli aika hyödytön matkalla Pyhäjärveltä Käkisalmeen.

Ei Sypy minusta ollut lainkaan kiinnostunut. Tiesinhän, että hänellä oli ollut ainakin vähän aikaa Matti, jonka kanssa hän lienee inhottavasti ja pussailut aivan tarpeeksi. Mutta jotenkin halusin kostaa sen, ettei hän silloin heti kiintynyt minuun. Kirjoitan kirjeitä ja runojakin hänelle. Runoilijaksi minusta ei ole, sen tiesin heti. Vähän noloahan se tietysti oli, mutta minkäs sille mahtaa.

 

 

perjantai, 21. huhtikuu 2017

Imatran koulussa 1961

Nyt kun on ikää kertynyt, on hauska muistella vuotta 1961, se oli 56 vuotta sitten. Jos palataan vuodesta 1961 vielä saman verran taaksepäin, ollaan vuodessa 1905. Silloin eivät olleet syntyneet sen enempää äitini kuin isänikään, Suomea ei ollut, oli vain Suomen suuriruhtinaskunta tsaarin suojeluksessa. 1961 nuo ajat olisivat olleet hyvin outoja, jos nyt joku niistä silloin olisi ollut kertomassa – luultavasti oli, mutta minulle saakka nuo tarinat eivät ehtineet. Sen sijaan mummoni kirjallisesti jälkeensä jättämät muistelmat 1800-luvun lopun vuosista ovat tallella. Helena-mummoni (Kuisma, molemmat mummoni ovat Helenoita) kirjoitti vuonna 1955: ”Ennen rautatien tekoa (rautatie valmistui 1894) oli Inkilä hiljainen maalaiskylä, jokainen teki omat taloustyönsä yksinkertaisin työasein. Viikatteella lyötiin heinät, sillä niittokonetta ei siellä ollut muilla kuin sahayhtiöllä, sitä kävivät kyläläiset katsomassa. Viljat puitiin riihessä varstoilla, pellavaa kasvatettiin ja kehrättiin kotona rihmaksi, sekä siitä kudottiin kankaita, samoin myös villat. Kaikki elämä oli niin yksikertaista.”

Lähdetäänpä kaapimaan kokoon, mikä olisi nykyajan silmin olisi ehkä näyttänyt oudolta mutta tavanomaiselta vuonna 1961. Tosin oma silmä on usein sokea outouksille: nuorin tyttäreni (silloin noin 22-vuotias) katsoi luokkakuvaani (epävirallista) vuodelta 1961 ja sanoi: ”voi juku, oliks pojilla koulussa krakat kaulassa!”. Vuoden 1961 elokuussa olimme (äitini, minä, Elias-veli ja Sini-sisko) muuttaneet Imatran seudulle, koska äitini oli saanut luonnontieteen opettajan paikan Vuoksenniskan yhteiskoulusta. Sitä ennen oltiin asuttu pari vuotta Savonlinnassa ja sitä ennen neljä vuotta Kajaanissa. Muutimme tilapäiseen majoitukseen Mandi Pellisen maataloon Pellisenrannassa. Hellahuoneen lisäksi meillä oli käytettävissä majoitukseen myös aitta. Se oli aivan mukiinmenevä tilapäismajoitus. Sitten myöhään syksyllä muutettiin Asemantaukseen yhteen myrkkytehtaan taloista.

Osoitteeksemme tuli ”Rauha, Pellisenranta”. Niin yksinkertaista se oli – posti osasi mainiosti tuoda kirjeet oikeaan postilaatikkoon. Myöhemmin äitini ihmetteli minun ja Katriinan osoitetta, joka oli silloisen, 1966, Espoon osoitteeksi mahdollisimman yksinkertainen: ”Leppävaara, Kisarinne” eikä muuta. Katukin oli siinä vieressä: Pellavaniementie, mutta Kisarinteeseen posti vain osoitettiin ja perille tuli. Toinen silloinen mahdollinen osoite olisi ollut Tarvontie: se kulki kymmenen metrin päässä asumastamme talosta, mutta kun Tarvontie oli pitkä eikä siinä ollut pysähtymismahdollisuuksia, niin posti kannettiin mieluummin Kisarinteeseen. Nämä nykyiset postinumerothan tulivat käyttöön Suomessa vasta vuoden 1970-luvun alkupuolella. Tosin jatkosodan aikana olivat kenttäpostikonttorit numeroidut ja niihin piti kirjeet ja paketit osoittaa  – paikkakunnan nimeä ei saanut laittaa. Usein kenttäpostikonttori muutti paikkaa sotilasyksikön mukana. Aluksi numerointi meni varsinkin Helsingissä yliampuvaksi, kun piti postitoimipaikaksi kirjoittaa kömpelösti esimerkiksi  00083 Helsinki 83, vaikka pelkällä postinumerolla olisi selvinnyt postitoimipaikaksi Helsinki 83. Postinumeron käyttö aloitettiin Saksassa vuonna 1941 ja USA:ssa 1963. USA:ssa numeroa kutsutaan zip-koodiksi.

Kun koulu alkoi ja asuttiin edelleen Pellisenrannassa, kävi selväksi, että piti opetella kävelemään säässä kuin säässä. Mitään linja-autoja ei kulkenut Pellisenrannasta Imatrankoskelle, jossa koulutus tapahtui. Lähimmälle valtatielle, jota pitkin linja-autot kulkivat Lappeenrannasta Joutsenon kautta Imatrankoskelle oli peräti kilometri Ja kolmesataa metriä vielä päälle. Nykyään varmaan vaadittaisiin vakavasti noin pitkälle matkalle koulukyytiä. Sitten tuli vielä päälle kilometrin kävely Imatrankoskella linja-autoasemalta koululle. Minulla ei ollut sateenvarjoa eikä sadetakkia, joten usein tuli kastuttua. Miksi en sanonut, että lähimmälle bussipysäkille oli matkaa? No siksi, että maaseudulla ei ollut bussipysäkkejä. Oli vain perinteisiksi muodostuneita paikkoja, joista useampi ihminen pyrki kyytiin. Itse asiassa missä tahansa voi päästä bussiin! Tässä tapauksessa perinteinen paikka oli Pellisenrannan risteys. Uusi valtatie ja oikaisut olivat vasta rakenteilla, joten bussi ajoi vanhaa kapeaa soratietä pitkin. Jo vuonna 1963 valmistui leveämpi ja suora tie Tainionkoskelta Lappeenrantaan. Tie sai kevyen öljysorapäällysteen. Vanha tie jäi vielä vuosiksi käyttöön. Uudelle tielle tulivat sitten bussipysäkitkin. Vielä ylellisyytenä vuonna 1961 autoissa oli kuljettajan lisäksi rahastajat: kuljettaja kuljetti ja rahastaja rahasti. Sai istua rauhassa paikalleen ja sitten tuli rahastajatyttö (en tavannut yhtään rahastajapoikaa) ja lävisti kummalliseen lipukkeeseen matkan vaatiman rahamäärän ja keräsi matkustajalta saamansa paksuun mustaan rahastajanlaukkuunsa. Tämä oli peräti uutta. Aikaisemmin sai rauhassa körötellä matkansa määrään ja vasta siellä alkaa miettiä maksamista. Kohta pian rahastajat ainakin paikallisliikenteessä maaseudulla hävisivät ja kuljettaja keräsi kolehdin matkan alkaessa. Silloin voikin seurata melkoista jonglöörin suoritusta, kun kuljettajalla oli kiire: hän lajitteli kolikot raharenkiinsä ja setelit taskuihin samalla autoa ajellessaan. Auton etuosassa kuljettajan luona oli emalinen kilpi, jossa oli kirjoitus: ”Puhelu kuljettajan kanssa kielletty”. Ei siis tarkoitettu, että puhelut olisivat olleet kiellettyjä vaan haastaminen. Radiopuhelimia ei yleisöllä ollut: vain ULA-takseilla ja poliiseilla. Tosin humalaiset haastamishaluiset rikkoivat myötiinsä tätä sääntöä telläytyen etupenkille ja jorisivat jonninjoutavia aikansa kunnes olivat matkansa matkustaneet tai sammuivat. Bensiinikäyttöisten linja-autojen eristys moottoritilasta oli usein vajavainen ja bensiinin katkua pääsi matkustajien neniin liikaakin. Niinpä oksennuspussit (joita oli jokaisessa istuinvälissä) olivat tarpeen. Varsinkin äitini kärsi matkapahoinvoinnista monia vuosia, kunnes autot vähän tiivistyivät. Auton ulko-ovissa ei ollut aluksi koneellista nappia painamalla toimivaa avaajaa, vaan kuljettaja kurotti kummallisen känkäimen päähän, josta sitten vipuvarsien avulla sai oven sekä kiinni, että auki. Jos matkustaja halusi päästä autosta ja sen pysähtymään, hän painoi nappia. Silloin syttyi kuljettajan luona valo tauluun, josta oli luettavissa teksti PYSÄHTYY ja kaksikielisillä alueilla vielä STANNAR. Sisävessoja ei linja-autoissa tietenkään ollut, kun niitä ei ollut kuin muutamissa taloissakaan. Linja-autot olivat suhteellisen luotettavia – en muista joutuneeni kävelemään muulloin kuin Lauttasaaressa, kun poliisi vahti, etteivät bussit ole liian täysiä kuormittamaan Lauttasaaren vanhaa siltaa, joka oli todettu jo melko huonokuntoiseksi.

Lukio-opetusta annettiin koulussa, joka oli saneerattu kouluksi vanhasta hotellista. Vanha Imatran asema oli lähellä muinaisine asemarakennuksineen. Siellä käytiin tupakalla aina kuin ehdittiin. Tosin sitten, kun muutimme lukiosta nähden kadun toiselle puolelle, kävin kotona tupakalla – sinne ei kukaan tullut käräyttämään. Lukion aloitus sujui minulta vaivatta – kertasinhan samaa luokkaa kuin Savonlinnassa. Luokalta pääsy oli topannut ruotsin kielen ehtojen suorittamattomuuteen en käynyt edes yrittämässä. Mutta pääsinpähän vihdoin ikäisteni seuraan: siihen saakka olin viiden vuoden ajan ollut noin vuoden ja enemmänkin muita nuorempi johtuen siitä virheestä, että hyppäsin kansakoulun toisen luokan yli suoraan kolmannelle luokalle. Näin jälkeenpäin minua on lohduttanut, että Arvi-isäni kertasi myös kuudennen luokan ja olipa semmoinenkin riemukas tapahtuma historiassa, että pappilan pojat Aarno, Kari ja Rauno kaikki yksituumaisesti jäivät samana vuonna luokalleen Joensuun lyseossa. On siinä ollut vanhemmilla naurut löysässä.

Täytyy vähän kerrata koulukäytäntöjä vuodelta 1961. Kaikki välitunnit piti viettää ulkona pihalla, ellei ollut lumivyöry tai maanjärsitys. Koulun alueelta ei mukamas saanut poistua, mutta kun tätä ei erityisesti kukaan muu, kuin rehtori Toivo Putkonen ikkunastaan, valvonut, niin poistuttiin. Putkonen muutenkin ohjeisti hallinnassaan olevalla pihalle suunnatulla kovaäänisellä niin oppilaita kuin opettajiakin, mitä säälliseen käytökseen ulkoilmassa kuuluu vaimonsa myöntäilemänä. Hänen vaimonsa oli kanslistina ja ajoi heidän yhteistä autoaan, Taunus-merkkistä. Vaimo Vieno pisti aina suuntavilkun vasemmalle ajaessaan Taunuksensa aseman mutkaan, josta alkoi upea lehmuskuja. Ei siinä risteystä ollut, vain mutka, mutta ei vara venettä kaada. Sanomattakin on selvää, että Vieno ohjasi toimintaa koulussa jouheasti ja. Putkonen esiintyy vuosikertomuksissa nimellä T.A. Putkonen. Mikä tuo ”A” on en tiedä – onko Antero [se oli Armas].

Luokassa oli aina viikoittain  vaihtuvat järjestäjät, peräti kaksi kappaletta. Heidän päätehtävänään oli puhdistaa liitutaulu seuraavalle tunnit, avata ja sulkea ikkunat ja uuden tunnin alkaessa avata päiväkirja, johon opettaja kirjoitti oman nimensä ja opetuksen aiheen. Päiväkirjoihin kirjoitettiin myös oppilaiden nimiä, joiden sieti hävetä. Esimerkiksi ”Kotimuistutus Ilmo Pärssiselle jatkuvan unohtamisen takia”. Tämmöinen tosiaan löytyy jo varhaisilta vuosiltani, vaikkei minussa vielä ole Alzheimeria diagnostisoitu. Suomen kielen opettajan Emmi Elomaan käsi vapisi jo kovasti, joten hänen harakanvarpaansa sai järjestäjä kuivata imupaperilla. Päiväkirja kirjoitettiin juoksevalla musteella, jonka pullossa oli tuotemerkkisana Aquila (Kotka).

Kielitunnit olivat kaavamaisia. Ensin kysellään sanoja. Sanat ovat tietenkin tärkeitä. Ilman sanoja ei synny lauseita. Lauseiden muodostamista ei kuitenkaan harjoiteltu yhtä paljon. Kielissä oli aika lailla testejä, joita sanottiin kokeiksi. Kauhein kokeissa saatu virhemerkintä oli -9 pistettä. Sen voi saada esimerkiksi lauseesta ”Margit är en vacker flicka. Han har en katt.” Kielikokeessa oli ”alakerta” ja ”yläkerta”. Yläkerran teksti oli käännettävä ymmärrettävälle suomen kielelle. Alakerran teksti taas oli suomeksi ja se piti kääntää kulloisellekin kielelle. Sanaakaan emme kuulleet syntyperäisen puhumana. Melkein oikeaa saksaa kuulin lukion ensimmäisellä Savonlinnassa – siellä pulisongit omaava laiheliini opettaja lausui tarkkaan ”Anthenne, TheAther” jne. Ranskan tunnilla samalla vuosikurssilla opetti kotikielenään ranskaa käyttävä (tosin suomalainen): sieltä sain kyllä hyvän pohjan kuinka lausutaan rose siten ettei se ruusu sekoitu ratsuun rosse.

Olin laulanut teinikuorossa jo Savonlinnassa (opettajana Savonlinnan oopperajuhlista tuttu diplomiurkuri Pentti Savolainen, tohtori nykyään). Itsekin opettelin pianonsoittoa ahkerasti varsinkin sen jälkeen kun kanttori Kiuru sai äitini sellaisen ostamaan vähittäismaksulla. Niinpä oli kummallista, kun musiikinopettaja minua laulattaessaan ei osannut soittaa säestytä arkkiyksinkertaiseen lauluun ”Sento nel core”, kun minä jo vuoden harjoittelun jälkeen sen melkein osasin soittaa.

Sosiaalisten suhteiden muodostaminen niitten mukavien tyttöjen kanssa oli vaikeaa. Ei kukaan tullut sanomaan: ”hei söpö poika, eikö tavattaisi kulmilla”. Siinähän sitten lehdellä soittelette. Olisi pitänyt ottaa tilaisuudesta vaari (olen vaari nykyään). Niinpä täytyi käyttää omaa ujoa viehätysvoimaa hyväksi, mutta se onnistui vasta pari vuotta myöhemmin.

Televisiota ei ollut – tai oli, mutta ei meillä. Puhelin oli, mutta sen teho oli heikko. Yritin soittaa säestäjälleni, että tavattaisiinko, mutta langan toinen pää oli kovin viileä. Eipä sitten tavattukaan. Muille en soittanutkaan. Masensi niin tuo yksi epäonnistunut soitto. Muutenkin olin arka tuppautumaan seuraan hylkäämisen pelossa. Ja tosiaan, ei kukaan tullut sanomaan; ”sinä hauska poika, lähdetäänkö ulos”. Olisin lähtenyt vaikka tyttö olisi enemmän muistuttanut rikkatukkoa kuin ihmistä. Ei sitä koskaan tiedä, mitä sieltä löytyy. Yksi vaikea asia oli, että en osannut tanssia. Minun Arvi-isäni tanssi 1920-luvulla täyttä häkää ja joutui jopa toteamaan sen aikaisessa päiväkirjassaan, että ”olen vähän tanssin orja”. Olisi opettanut minulle taitonsa.

Jo lukion ensimmäisellä joukosta erottui tyyppejä, jotka joivat järkiään viinaa. Aamuhartauksissa se hyvin erottui, se haju. Joka aamu alkoi voimistelusaliin kokoontumisella, jossa veisattiin jostakin virrestä muutama värssy ja sitten kukin opettaja vuorollaan antoi enemmän tai vähemmän kristillistä valistusta meidän juuri heränneiden sieluihin. Voimistelusalissa oli harmooni. Minä keskityin aina laskemaan, kuinka monta kertaa virsisäestäjä soittaa väärän äänen – osasinhan virret jo kasvatuksenikin vuoksi ulkoa. Sitten kun äitini tuli samaan kouluun, soitti hänkin virsien säestyksiä harmoonilla. Silloin en laskenut virheitä, vaan vain ihailin, kuinka hän soittaa taitavammin kuin minä. Olihan Sylvi-äitini ollut kanttorin virkaatekevänä Vuolijoella jumalanpalveluksissa lähes vuoden.

Suurempia kiusaamisia ei sattunut. Tietenkin joukosta erottuivat ne, joiden kanssa en halunnut olla missään tekemisissä. Mutta sellaista vainoamista kuin Kajaanin lyseossa koin, ei oltu lähelläkään. Koulua käytiin kuutena päivänä viikossa.

Kukaan ei käynyt bissellä. Äitini löysi Kellarikrouvin laskun pukuni rintataskusta ja minun lapsuuteni päättyi. Ravintoloihin ei päässyt, jos ei ollut puku päällä. 

perjantai, 21. huhtikuu 2017

Saarnaaja - Ecclestiates

Veljeni Rauno oli laittanut omaelämäkertansa motoksi Saarnaajan kirjasta seuraavanlaisen katkelman:

    Tule siis, syö leipäsi ilolla ja juo viinisi hyvällä mielin,

sillä jo aikaa on Jumala hyväksynyt nuo tekosi.

Nauti elämää vaimon kanssa, jota rakastat

kaikkina turhan elämäsi päivinä,

jotka Jumala on sinulle antanut auringon alla,

kaikkina turhina päivinäsi,

sillä se on sinun osasi elämässä ja vaivannäössäsi,

jolla vaivaat itseäsi auringon alla.

Tee kaikki, mitä voimallasi tehdyksi saat,

sillä ei ole tekoa, ei ajatusta,

ei tietoa eikä viisautta tuonelassa,

jonne olet menevä.

 

Edellinen on vanhan raamatunkäännöksen mukainen ja sinällään aivan komea. Uusi raamatunkäännös on riimitellyt:

 

Syö leipäsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin,

sillä jo kauan sitten Jumala onhyväksynyt nuo tekosi.

Olkoot vaatteesi aina valkeat ja olkoon pääsi runsaasti voideltu.

Nauti elämästäsi rakastamasi vaimon kanssa

kaikkina turhina elinpäivinäsi, jotka Jumala on antanut;

se on osasi tässä elämässä auringon alla,

kaiken vaivannäkösi keskellä.

Tee voimiesi mukaan se mikä tehtävissä on,

sillä tuonelassa, jonne olet matkalla,

ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta.

jotka Jumala on sinulle antanut auringon alla,
kaikkina turhina päivinäsi,
sillä se on sinun osasi elämässä ja vaivannäössäsi,
jolla vaivaat itseäsi auringon alla.
Tee kaikki, mitä voimallasi tehdyksi saat,
sillä ei ole tekoa, ei ajatusta,
ei tietoa eikä viisautta tuonelassa,
jonne olet menevä.

King James Bible ei jää komeudessaan suomen kielestä jälkeen:

 Go thy way, eat thy bread with joy, and drink thy wine with a merry heart; for God now accepteth thy works.

 Let thy garments be always white; and let thy head lack no ointment.

Live joyfully with the wife whom thou lovest all the days of the life of thy vanity, which he hath given thee under the sun, all the days of thy vanity: for that is thy portion in this life, and in thy labour which thou takest under the sun.

Whatsoever thy hand findeth to do, do it with thy might; for there is no work, nor device, nor knowledge, nor wisdom, in the grave, whither thou goest.

Jostakin syystä suomenkielinen käännös sanalle ”grave” on ”tuonela”. Onko niin, että uudempi käännös on käyttänyt perinteistä sanaa eikä tarkkaa käännöstä? Saarnaajan aikoihin oli moniavioisuus tai oikeastaan siihen viittaava maan tapa, joten oli tarpeen selvittää, minkälaisen vaimon kanssa kannatti elää. (Onko tässä jo vihjaus yli 2000 vuoden kuluttua muotiin tulevaan tasa-arvoiseen avioliittoon – mene ja tiedä? Kutsutaanko toista tasa-arvoiseen avioliittoon vihittävää mieheksi ja toista vaimoksi vai päinvastoin? Miten ratkaistaan, kumman pitää olla toiselle alamainen?) Katsotaanpa Raamatusta, kenen kanssa Jaakob lapsiansa teki. Lean kanssa 7, Rakelin orjattaren Bilhanin kanssa 2, Lean orjattaren Silpan kanssa 2 ja Rakelin kanssa 2. Dina-tyttären äidistä ei ole minulla varmaa muistoa. Siis tietokilpailukysymys Mikä oli Jaakobin poikain isän nimi pitäisi ollakin Mikä oli Jaakobin poikain ja ainoan tyttären isän nimi. Veljeni Eliaksen kanssa luettelimme Jaakobin poikien nimet seuraavasti: ruupen, siimon, leevi, juuda gaad, nasser, isaskar, sepulon joosef, stalin ja penjamin, ei me silloin oltu niin lähdetietoisia että olisimme tarkistaneet Raamatusta, oliko vielä jotain muuta, ja että mitkä olivat Jaakobin poikain äitien nimet.

 

tiistai, 28. maaliskuu 2017

Kolme veljestä RUK:ssa

20.1.1954 Aarno Pärssinen Raumalta Kari Pärssiselle Immolaan

[Alkuperäinen mustekynällä  tekstattu  kirje Kari Pärssisen hallussa. Vuosiluvun on Kari korjannut 54:ksi, kuten kaikesta muustakin asiayhteydestä käy ilmi. Vuoden 1953 alussa Aarno oli vielä armeijassa.]

                                                          

                                                                                 Rauma 20/1 -53

Herra Oppilas! / Ruk!

Paljon kiitoksia vain kirjeestäsi. Laskin aivan oikein, että vastaat sunnuntaina. Seuraavan kirjeen saan varmasti osoittaa jo Haminaan. Olisi hauska tosiaan kuulla millaista siellä nyt on.

Oli hauska kuulla myös siitä kertomuksestasi. Asia oli niin, että meidän oli käytävä joukkueenjohtajan asunnolla joukkueen kanssa. Mutta ei siihen palveluksesta riittänyt aikaa. Päivä oli taistelukoulutusta ja illalla ruokailun jälkeen mentiin vasta tuolle lenkille. Klo 18.00 lähdettiin kasarmilta ja klo 19.30 oli ehdittävä takaisin iltateelle. Heti kylästä päästyä alettiin sitten hölkätä. Mitään aseita ei kylläkään ollut mukana, mutta kyllä siinä oli vauhtia tarpeeksi. Matkaa oli edestakaisin 12 km. Perillä pidettiin 3 minuutin tauko, ja sitten takaisin. Muutamille tuli tauolla asiaa pusikkoon, mutta eihän se kolme minuuttia mihinkään riittänyt. Housut kintuissa ryntäsivät nämä sitten muun joukkueen perää, Koko tuohon matkaan kului aikaa 1.15 minuuttia. Loppumatkalla juostiin myös ja milloin ei juostu, vedin minä tunnetulla spagaattiaskeleella joukkuetta niin, että joka toinen askel oli juoksua Puoli kilometriä ennen kasarmia kuljimme Voimistelusalin ohi ja siinä käskin erään alikersantin johtaa joukkueen kämpille. Itse painuin jumppaamaan klo 9 saakka. Kirjoittelehan, onko se tämä tempaus, josta olet kuullut. Olen täälläkin joutunut (tosin minimaalisesti sotav. verraten) käyttämään kuntoa. Lauantaina olin askartelu kerhossa klo 19-21. Sitten tulista vauhtia Annelin luo. hän oli kerrankin yksin kotona ja siellä myös söin kolme voileipää teen kanssa. Edellisen kerran olin ollut ruokailemassa päivällä klo 12. Siellä kului aika aamuun klo 6. ilman, että nukuin silmäystäkään. sitten asunnossani torkuin 3 tuntia ja nousin 9:ltä kirkkoon, jonne poikien kanssa teimme kirkkomatkan. sieltä päästyä sitten poikien kanssa menin lennokkeja lennättämään. Luvattu on luvattu, enkä voinut kieltää sitä ja selittää pojille, että olin edellisen yön valvonut. Se oli Rasittavaa! Kilometrikaupalla juostiin koneiden kanssa kilpaa jäällä. Yli 2 minuuttia oli paras aika hienolla omakonstruktiolla A.2 luokassa. 14.30 olin sitten poikien lauluharjoitukseen, joka kesti klo 16.30 saakka. Sitten oli minua pyydetty kylään ja menin sinne, Tauno Salokorven, erään kerhonjohtajan kotiin, Siellä söin teen kanssa muutaman voileivän. klo 19. Menimme sitten Nuorten talolle, jossa oli jäsenilta. Arvaat varmasti, kuinka väsynyt olin sinä iltana. Toiselta puolen on hyvää, että saan vähän painoani putoamaan pystyäkseni paremmin voimistelemaan. Olen nyt paremmassa kunnossa, kuin koskaan ennen.

Ja sekin on vielä kannustamassa, kun Anneli tulee katsomaan kilpailuja. Aika hyvät liikesarjat onkin minulla koossa ja nyt olen niin paljon viisastunut, että otan levon kannalta tämän viikon.

Eilen kävin seminaarilla ja vein nojapuu ja permantosarjat läpi. Tänään kävin saunassa, ja perjantaina käyn vain kevyesti harjoittelemassa. Muistahan sunnuntaina pitää klo 14 jälkeen peukkuja pystyssä. Kirjoittelen tätä saunasta tulon jälkeen ja klo on nyt 16.13. klo 17. on minulla ruokailuaika ja klo 18. on kerho ja senjälkeen kokous.

Kirjoitit lähettäväsi valokuvat kirjeessä, mutta taisit unohtaa ne sulkiessasi kuoren. Mitä muuten pidit niistä, eikö ne ole aika hyvin onnistuneita.

Vieläkin haluaisin muutaman sanan Rukista. Ei se niin kauhea paikka ole, kuin kerrotaan. Monet kokevat pettymyksen huomatessaan, ettei se ole koulua kummempi, ja sen takia täytyy oman kunniallisen aseman säilyttämiseksi keksiä huikeita juttuja simputuksista ym.s. Minä kestin sotaväen ajan hyvin ja voin sanoa, että en koskaan joutunut lähellekään Fyysillistä kestämisrajaa. Kyllä sinäkin varmasti huomaat Ruk:ssa että kyllä siellä toimeen tulee. Yhden asian vain sanoisin, että järjestyssääntöjen ja sotarikoslain kanssa ei ole leikkimistä. Ne ovat ainoat pelättävät.

Varsinkaan sen jälkeen kun tulet kokelaaksi, on hyvä tietää, mikä on luvallista, mikä ei. Minä olin hyvin arka siinä, mutta, milloin tiesin, että se oli luvallista silloin en säälinyt. Kerrankin kun ohjelmassa oli kokelaiden järjestämää maastolenkki, meni joukkueeni Korialla siltojen alitse sellaista kyytiä, että yksi joutui sairaalaankin. En nyt ehdi enempää, sillä klo on 16.50.

Vastaat kai sieltä RAukista, sillä ennustan, että Ruk.sta et jouda viikkoon kirjoittamaan.

Paljon terveisiä, rakas sotaveikko!!

Toivoo Aarno!

- - -

18 vuotta tämän kirjeen kirjoittamisen jälkeen jouduin (tai pääsin) itsekin RUK:n. Olinpa kuitenkin ovelampi kuin Aarno tai Kari. Pyrin ja pääsin RUK:n mieskuoron johtajaksi (naiskuoroa ei ollut). Katsoin sopivimmat harjoitusajat viikkoaikataulusta. Jotenkin korrelaatio maastoharjoituksen ja kuoron harjoituksen kanssa tuli merkittävän positiiviseksi. Toisten jäädessä harjoittamaan maastoa pääsin sateesta ja kylmästä RUK:n päärakennuksen kellariin harjoittamaan kuoroa vaikkapa aamuvarhaisella aamupalan tuovan auton kyydissä. Loppupäivä oli sitten usein vapaata, koska minua ei kukaan halunnut kuljettaa takaisin maastoon, varsinkin kun en toivettani maastoon pääsystä ilmaissut kenellekään. Hyvin harvoin RUK:ssa minun aikanani oli mitään simputuksen tapaistakaan. Ehkäpä syynä oli se, että kouluttajina silloin vuonna 1971 olivat enää pelkästään ammattisotilaat, eikä varusmieskouluttajat. Mitä nyt joskus luutnantti maanantaiaamuna tokaisi, että ”patteri näyttää väsyneeltä, hiljaisuuteen aikaa 5 minuuttia”, jolloin sitten painuttiin pehkuihin ja sitten yritettiin taas uudestaan, mutta vähemmän väsyneenä, aloittaa päivän työt, mitä se sitten lieneekin ollut. Vitsi oli tietenkin jo silloin läpeensä kulunut, mutta ilmeisesti huvitti luutnanttia niin, että joka kurssilla se piti nauraa ja kertoa kotona vaimolle, kuinka hölmistyneet oppilaat yrittivät näytellä nukkuvaa, kun patterille komennettiin hiljaisuus ja yö kello 6.30 aamulla.

perjantai, 17. maaliskuu 2017

Lepenän lyöntiä

Helena Kuisman muistelemaa [1956]

Entisajan karhut ja sudet.

Viime vuosisadan puolivälissä oli vielä Kirvussa karhuja ja susia, jotka haaskasivat kesällä lehmiä ja lampaita. Kun elukat keväällä laskettiin laitumelle, oli aina paimenten seurattava mukana. Paimenilla oli kankainen säkki selässä, jossa oli päivän eväs ja lepenä-lauta riippui kaulassa. Lepenä-lauta oli tehty haapapuusta, se oli vajaan puolen metrin mittainen, haapapölkyn puolikkaasta koverrettu sisus pois. Ohutta kuorenaluspuuta oli jätetty noin sentin paksuudelta. Laudan molempiin päihin oli tehty reikä, johon sidottiin nauha. Siitä se riippui paimenen kaulassa. Jos susia tai karhuja tuli näkösälle, alkoivat paimenet kahdella palikalla hakata lepenä-lautaa, joka antoi kumean, kauaskantoisen äänen, jota useasti pedot pelkäsivät. Pedon nähtyään paimenet myös huusivat kovalla äänellä: ”Heii, heii”. Sattui joskus tapauksia, etteivät sudet pelänneetkään paimenen huutoa eivätkä lepenän ääntä.

Äitini synnyintila oli nimeltään Aatila Vorniolan kylässä. Kerran aikaisin keväällä olivat kylän paimenet lampaineen kasketulla nuorella aholla. Silloin alkoi Sairalan Tihvermäen puolelta kuulua kovaa huutoa ja lepenän lyöntiä. Silloin Vorniolan paimenet arvasivat siellä olevan susia ja sieltä karkoitettuna tulevan heidän lampaittensa luo. Lampaat olivat vaistonneet pedon tulon vai ymmärsivätkö lepenän lyönnin ja paimenten huudon ennustavan vaaraa, koska kaikki lampaat juoksivat paimenten luo turvaan. Vähän ajan kuluttua juoksi suuri susi lammaskatraan luokse ja alkoi tavoitella lammasta suuhunsa. Kun ei lepenän lyönti ja huuto auttaneet, ottivat paimenet kepin käteensä ja alkoivat tavoitella lyödäkseen sutta, mutta samassa se sai suuhunsa lampaan vuonan ja juoksi se suussa metsään.

Mammani kertoi kerran kotikylänsä Veikkolan talon lehmän tulleen illalla kotiin karhun repimänä. Niitä haavoja sai lehmä potea melkein koko kesän, ennen kuin paranivat. Sanoivat ettei karhu syö elävän lehmän lihaa, mutta hyppää selkään, iskee kyntensä nahkaan kiinni ja imee verta repimästään haavasta. Sitten hyppää metsään takaisin.

(Mammani Anna Vornion mukaan)

[Ilmo Pärssisen huom.: wikipediasta löytyy lepenälaudalle kuvaus sanalla lepenelauta – myös lepenälauta.]

Linnavuori.

Kirvun pitäjässä noin 1 ½ km. Inkilän asemalta Läylölän kylään päin on maantien laidassa korkea kukkula. Ympäri kukkulan kasvaa metsää, ylhäällä on vain kallio näkyvissä. Se on nimeltään Linnavuori. Onko se ollut joku sodan aikuinen linnoitettu vuori vai ovatko entisajan ihmiset muuten sen korkeuden takia antaneet sille tuon nimen? Sodan aikaan viittaa kyllä se, kun vuoren juurella on vesinen notko, nimeltä Keihäsnotko. Notkon Inkilän puoleisella laidalla on suuri kivi, sekin nimeltään Keihäskivi. Onkohan se entisinä aikoina ollut taistelutantereena, jossa on keihäin taisteltu edellämainitulla paikalla.

Noin kaksi kilometriä Inkilän asemalta Kirvun kirkolle päin on maantien laidassa suuri kivi nimeltään Rajakivi. Siitä eteenpäin kirkolle yli maantien on pieni oja nimeltään Saarn-oja. Vanhan perimätiedon mukaan on siinä yli rajan saarnattu. Myöskin on Inkilän ja Merolan välillä suuri tasainen kivi, josta on samoin yli rajan saarnattu. Muistitiedon mukaan on kilometrin päässä Inkilän asemalta viisi kilometriä pitkä Kuunustaisen järvi ollut kahden valtakunnan omaisuutta, niin että suomalaiset kalastivat toisella ja venäläiset toisella puolelle.

Helena Kuisman muistelemaa vuonna 1956 [Koneella kirjoitettu, mahdollisesti Sylvi Pärssisen stilisoima. Alkuperäisestä käsinkirjoitetusta tekstistä ei ole tietoa. Tämä teksti ei löytynyt SKS:n arkistosta.]

Kultamäki.

Inkilän ja Sairalan välillä metsässä on mäki nimeltä Kultamäki. Nimensä se on saanut siitä, kun mäen kupeessa oli sellaista pehmeää, kiiltävää ainetta, jota meillä sanottiin katinkullaksi, josta voi veitsellä lohkoen irroittaa liuskoja. Siinä mäen Inkilän puoleisella rinteellä oli loivaa tasaista maata, joka oli raivattu kaskeksi.

Kaskessa kasvatettiin ensimmäisenä kesänä ruista, toisena kesänä kauraa ja kolmantena tattaria, koska tattari kasvaa laihassa, vähäväkisessä maassa, sen jälkeen se jätetään ahoksi, elukoiden ruokamaaksi. Nyt oli kaski tattarihalmeena. Läheisen talon sika oli oppinut käymään halmeessa syömässä tattaria, samoin oli käynyt myös karhu. Kerran sattuivat sika ja karhu yhtaikaa, vaan karhu ei hyväksynyt sian käyntiä, meni ja otti sian syliinsä aikoen kantaa pois halmeesta. Sika alkoi vinkua. Karhu vähän löysäsi ja sika lakkasi vinkumasta. Karhua sian vinkuminen varmaan huvitti, koska taas rutisti ja sika vinkui. Sitä teki jonkun aikaa, että oikein piti laittaa korva sian suun eteen. Viimein karhu kyllästyi, kantoi sian aitavierelle ja viskasi yli aidan.

Sen jälkeen eivät tulleet sika eikä karhu tattarihalmeeseen.

(Kertoi appeni Adam Kuisma)