maanantai, 1. tammikuu 2018

Tupakalla

Seuraava kirjoitus on jo Suomen lakien mukaan kielletty alaikäisiltä. Kirjoitan nimittäin tupakoinnista: miten se minun kohdaltani alkoi, jatkui ja sitten päättyi.

Tupakkahistoriani alkoi Tuupovaarassa ja nimenomaan sukulaishenkilöstä. Ukki tuli kylään ja poltti piipussansa kessua tai jotain muuta halpaa tupakan tapaista, istui sisällä ja koko huusholli – noin 10 huonetta – alkoi haista tupakalle. Tupakoinnissa oli jotain jaloa, koska vain ukki poltti, eikä äiti taikka isä. Vuosi oli jotain 1952 ja asuin seitsemän sisareni kanssa Tuupovaaran pappilassa. Tosin veljistä kolme ja sisarista yksi kävi koulua Joensuussa ja vielä yksi sisar niin kaukana kuin Riihimäellä. Mutta ne ovat toisiin tarinoihin jo kerrottu. Simo-ukki istui ruokasalissa ja piippu haisi. Termiä passiivinen tupakointi ei tiedetty olevankaan. Simo lähti pian taas matkoihinsa ja kohta kuoli, mutta ei tupakanpolttajat siihen loppuneet. Suuri ihastukseni kohde oli Dopi Danskanen, joka Mannervaarasta saakka joskus sai kyydin kirkkoon (noin 20 kilometriä) ja aina silloin poikkesi kirkkokahveille meille – ei tosin saliin vaan aina keittiöön. Siinä se istui harvoine hampaineen ruokapöydän vieressä nahkasaapas toisen päällä keinuen. Dopi viljeli hyvin harvoin T-kirjainta. Topi ei ollut mikään tyhmä. Niinpä hän porukan pelatessa ristikontraa hekotteli: ”Durdo mänj, ei dullunna didin diddii”. Jos kurkon saa menemään ristikontrassa ilman tikkiä, niin todella on aika untelo siinä pelissä. Topi ei tietenkään itse pelannut – olihan korttipeli syntiäkin, mutta lähinnä siitä syystä, ettei hän paljoa ymmärtänyt säännöistä. Topi poltti Työmiestä. Työmies-tupakalle oli keksitty myös eufemismi: roistokansa. Roistokansaa ainakin poltteli enoni Eino jatkosodassa. Työmies-tupakkaa poltettiin puuholkkiin kiilattuna, jotta saataisiin tupakka palamaan viimeiseen tupakanlehden hitusen tuottamaan nikotiiniin saakka.

Tietenkin jos oli isommat seurat koolla Herraa ylistämässä, useammatkin polttivat kuka mitäkin. Jos halusi hienostella, niin voi polttaa Klubitupakkaa. Siinä oli paperinen holkki valmiina puoliväliin ohkaista tupakkaa, eikä tarvinnut askarrella puuholkin kanssa. Muita mielenkiintoisia merkkejä olivat Saimaa ja irtotupakka Jymy. Jymy käärittiin paperiin, joskus jopa sanomalehden palaseen ja poltettiin. Voi sitä polttaa piipussakin. Jymy oli nikotiinivahvuudeltaan ehkä viisi kertaa nykyistä filtteritöntä punaista norttia vahvempi. 1950-luvun alussa ei filttereitä vielä ollut, mutta kohta sellainen tupakanlaimentaja ilmaantui. Työmies-tupakka ei tietenkään mihinkään filttereihin sortunut.

Melkein rienaavana pidettiin naisten tupakointia. Sellainen nainen kuitenkin löytyi. Sen nimi oli Saara Vatanen. Jo sukunimi kertoi, että oltiin Tuupovaaran ylimpään kymmenikköön tulojen puolesta kuuluvia. Saaralla oli iso talo Rekivaaralla. Saara poltti tupakkaa ja kulki housuissa. Se oli niin ronski, ettei sille paljon pappikaan voinut poikittaista sanoa. Ei laissa eikä Raamatussa oltu kielletty naista polttamasta tupakkaa tai ohjastamasta hevosta. Ensimmäinen nainen auton ratissa oli muuten taksinkuljettaja Julia Palviainen. Tupakkaa en muista kyllä Julian polttaneen.

Kielletty hedelmä on aina mielenkiintoinen. Lapset, eivätkä niistä varsinkaan minä 7-vuotiaana, saaneet polttaa tupakkaa. Niinpä polttamista harjoittaakseni minun oli käyttäminen muita keinoja nikotiinia saadakseni. Yleisin keino oli kolikoiden pihistäminen. Siis rikoksen tielle vain. Tosin lapsille ei myyty kovin mielellään tupakkaa, eikä minun selitykseni että ”isälle” mennyt oikein perille, koska kauppias Tukiainen hyvänä perhetuttuna tiesi, ettei isäni polttanut tupakkaa. Jostakin kuitenkin sain hankituksi tupakkaa. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Opettaja Raisa Ronkainen lähetti minun mukana kirjeen kotiin. Osasin lukea jo viisivuotiaana, joten kirjeen sanoman desifreeraaminen ei kauan vienyt: opettajan kauniilla käsialalla oli siihen kirjoitettu mm. ”poikanne polttaa tupakkaa koulussa”. Jo 7-vuotiaana oli minulle kehittynyt selkeä taito: jos myönnät, saat kivuliaasti selkääsi, mutta jos kiellät, voit ehkä välttyä selkäsaunalta. Hautasin vahingollisen kirjeen perunapeltoon noin metrin syvyyteen seitsemän metrin päähän pellon reunasta. Kukaan ei sitä tiettävästi toimittanut myöhemminkään perille. Raisa Ronkainen ei jostakin syystä seurustellut papin perheen kanssa, joten kirjeen kulkua koskevia kysymyksiäkään ei jäänyt ilmaan. Vaikka isäni oli kansakoulujen johtokunnan jäsen, ei Raisa Ronkaisen nimeä näy pappilan vieraskirjassa, Luojan kiitos.

Kompastuskiveksi nuoren tupakoijan ohdakkeisella tiellä osoittautui suntio. Suntio oli varsinaisen melkein hengellisen toimensa ohella pätevöitynyt parturiksi. Niinpä veljeni Eliaksen kanssa kävimme parturissa. Jostakin syystä meille jäi suntion vaatiman leikkuutaksan jälkeen jotain rahaa jäljellekin ja sillä ostimme tupakkaa ”isälle”. Sitten vain kotiin. Kotiin saavuttuamme meitä alettiin nuuhkia. Kohta selvisi, että haju oli tupakkaa. Meitä odotti siis isän puolelta pahoinpitely. Emme tietenkään myöntäneet polttaneemme – silloinhan remmiapeli olisi ollut sillä selvä. Onneksemme Kari-veljeni oli jostain syystä kotona ja hän selitti, että siellä suntiollahan poltetaan niin kovasti. Luojan lykky, ettemme tunnustaneet. Sillä kertaa emme kumpikaan joutuneet pahoinpidellyiksi. Oppi meni kuitenkin perille: tupakoinnin jälkeen tuuleta vaatteesi, ettei sinua lyötäisi.

Kun pappilan remontti alkoi, alkoi meillä Eliaksen kanssa tupakoinnin kulta-ajat. Työmiehet nimittäin jättivät tupakkansa saunan tikkaille, kun menivät sisälle taloon töihin – siellä ei saanut ainakaan työmiehet polttaa. Katsoimme sopivan täynnä olevan askin ja nappasimme tupakat mukaan. Ei ne niin tarkkaan laskeneet, oliko jäljellä 16 vai 18 sätkää. Niinpä meidän ei tarvinnut varastaa rahaa, vaan suoraan sitä itseään.

Vuolijoelle muuton jälkeen tupakointi jäi vähemmälle ja liekö kokonaan loppunut. Sitten kun muutin Kajaaniin äitini kanssa, jouduin seuraan, jossa tupakointi oli hyve. Paikka oli Kajaanin lyseon poikien vessat. En osaa vieläkään arvioida, haisiko siellä enemmän virtsa kuin tupakka. Hyvin harvoin tuohon haisevaan paikkaan kukaan opettaja halusi tulla, eikä varsinkaan naisopettaja. Siellä sitä tupakointia opeteltiin. Markkinointimielessä oli markkinoille tullut 10 savukkeen sippibostoneita, jotka olivat niin halpoja, että tupakkatehdas oli laskenut mielessään tällaisen pienenkin markkinaosuuden valloittamisen kannattavan.

Sippibostonissa oli ruskea filtteri. Kun sain rahaa vähän enemmän siirryin Life-tupakkaan, joka nimensä mukaisesti lyhensi laiffia. Kun  Elias tuli asumaan Kajaaniin, olikin jo uusi tuote markkinoilla. Kun Armi Kuusela oli tullut miss miksikähän, niin nimenä pahvikantisella houkuttimella oli Armiro. Samaan aikaan oli maanteille tullut Moskovitsi, jolla ei Armiin ollut mitään yhteyttä. Armiroa poltettiin, mutta sitten 13-vuotiaana sattui melkein häväistys. Joku totesi, että sinähän otat vain poskisauhuja, tarkoittaen etten vedäkään keuhkoihin savua. Sekin piti sitten opetella. Kotona en tietenkään voinut tupakoida muuten kuin yöllä, kun äiti nukkui. Nojauduin keittiön ikkunasta ulos ja puhalsin keuhkoja tervanneen savun taivaan tuuliin. Tietenkin äitini jossain vaiheessa ihmetteli, miksi yöllä haisee tupakalta.

Varsinainen läpimurto tupakoinnissa tapahtui kuukauden kestävällä pyöräretkellä läpi Suomen – 1200 kilometriä yksin. Poltin koko ajan ja jopa julkisesti. Ehkä se kuitenkin joistakin oli vähän outoa, kun 14-vuotias sauhuaa kuin korsteeni, mutta poltin vaan. Polttaminen tietenkin vaikutti yleensä suorituskykyyn, mutta suljetussa teltassa poltettu tupakka hävitti sisään päässeet itikat.

Näin sitten jatkui seuraavat 54 vuotta, kunnes tapahtui ihme. Olin jo sanoutunut irti eläkkeelle, mutta tupakka paloi. Pari viikkoa ennen töiden päättymistä päätin samalla lopettaa tupakoinnin. Poltin viimeisen savukkeeni takkaan puhallellen 13.5.2013 kello 13.30. Tällä kertaa (useista aikaisemmista epäonnistumisista oppineena) olin ottanut selvää, milloin ja minkälaisia vierotusoireita nikotiinin puutteesta tulisi. En aikonut käyttää mitään korvikeaineita. Metodille on nimikin: cold turkey. Ja pahus – kaikki vierotusoireet tulivat ajallaan. Sen verran jouduin joustamaan, että pariksi kuukaudeksi luovuin aamukahvista ja korvasin sen teellä. Teehen ei liittynyt mitään automaattista ”tupakkia sitten” tapaa. Aikaisemmin minulla oli pitkien ulkomaanlentojen takia lieviä vaikeuksia. Kuinka olla polttamatta 11 tuntia. Kun se kuitenkin onnistui niin matkoilla USA:han kuin Intiaankin, ajattelin, että kyllähän tämän voisi vihdoin lopettaa. Lisäksi oli lähiympäristössä tuttuja, joilla oli jo vakavia ongelmia tupakan vahingoittamien hengityselinten kanssa. Ehkä viimeinen niitti oli Heurekan ihmisruumisnäyttely, jossa oli mm. näytillä aidot tupakoitsijan keuhkot: mustat kuin riihen sisus. Siihen se loppui.

 

 

perjantai, 22. joulukuu 2017

Rauno-veljemme muistelmat, esipuhe

MIKSI ....

 

 

M

 

iksi kirjoitankaan muisteluksiani?  Mitä merkitystä sillä on, mitä arvelen elämässä kokeneeni?

 

                      Elias-veli on kysynyt useaan otteeseen, milloin alan kirjoittaa omaa elämänkertaani. Olenhan tähän mennessä kirjoittanut Makaroffien  suvusta ja omien vanhempieni kohtaloista, viimeksi mainituista jo kolmekin kirjaa. Tämän lisäksi olen koonnut hallussani olevasta aineistosta mummoni, Helena Kuisman, elämänkerran. Olisiko aika kirjoittaa myös omasta elämästä?

                      Toisaalta se tuntuu turhalta, vähäpätöiseltä. Kyllähän historian ja nykyajankin "suurmiehet" ja "suurnaiset" ovat kirjoittaneet omaelämänkerrallisia teoksia, mutta minä kuitenkin olen perin tavallinen ihminen. Toisaalta taas paneuduttuani mummoni, äitini ja isäni päiväkirjoihin ja kirjeisiin, joista edellä mainitsemani kirjat olen koonnut, olen kokenut niihin tallennetut tiedot erittäin arvokkaiksi. Helena-mummon lastenlapset ja lastenlastenlapset ovat kokeneet kokoamani kirjat ei pelkästään mielenkiintoisiksi, vaan sellaiseksi sukuperinnöksi, joka on ehdottomasti tallennettava ja säilytettävä seuraaville sukupolville. Voihan olla, että minunkin elämäni vaiheet kiinnostavat aikanaan lapsiani ja lapsenlapsiani, ehkäpä myöhempiäkin sukupolvia. Mene tiedä.

                      Kun pohdin elämänkertani - mikä juhlallinen käsite - kirjoittamista ja palautin mieleeni tapahtumia elämäni eri vaiheilta, totesin, että ajallisesti yhdenmukaista kertomusta on vaikea laatia nyt, kun olen jo siirtynyt kahdeksannelle vuosikymmenelle. Elämäni kudelman loimet, pääpiirteet, ovat selkeinä mielessäni, mutta yksittäiset kuviot alkuvuosikymmeniltä ovat hämärtyneet ja osittain häipyneet kokonaan. Tämän lisäksi olen todennut, että nämä säilyneet kuviotkin, tapahtumat, ovat jossain määrin muuttaneet muotoaan.  Hyvä esimerkki tästä: Muutama vuosi sitten tapasin joensuulaisessa olutbaarissa juuri eläkkeelle siirtyneen joensuulaisen teknikon, jonka kanssa kävin oppikoulua Joensuun Lyseossa samalla luokalla 1940-luvun puolivälin paikkeilla. Kerroin muistavani, kuinka hän kerran lyseon pihalla ajoi minua takaa ja kuinka minä paetessani kompastuin niin, että polveni meni verille. Edelleen kerroin, että luokkatoverini moittivat ankarasti tätä Pakarista - se oli hänen nimensä - minun kiusaamisesta. Tämä Pakarinen muutti kuitenkin muistikuvaani tapahtumasta kertoen, että veljeni Aarno ja Kari ottivat hänet kiinni ja pitelivät molemmista käsistä samalla, kun minä olin antanut hänelle turpiin. Tämä viimeksi mainittu oli, ehkäpä tekoni häpeällisyyden vuoksi, kokonaan hävinnyt muististani. 

                      Muulloinkin, erityisesti yhteisissä tapaamisissa luokkatoverieni kanssa, olen kuullut kertomuksia tapahtumista, joissa olen ollut mukana, mutta joista en muista oikeastaan mitään. Tai jos muistan, niin muistan tapauksen erilaisena kuin toiset sen muistavat.

Näin siis muistikuvat muuttuvat ja monet häviävät kokonaan. Muistot elämäni ensimmäisistä vuosikymmenistä muodostuvat tällä hetkellä hatarista, katkonaisista muistumista, joiden liittäminen yhteen edellyttää toisten täydentämistä. En kuitenkaan halua yrittääkään täydellistä, ajallisesti yhteneväistä kertomusta. Nojaan vain omiin muistikuviini, lukuun ottamatta elämäni ensimmäisiä vuosia, joista äitini, Sylvi Pärssisen, kirjeet ja muistiinpanot kertovat.

Tosin käytössäni on lukuisa määrä sekä minun kirjoittamiani että saamiani kirjeitä, jotka nekin antavat lähes täydellisen kuvan elinoloistani kunakin vuonna, niistä vuosista, joina kirjeet ovat kirjoitetut. Nämä monet kirjeet kertovat tapahtumista, asioista, jotka muuten olisin unohtanut.

                      Minulla ei ole selkeää käsitystä siitä, miksi jotkut asiat muistan, miksi toiset olen unohtanut. Edes edellä mainitut kirjeet eivät anna viitteitä tästä; kaikkia noloja tapahtumia en toki ole kirjeissäni kertonut. Muistan sekä hyviä että ikäviä tapahtumia. Kumpia enemmän, sitä en osaa arvioida, koska en tiedä, kuinka paljon olen todella unohtanut. Joka tapauksessa muistamani asiat ovat tavalla tai toisella koskettaneet minua. Sen tulee lukija myöhemmin selvästi havaitsemaan.

                      Loimet ovat siis selvät, mutta eri aikoina syntyneet kudelmat ovat sitä hämärämmät, mitä kaukaisemmista asioista on kysymys.

                      Yksi elämäni kudelma, aina toistuva, on ja pysyy. Sen huomiotta jättäminen tekisi kerrontani valheelliseksi, ainakin epätäydelliseksi. Jos sen maininnoitta jättäisin, lukija joutuisi monin tavoin itse täydentämään kertomiani asioita ja "lukemaan rivien välistä" suuren osan siitä, mitä kerron.  Se on invaliditeettini. Kaihdan tuota diagnoosia, määritelmää. En kuitenkaan tiedä, millä käsitteellä sen korvaisin. Se vaihteli elämäni eri vaiheissa. Muistamani ensimmäinen määritelmä sattui korviini joskus vuonna 1939, kun Tuupovaaran pappilassa vieraillut rouva lausui äidilleni luullen, etten minä kuule tai ymmärrä, "muuten niin kaunis poika, mutta ...".  Tämä on varmaan ensimmäinen lausuma poikkeavuudestani, jonka muistan, ja olen aina ihmetellyt, miten se niin varhain jäi mieleeni ja miten sen ymmärsin 3-4 -vuotiaana, ja miten se niin elämysvoimaisena iskostui muistiini. Lienee niin, että me aliarvioimme lasten kykyä kuulla ja erityisesti ymmärtää kuulemansa. Jos olisin pelkästään kuullut em. lausuman, sitä ymmärtämättä, olisin sen ilman muuta heti unohtanut. Koska jo noin nuorena ymmärsin sen jollakin tavalla koskettavan minua, koskevan minun identiteettiäni, se painui mieleeni, sillä oli merkitystä minulle.

 Kun riitelin veljieni kanssa, he helposti käyttivät minusta nimitystä "kolmisormi". Ilman sen kummempaa katkeruutta muistan edelleen lukuisia tilanteita, joissa sain vastaanottaa tämän nimityksen. Meillä jokaisella oli omat haukkumanimemme enkä omaani pitänyt mitenkään erikoisena, muistanpahan vain.

                      Invaliditeettini on lääkärinlausunnossa määritelty seuraavasti: Lausunnonsaaja sairastaa synnynnäistä molempien yläraajojen kehityshäiriötä. Yläraajat ja kädet ovat voimakkaasti surkastuneet ja molemmissa käsissä on vain kolme sormea ja vasemmasta puuttuvat molemmat kyynärvarren luut. Oikealla kyynärnivel vaillinainen. (Ei se muuten ole vaillinainen: nivel puuttuu kokonaan, luut vain ovat ristissä päällekkäin.) Tämän lausunnon kirjoitti 1968 ystäväni tohtori Paavo Koistinen.

                      Toisaalta: "Poikkeavuuteni" ei ole minulle mikään poikkeavuus; se on minuuteni olennainen, luonnollinen osa. Mikään ei ole sen luonnollisempaa. En minä ole poikkeava; toiset ovat poikkeavia, erilaisia, minä olen minä.  Tiedän nimittäin, että syntymästään sokea on sokea vain näkevien mielestä. Minä olen erilainen vain toisten, mielestäni erilaisten mielestä.

                      Ottaessani kerran 1990-luvun alussa polttoainetta autooni Heinävaaran huoltoasemalla vuoroaan odottava isäntämiehen näköinen mies sanoi:” Taitaa olla vähän lyhyet kädet.”  Piruuttani vastasin: ”Ei nämä minun mielestäni ole mitenkään lyhyet, ihan sopivat, mutta teillä näyttää olevan harvinaisen pitkät käsivarret”. Isäntämies siirtyi  syrjemmälle ja selvästi loukkaantuneena mutisi jotain, mistä en saanut selvää. Mahtoi pohtia vielä kotonaankin, mitä hittoa se oikein tarkoitti.

                      Jos aion mitään aitoa kertoa, minun on jatkuvasti otettava huomioon erikoislaatuisuuteni. Se on osa persoonaani, ja tämän osan olen aina joutunut ottamaan kaikissa tilanteissa huomioon. Millä tavoin, se käy ilmi myöhemmin. Monissa asioissa, tehtävissä, olen tuntenut, että minun on oltava kaikissa toimissani toisia parempi, menestyttävä paremmin, saatava aikaan enemmän, puhuttava paremmin jne., päästäkseni samaan rintamaan toisten kanssa. Juuri tästä syystä erikoislaatuisuuteni on elämäni eräs merkittävin  juonne. Se on otettava huomioon arvioitaessa kaikkea, mitä olen tehnyt tai tekemättä jättänyt.

                      Kuvatessani elämäni ensimmäisiä vuosia, joudun turvautumaan toisten kerrontaan ja käytettävissäni oleviin dokumentteihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin. Jotain joudun päättelemään, lukemaan rivien välistä.

                      Elämäni ensimmäisiltä vuosikymmeniltä kuvaan pelkästään häivähdysten omaisia muistikuvia. Ne ovat haperoita ja epätäydellisiä, jos niitä verrataan todella tapahtuneisiin asioihin. Tiedän, että unohtuneet, torjutut, asiat vaikuttavat edelleenkin ajatteluuni ja toimintaani. Niiden merkitystä en kuitenkaan voi arvioida. Muistikuvani ovat kuin virran pinnalla syntyvät pyörteet, väreet, mutta siitä, mitä on pinnan alla, en tiedä mitään. Ehkä aavistelen, mutta tässä tarkoituksenani ei ole minkään syvällisen itseanalyysin suorittaminen.

sunnuntai, 17. joulukuu 2017

1965 mennyt maailma

Vuonna 1965 loka-joulukuussa teki Ylioppilaskunnan laulajat konserttimatkan USA:han. Tämä ei ollut tavanomainen suomensukuisten luona vierailu, vaan todella konserttimatka huipentuen Sibeliuksen syntymäpäivänä konserttiin Carnegie Hall’issa. Sinfoniaorkesterin kanssa oli kaksi konserttia: toinen Minneapolis’ssa ja toinen Washingtonissa. Annoimme noin 32 konserttia. Matkareittimme oli suurinpiirtein New York – Boston – Portland Maine - Toronto - Niagara Falls – Detroit Chicago – Minneapolis – San Francisco – Los Angeles – San Diego – Dallas – Brownswille – New Orleans – Atlanta – Washington DC. ym. Matkat tehtiin lentäen, junalla ja linja-autolla. Jäipä matkalta muutakin kuin muistoja. Tapani Ruutu, joka oli matkallamme virallinen lääkäri (oli meillä muitakin lääkäreitä), oli varustautunut kaitafilmikameralla ja filmasi matkaltamme yli puolen tunnin mittaisen koosteen. Nyt, yli 52 vuoden jälkeen, on tekniikka kehittynyt niin, että sain tuon filmin digitoituna itselleni ihmeteltäväksi.Filmin perusteella moni asia tuntuisi nykyään hyvin omituiselta.

Ensinnäkin tupakointi. Tupakointi oli sallittua melkein missä vaan ja nimenomaan lentokoneessa. Erikseen oli lamput palamassa, milloin ei saanut polttaa – NO SMOKING. Polttamatta piti olla lähinnä rullauksen ja nousun tai laskun aikana. Muuten piippu, sikari tai savuke sai kärytä. Minun pikkusikarin hajusta ei monet tupakoimattomat välittäneet yhtään, mutta minkäs teet, kun se oli sallittua. Me matkustimme bussikyydit kahdella bussilla. Toinen bussi oli kulttuuribussi, mutta toiseassa tupakoitiin senkin edestä. Ei ollut mitään erillistä tupakointitilaa, vaan koko bussi oli sitä samaa. Bussikuski sen sijaan ei polttanut muutoin kuin tauoilla. Konserteissa ei sentään saanut polttaa tupakka.

Naisasialehdet olivat silloin USA:ssa jo hyvin toisella tasolla Suomen rippikoululaisille tarkoitettuihin vastaaviin verrattuna. Naisruumiit (ei kai miesten) esiteltiin saunapuhtaina. Mitään pornoon viittaavaa lehdistöä ei kuitenkaan ollut, vaan vain kauniisti kuvattuja figuureja. Kun Suomessa strategiset paikat siihen aikaan peitettiin tähtikuvioilla, niin ymmärtää kuorolaisten kiinnostuksen lehtiä kohtaan. Pian niitä alkoikin kierrellä siinä tuhmemmassa bussissa aivan runsaasti. Vielä samaan aiheeseen liittyivät ns. repputeatterit, ts. paikat jossa naiset esiintyivät yläosattomissa. Minä en noissa paikoissa käynyt, ei ollut oikein kutsumusta, ja lisäksi olin alle 21-vuotias, mitä ikärajaa siellä käytettiin numerus clausuksena. Matkan kestäessä ilmeisesti tuli tarve nähdä muutakin kuin lehtiä. Ainakin muutamat kaverit kävivät Meksikossa Matamoroksessa tutustumassa paikalliseen antiin.

Vastaavaa kulttuuria, kuin nyt Suomessa edustaa ABC-syöttölät, ei silloin USA:ssa ollut. Hyvin harvoja paikkoja oli, joissa sitten pysähdyttiin lounaille ja käytiin WC:ssä. Ei tuo huoltamokulttuuri ollut vielä kovinkaan tiheällä tasolla vuonna 2006: Philadelphian ja New Yorkin välillä taisi olla pari paikkaa, jotka vastasivat jotain ABC:tä nyky-Suomessa. Kun busseissa (Greyhound) ei ollut WC:tä tuli aika ongelmalliseksi normaalitahtinen ruumiintoiminta. Tässä oli tosin apuna bussikuskien strategia välttää Turnpike-pikateitä – niissä kun piti maksaa tietullia – ja ajella kapeampia tullittomia samansuuntaisia pienempiä teitä. Niinpä hyvin usein saimme ajaa pikkupaikkakuntien ydinkeskustan läpi tylsän moottoritien asemesta. Tästä strategiasta oli myöskin se hyöty, että silloin tällöin löytyi pieni metsikkö, jonka kupeeseen bussit pysähtyivät ja kuorokaverit saivat ainakin pienemmät tarpeensa tehdyksi. Tässä piti noudattaa samaa taktiikkaa, minkä kuningas neuvoi perilliselleen: käy vessassa aina kun voit.

Alkoholi aiheutti joillekin ongelmia. Ongelmat olivat sen verran isoja, että niistä julkisesti huomautettiin. Konserttiin ei saanut tulla laulamaan vähänkään ottaneena, vaikka mieli olisi tehnyt. Niinpä bussimatkat olivat siinä mielessä aivan raittiita. Ainakaan minä en huomannut, että kellään olisi ollut edes pimeä pullo mukana. Ateriallakaan, jos sellainen tarjottiin, ei kukaan ottanut edes viiniä. Sen sijaan muuten matkalla, kun tiedettiin, että päästään suoraan perillä nukkumaan, ei kukaan tullut ottamista estämään. Niinpä minäkin sain usein hoidettua lentopelkoni pois luonnollisella tavalla.

Juomarahat ja pikkutipit olivat aluksi kaikille tuntemattomia. Oli outoa, kun motelliin saavuttua mies hyökkäsi matkatavaroitteni kimppuun ja alkoi retuuttaa niitä respaan. Vaikka kuinka estelin, niin se vei vaan ja samalla hoki ”this is my job”. Antamani 50-senttinen oli kahdestoista osa päivärahastani, joten minulle hyvinkin merkittävä. Joskus vuonna 2000 oli muutaman saksalaisen kanssa ravintolassa New Yorkissa. Laskun maksamisen jälkeen tuli tarjoilija valittamaan, että oli saanut liian vähän juomarahaa. Saksalaiset olivat nuukailleet. Tarjoilijan tulo voi olla pelkästään tuo juomaraha, joten valituksen ymmärtää. Kerran unohdin hotelliin kameran linssinsuojuksen. Kun sitä menin hakemaan, niin löytäjä oli heti käsi ojossa  vaatimassa ”tips”, ennen kuin esine palautui oikealle omistajalleen. Siinä meni taas dollari.

Positiivisena ja täydellisen yllätyksenä minulle tuli kuorolaisille maksettava päiväraha. Koska annoimme pääsymaksua vastaan konsertteja Columbia Artists Corporation – kiertueen järjestäjämme – katsoi meidät ammattilaiseksi. Ammattiyhdistys vaati, että ammattilaiselle pitää maksaa päivärahaa. Niinpä sain viikkorahaa 42 dollaria seitsemän viikon ajan, eikä niitä tarvinnut Suomessa palauttaa. Valistaakseni silloista rahan arvoa, niin ravintolassa (grillissä) illalla sai käristetyn kananpojan puolikkaan maksamalla 50 senttiä. Päiväraha riitti mainiosti iltamenoihin ja siitä jäi vielä niin paljon tähteelle, että voin ostaa silloiselle kihlatulleni aidon helmikorun Macy:n tavaratalosta New Yorkissa ja muuta pientä sälää: nuotteja ja äänilevyjä, ja tietenkin omat iltakaljat ja muut tilpehöörit.

Vaikka kuljimme satoja tunteja pitkin maanteitä, emme joutuneet koskaan poliisin liikenneratsiaan.. Tähän oli yksinkertainen syy: liikenneratsiat olivat (ja ovat vieläkin) kiellettyjä USA:ssa ja perustuslain vastaisia. Siinähän summittain otettiin tutkittavaksi ehkä satoja kansalaisia ilman mitään näkyvää syytä pelkästään tilastoihin vedoten: jos tutkit 1000 autoilijaa, niin ehkä yksi niistä on rattijuoppo. Tämmöinen ei vetele USA:ssa. Pitää olla varteenotettava epäily, ennen kuin auton saa pysäyttää tutkimista varten.

Omituisin asia, mikä filmiltä näkyy, olen tietenkin minä itse. On aika hassua nähdä itsensä elävissä kuvissa 52 vuotta nuorempana ja nn kiloa kevyempänä. Minä painoin silloin noin 72 kiloa. Sen kokoiselle tehty frakki, paidat liivit, irtokauluskset, rusetti, lakerikengät ja frakkihousut ovat vieläkin tuolla meidän pankkiholvissamme (jota käytämme vaatehuoneenamme). Jos joskus tuohon kilomnäärään pääsen, vetäisen kyllä romppeet päälle ja lähden julkiselle paikalle juhlimaan.

 

 

 

tiistai, 12. joulukuu 2017

Kulttuuria kilpailemassa 1964

Ennen vanhaan teinit – siis lukiolaiset – kilpailivat musiikin esittämisessä mm. kulttuurikilpailuissa. Vuosi 1964 oli ennenvanhaan. Minun alani oli yksinlaulu. Siinähän ei varsinaisesti esitetä yksin mitään, koska säestäjäkin oli usein mukana. Kesäkuun 8. päivänä oli teinien kilpailut Helsingissä tapahtumapaikkana Munkkiniemen koulu ja säestäjänä Timo Markkanen (nyttemmin sukunimi on Koski). Nyt kun Hesarin näköisarkisto hakuineen on käytössä, piti tarkistaa tuon kilpailun tulokset. Sieltähän ne löytyivät. Minun sijoitukseni sarjassa Yksinlaulu/pojat oli 2. sija. Muistelin väärin, että ykkössijoja olisi jaettu kaksi – väärin – vain yksi. En yhtään muistanut voittajan nimeä, mutta sieltähän se paljastui: Olavi Hautsalo. Tuttu nimi Kuopiosta. Hän pestasi minut vuonna 1986 masinoimaansa oopperaan seinän takaa: olin nimittäin ottanut säestäjän koservatoriosta ja harjoittelin siellä omaan tahtiin. Hautsalo opetti laulua seinän takana, ja kun tuli kyse Rigoletton Monteronen kreivin roolista, niin siihen ei oikein löytynyt ketään. Hautsalo otti yhteyttä säestäjääni Pasaseen ja kysyi, kuka se voimakasääninen laulaja oikein olikaan. Siitä sitten soittelemaan ensin Eevalle ja sitten minulle Porvooseen, kun olin työmatkalla sillä suunnalla. Ei Hautsalokaan muistanut meidän kilpailleen 23 vuotta aikaisemmin. Ehkä paremmin jäi nimeni muistiin, koska hän opetti myös veljeäni Raunoa Joensuussa. Hautsalo lauloi komeasti kilpailussa pakollisen kappaleen lisäksi Leporellon aarian Mozartin oopperasta Don Juan. Eikä huonosti laulanutkaan – en minäkän silloin yhtään asettanut kyseenalaiseksi, etteikö ensimmäinen palkinto olisi mennyt oikealle miehelle vaikka jäinkin harmittavasti toiseksi. Mutta Hautsalon kanssa esiinnyttiin sitten Kuopiossa samassa oopperassa, 11 näytöstä kaikki loppuunmyytyjä 1100 katsojalle ja kuulijalle. Ei ollut mikrofoneja, joten piti laulaa kuin oopperassa – hyvin tuntui ääneni tulleen kuulluksi peräpenkilläkin saakka.

Jos arvostelijoiden antamat pisteet jotain kertovat, näyttää siltä, että ”poikien” sarja oli huomattavasti kovatasoisempi kuin ”tyttöjen”. Voittaja Hautsalo sai 9,5 pistettä, minä 9,25 pistettä ja kolmanneksi tullut Jouko Pohjonen 9,125 pistettä. Naisten sarjan ensimmäinen sai 8,6 pistettä. Olavi Hautsalosta tuli siis päätoiminen laulupedagogi. Hän esiintyi paljon solistina ja Kuopion oopperassa.  Ääniala hänellä oli suurinpiirtein sama kuin minulla: korkea baritoni. Se onkin sellainen ääniala, että tullakseen huomatuksi, pitää osata laulaa - bassot pärjäävät hyvin mörisemällä ei edes kovin musikaalisesti ja tenoreille riittää kovaa ja korkealta.

Muutamia mielenkiintoisia nimiä oli esiintyjien joukossa. Kari Tikka voitti puupuhaltimien sarjan oboeta soittaen. Hänen muusikon uransa alkoi lähes välittömästi 1965 Helsingin kaupunginorkesterin oboistina. Sitten hän opiskeli orkesterinjohtoa ja sävellystä Sibelius-Akatemiassa. Tapio Tiitu voitti sekä pianossa että uruissa: uruista pistemäärä oli korkea 9,5. Tapio Tiitu oli myöhemmin Temppeliaukion kirkon urkuri. Häneen törmäsin tietenkin Sibelius-Akatemiassa samaan aikaan siellä opiskellessamme, mutta myöhemmin lähiökirkossa, jossa lauloin kaverini vihkiäistilaisuudessa: Tiitu kehotteli minua jatkamaan laulun opiskelua – ilmeisesti oli vielä paljonkin korjattavaa.

Huilunsoiton voitti Liisa Ruoho, joka on tehnyt sittemmin pitkän uran tunnettuna huilistina.

Tietysti esiintymässä oli paljon erilaisia soitinkokoonpanoja, mutta nämä luonnollisista syistä olivat hyvin tilapäisiä, eikä mikäään niistä jatkanut myöhemmin.

Jazz oli päässyt myös kulttuurin piiriin hyväksyttynä., Siinä onkin sarjassa jazzsolistit kova nimi vvoittajana: Seppo Hovi Karjalan yhteiskoulusta.

Lausunta kuului jokaiseen kulttuurikilpailuun. 1964 sen voitti Hannu Kahakorpi. Hän tuli myöhemmin hyvin tunnetuksi tv- ja elokuvaohjaajana.

Näin jälkeenpäin ja omalta kohdaltani yksi asia ihmetyttää minua. Miksi en lähtenyt heti musiikkia opiskelemaan. Jos teinien kilpailussa saa vaikka toisen palkinnon, pitäisi jo omassa päässä kilkattaa, että tässähän minä olen hyvä. Jotain arkuutta oli tietenkin musiikin opiskeluun: saako sellaiseen edes pankista hyvin tarpeellista lainaa? Korjasin kyllä tilannetta kolmen vuoden päästä, mutta turha kolmen vuoden odotusaika kostautui monellaikin tapaa.

 

 

keskiviikko, 6. joulukuu 2017

Talvisota

16.1.1940 Simo Pärssinen rintamalta Arvi Pärssiselle Tuupovaaraan

[Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje IP:n arkistossa]

 

Rintamalla 16. 1. 40

Hei veli hyvä. Sain paketin Sinulta tänään ja lausun paljon kiitoksia sen johdosta. Sanoit Sinäkin olevasi sotahommissa. Se on kyllä hyvä, ettei Sinun tarvinnut lähteä seurakunnan mukana pois täältä rajalta. Arvelit minun olevan Laatokan pohjoispuolella, tavallaan SENSUROITU oikein pitkään pitää puoliaan SENSUROITU pidämme huolen ja on hän sen huomannut itsekin, ei ole tavottanut enää joulun jälkeen yhtään hyökätä, valmistelee vain asemiaan ja odottaa meidän hyökkäystä. Joulun alla me hyökkäilimme SENSUROITU Sanoit, että tarkka-ampujana olisin jo ollut turmana ryssille. Se on kyllä totta, olen pikakivääriampujana ja onhan niitä tullut jo mennyksi aika paljon, joskus tekee ihan pahaa, kun iivanaa jää yhteen paikkaan kasaksi enemmän, en kyllä heidän lukujaan ole pitänyt montako on mennyt, mutta sen olen vaan pitänyt varalla, että jos missä iivana ilmestyy, niin siihen olen vähän iskottanut, olen ollut etulinjoilla aivan alusta alkaen, emme ole viellä saaneet yhtään levätä. Nyt olemme odottaneet, että kun saisimme ryssän rajan taa, niin pääsisi kait meidän rykmentti vähän lepäämään, lopetan tämän tähän nyt sano Sylville ja terveisiä ja saatte olla rauhassa, että ryssä ei etene yhtään, päinvastoin, ehken kevääseen mennessä on tämä peli pelattu.

                                                                              Simo

 

 

17.1.1940 Toini Lauronen Muuramesta Sylvi Pärssiselle Tuupovaaraan

[Tämä on Sylvi Pärssisen koneella kirjoittama toisinto.]

 

Hyvä rouva Pärssinen

Parhaimmat kiitokset kirjeestänne! – On ollut niin kovat pakkaset, etten ole lapsia juuri uskaltanut laskea ulos. – Keittiö on tavattoman kylmä, joten järjestin tämän ”meidän” huoneemme lapsille myös päivittäiseksi olohuoneeksi.

Puhuitte kirjeessänne siitä, että jos tulisitte itse tänne lasten luo. Tietysti lapsille olisi paljon parempi, että oma äiti hoitaisi. – Muuten jos ette voi jättää paikkaanne siellä, en minäkään lapsia jätä tänne, älkää sitä pelätkö. Nyt kysytään kaikkien yhteistyötä eikä oman mukavuuden katsomista, se on liian itsekästä. Toiset valvovat vartijoina pimeässä ja kylmässä yössä, on väärin toisten etsiä helppoja päiviä.

 

 

17.1.1940 Sylvi Pärssinen Tuupovaarasta Helena Kuismalle Inkilään

[Alkuperäinen käsin lyijykynällä kirjoitettu kirje IP:n arkistossa.]

 

                                                                              T:ssa 17.1.1940

Mamma hyvä!

On jo pitkä aika siitä kun viimeksi sain kirjeen Teiltä – joskus joulukuussa. Kävin M:ssa [Muuramessa] ja käyntini tuloksena oli päätös, että menen itse lapsiani hoitamaan mutta vien heidät Karttulaan, missä toistaiseksi t:laiset [tuupovaaralaiset] ovat. Voin pitää siellä kirkkoherranvirastoakin. Arvi käy joka toinen viikko siellä ja tkpl. maksaa matkat. Nytkin hän on parastaikaa siellä.  Voin myös tehdä lottatyötä sisä-Suomessakin. Palvelijakin on tarjolla ruokapalkasta.

Pakkanen on hirveä. Se on hyvä ja paha. Tapani on ahkerasti kirjoitellut minulla. Pyysin hänen pyykkiään nyt pestäväkseni. Arvi laittoi hänelle paketin. Ittiltä sain jouluna kortin. Kirjoittakaa minulle, miten jaksatte ja onko erikoista tapahtunut. Meillä on joulun jälkeen ollut rauhallista. Kiire on!

Terveisiä paljon!

                                                                              Sylvi!

 

18.1.1940 Sylvi Pärssinen Tuupovaarasta lapsilleen Muurameen

[Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje IP:n arkistossa]

 

                                                        Tuupovaarassa 18.1.1940

Rakkaat pojat ja tyttöseni!

Olette kai odottaneet äidiltä kirjettä siellä maanpakolaisuudessa. Äiti on yhä täällä kotona hoitelemassa isää ja vieraita poikia, joiden nimet ovat: Tauno, Olavi, Urho, Erkki, Toivo, Väinö, Aarne, Arvo ja vielä neljä muuta. Isä on nyt juuri Karttulassa seurakuntalaisia katsomassa.

Kyllä minä mielelläni tulisin heti teidän luoksenne, mutta en pääse vielä. Odottakaa kärsivällisesti ja ajatelkaa, miten hauskaa on, kun saatte olla kilttien serkkujen luona.

Täällä on pikkuinen vasikka. Se on hyvin mukava. Kerran se yritti juoda ämpärin laidasta niinkuin pikkulapset ja avasi aina suunsa auki.

Pakkanen on vieraillut täällä ahkerasti. Minä en ole hiihdellyt yhtään.

Terveisiä paljon äidiltä!

Muistakaa rukoilla aina!

  Äiti

[Sylvi Pärssisen huom. Tauno Suhonen, sittemmin Mannerheimristin ritari, Erkki  =  Erkki Haaranen]

 

 

19.1.1940 Elisa Hiltunen Karttulasta Sylvi Pärssiselle Tuupovaaraan

[Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje Sini Kouvosen hallussa.]

 

                                                        Ahvenisenpäässä 19/1 40

Hyvä rouva  

Päivää teillen näin pitkästä aikaa olemme täällä Karttulan Ahvenisen pään Lauri Airaksisen talossa kuukausi on mennyt ja vikka en luullut sen ohi menevän millään vain tämä aika on ollut vuoten pituinen minun kohtallani.

Jumalan käsi on ankara minullen syntisellen ihmisellen vain ketä jumala rakastaa sitä hän myös kurittaa hän kutsuu minua joka päivä näiten kärsimysten kautta kohti ijankaikkista elämää näistä kaikista jos voisin kiittää ja ylistää taivallista isää kun hän minua syntistä ihmistä näin rakastaa että antaa täällä maallisessa ajassa monenlaisia murheita ja kärsimyksiä eikä hän pane kannettavakseni suurempaa ristiä minkä jaksan kantaa enkä omilla [?] voimallani voisi näitäkään kantaa vain Jeesus Kristus on minua tukenut ja vahvistanut murheissani joka päivä ja joka hetki. Eikä mulla muuta maallista turvaa olekaan vain aina huokaan ole suuri Jumalani orpojen isä ja leskien turva ja jos hän kuulisi minun syntisen huokauset ja auttaisi minua ohjaamaan lapsiani että he kasvaisisivat Jumalallen eikä maailmallen se olisi suuri toivoni vain minä itse olen huono äiti heitä ohjaamaan vain jos hyvät ihmiset neuvoisi ja ohjaisi heitän kulkunsa etteivät hukkuisi synnin erämaahan vain tulisivat tuntemaan taivaan tien. Kerron vähän matkastamme kun läksimme sieltä pappilasta oli matkamme pitkä ja vaivaloista lapset kaikki sairastuivat ja ovat olleet monta viikkoa sairaana nyt vähän rupesivat toipumaan oma terveyteni on kansa hyvin heikkoa olisin käynyt lääkärissä vain täälläkään ei ole tällä kertaa lääkäriä. Asuin olo on meillä täällä huono yksi pieni ja vanha huone jossa ei ole uuniakaan eikuin sellainen hella jolla huone lämmitetään vain on niin hankalan kylmä että joka nurkka on jäässä ja lapset ei voi paljon lattialla olla ja sitten kun on meitä paljon samassa. 15 henkeä samassa huoneessa Heikki Hiltusen perhe ja ukki mummu vain jos Jumala sallisi että vielä kerran pääsisimme omaan maallisen kotiimme vain tapahtukoon hänen tahtonsa täällä kyllä annettiin Joulun aikana meillekin punasen ristin avustusta sain lapsillen vaatteita ja jotkut kenkät, ruuvan laitan itse lapsillen ja itellen tarpeet otamma talosta ja puojista. Täällä en minäkään tiijä sukulaisista mitään yhten siskoni vain olen nähnyt täällä karttulan kirkolla koti puolen oloista en ole saanut mitään tietoja kun ei ole ketään joka sieltä laittaisi tietoja. En ole saanut Anjan kummitätistäkään kirjettä toivoin Jouluksi pakettia. Anjakin vain ei tänne ole tullut meillen mitään pakettia kun se kummikerho täti kirjoitti kotona olessa että hän lähettää joulupukin kontiin niin ajattelin jos olisi laittanut sinne Tuupovaaraan vain kun sieltä en ole mitään tieto siitä. Sen ikävällisen tieton vain sain että mieheni ruumis on nostettu vielä hautasta ylös miksi virkakunta oli silloin niin huolimaton jotta eivät tutkineet vainaja ennen kuin hautattiin jotta olisi saanut nyt rauhan ikuisessa kotissaan vain jos Jumala antaisi hänellen taivaallisen rauhan kun maailma ei anna ruumin rauhaa jos etes sielu olisi ijankaikisessa levossa. terve vain nyt terveisemme täältä Elisa Hiltunen

            ja lapset  

 

 

 

 

 

 

20.1.1940 Ismo Kuisma  Turusta Sylvi Pärssiselle Tuupovaaraan

[Alkuperäinen kirje IP:n arkistossa.]

                                                     20. 1. 40.

Sylvi hyvä.

Lähetin sinulle rintamalta sellaisen epätoivoisen kirjeen, mutta nyt on mieleni paljon valoisampi, sillä rintamalla joskus tuli sellaiset synkät mietteet. Olen joutunut tänne sairaalaan, mutta ei muun kuin jalan takia. Silloin ennen joulua minulta paleltui varpaita ja sitten niiden takia jouduin tänne sairaalaan. En ymmärrä, mikä lie silloin vaivannut, minulla oli sellainen ahdistava tunne, mutta nyt se on ohi. En olisi kyllä vähällä lähtenyt sieltä, mutta kun varvas alkoi tehdä mätää ja pelkäsin, että siihen tulee luumätä niin täytyi lähteä. Nyt ne vähän lyhensivät tuota isoa varvasta ja se alkaa hiljalleen parantua. Täällä saattaa mennä muutama viikko ennen kuin pääsen takaisin rintamalle. Oletteko te Arvin kanssa viellä Tuupovaarassa ja miten te siellä voitte. Onko Arvi yhä viellä siellä pappina vai onko hän joutunut armeijaan tai toisin sanoen rintamalle. Kuinka lapsukaiset jaksavat. Miten suuri on jo ”Helela” tyttö. Toivoisin saavani hänen kuvansa, jos niitä sattuu olemaan teillä useampia.

Minä olen täällä turussa ja osoitteeni on nyt tällainen I/5 Sotas S. Kenttäpostikonttori N:o 16. Toivoisin, jos Sinulla tai Arvilla olisi aikaa niin kirjoittakaahan, olisin niin mielelläni kaiken kotiväkeni kanssa yhteydessä. Nythän tässä ei muuta kuin toivon hyvää vointia niin ja paljon terveisiä.

 

20.1.1940 Tapani Pärssinen Sylvi Pärssiselle Tuupovaaraan [Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje IP:n arkistossa]

Täällä entisessä paikassa.    20. 1. 40.

Sylvi hyvä:

Kiitos kirjeestäsi taaskin. Samalla pyydän lausua [kiitoksen] sille kansakoulun opettajattarelle lähettämästään suklaalevyistä. En ennemmin muistanut mainita siitä. parhaammat kiitokset. Minkälainen opettajatar siellä oikein on? Onko se nuori ja kaunis? Sano kaiketi paljon terveisiä. Muuten eihän siellä pitäisi olla mitään opettajatarta, sillä eikö sieltä ole evakuoitu väki pois?

Täällä on ollut myös kova pakkanen kuten ehkä sielläkin. Tänään oli taas vähän sotaisempaa, sillä oli kaksi kertaa ilmahälytys. Ei kylläkään ollut mitään pommitusta. Toisen kerran iltasella ampui tykistö kaksi konetta alas. Hävittäjät lisäsivät viellä lukumäärää 2-3 koneeseen. Muuten täällä on ollut rauhallista. Olemme odottaneet valmista, mitä toiset saavat aikaan. Taitaa ruveta sotatoimet kehittymään asemasodaksi ainakin Kannaksella ja jossakin määrin pohjoisemmassa. Tästä pohjoiseen ei kylläkään tule asemasota kysymykseen ainakaan talven aikana.

Kotonta en toistaiseksi ole saanut mitään tietoa. Enkä myöskään koko pitäjästä. 14. 1. 40 mennessä on sieltä  kaatunut ainakin 20 miestä. Eihän se kylläkään viellä suuri rosentti ole.

Onko siellä viellä se lääkäri, jos on, niin terveisiä, myöskin rouvalle.

 Tulee iltahartaus. Terveisin.

Myöskin Arville.

                                  Tapani

 

20.1.1940 Helena Kuisma Inkilästä Toini Linjamalle Muurameen

[Tämä on Sylvi Pärssisen kirjoittama toisinto.]

 

Kotona.

Olen näinä aikoina aina etupäässä kirjoittanut Itille, hän useasti pyytää, että kirjeet olisivat tervetulleita. Nyt alkoi tuo sama touhu Ilmarille. Laitoin viime viikolla kummallekin pojalle paketin. – Uskokaa tai älkää, mutta täällä on yleensä sellainen vahva usko, ettei ryssä tule yhtään tänne etenemään, vaan apua kuin saamme ja olemme jo saaneetkin, niin se lähtee täältä hyvinkin pian. Ei ole tullut vielä (jos tuleekaan) mitään määräystä pois muutosta. Jos pitäisi kuin yksikin kilometri radan kahta puolta muuttaa, niin menisimme isän kanssa Pärssiselle. Sinne sopivat lehmät läävään ja vesi tulisi lehmille ja tupaan. Mari ja ukko lupasivat kortteerin. Mikäs täällä nyt on ollessa. Lentohälyytyksiä ei toisella viikolla ollut yhtään, mutta viime viikolla oli kyllä, yhtenäkin päivänä neljästi, vaan ei täällä vihollisen koneita nähty. Niihinkin on niin totuttu, ettei enää tunnu paljon pelottavan. Minä en ole mennyt minnekään, mutta miehet tästä laukasevat sirpalesuojaan meidän petoniläävään. Nyt ne ryssät taas 15 pnä t.k. pommittivat uudemman kerran sitä meidän Elisenvaaran myllyä. Miksi ihmeessä he luulevat sitä, kun eivät anna rauhaa sille ensinkään. Wäinö ja Toivo Hämäläinen olivat joulullisia pommituksia toista viikkoa korjaamassa ja saivat myllyn taas käyntiin. Puolen viikkoa jauhoivat, ja ei kun taass pommittivat. Wäinö ja Hämäläinen olivat alakerrassa, kuin taas ikkunat ilmanpaineesta työnsi joka ainoan rikki, mutta heille ei tullut mitään vahinkoa. Oli se taas Jumalan käsi edessä, että vaikka niin likelle pommit putoilivat, ei kumminkaan sattunut yksikään myllyyn kohti. Sen jälkeen eivät ole saaneet myllyä käyntiin, vaan se on seisonut. Kunhan pakkaset lauhkenevat, niin yrittävät vielä sitä korjata. Täällä oli kaikkein kovin pakkanen -41ºC, meidän mittari ei näyttänyt enempää. Sairalassa oli ollut pakkasta 46 astetta.

Tuupovaaran kunta on evakuoitu Karttulaan, Sylvi pitää kirkkoherranvirastoa siellä ja Arvi käy joka toinen viikko. Lapset käy sieltä hakemassa luokseen Karttulaan. Hän sanoo palvelijoita olevan tarjolla ruokapalkalla.

Minä neuloin Ittille ja Ilmarille kaulansuojukset.

24. 1. 40 jatkan vielä

Turun lääninsairaalasta tuli isälle ilmoituskortti, että Itti on siellä. Sitten Itti kirjoitti. Hän jo ennen joulua palellutti isovarpaansa (parissa kirjeessä mainitsi siitä, mutta sanoi, ettei siitä maksaisi kirjoitella). Nyt sanoi käyneen pakottamaan ja meni laittamaan käärettä, vaan sieltä laitettiinkin sairaalaan, jossa sanoi viipyvänsä kolme viikkoa. 11 päivänä lähti rintamalle ja 14 päivänä oli sairaalassa. Oli kovasti pahoillaan, kuin kesken kiirettä piti joutua sinne. Ei vielä tiedä, miten pahaksi äityy.

Päämajan tilannetiedoitus 20. 1.

M a a v o i m a t:

Kannaksella hyökkäsi pienehkö vihollisosasto 19. 1. neljä kertaa erästä tukikohtaamme vastaan Taipaleessa. Hyökkäykset torjuttiin vihollisen menettäessä kaatuneina 40 miestä. Muualla molemminpuolista sangen vilkasta häiritsemistoimintaa. Itärajalla teki vihollinen Laatokan Koillispuolella useita hyökkäyksiä joukkojemme valtaamia asemia vastaan. Paikoitellen jatkui taistelu myöhään iltaan, ennen kuin kaikki hyökkäykset olivat tulleet torjutuiksi. Pohjois-Suomesta ja Lapista ei uutta. Sallan suunnalla joukkomme tuhosivat päivän kuluessa Märkäjärvellä 2 hyökkäysvaunua.

I l m a v o i m a t:

19. 1. suoritti vihollinen pienempiä pommituksia Etelä- ja Lounais-Suomeen, Ahvenanmaalle, Kemijärvelle ja Kajaaniin. Illalla jatkuivat lennot, jolloin Hankoa, Lappeenrannan ja Kymenlaakson seutuja pommitettiin. Myöskin sotanäyttämöllä on vihollinen suorittanut pommituksia. Tähänastisten tietojen mukaan on kotiseudun pommituksissa 1 henkilö haavoittunut. Omat ilmavoimat ovat tiedustelulentojen lisäksi useita kertoja pommittaneet vihollisen kolonnia sekä majoitus- ja keskuspaikkoja. Hävittäjämme ja Ilmatorjuntajoukkomme ovat päivän kuluessa ampuneet alas tarkistettujen tietojen mukaan 7 vihollisen pommituskonetta. Epävarmoja tapauksia on lisäksi 3.