sunnuntai, 13. elokuu 2017

Pekka ja Pätkä Vuolijoella

Jo Vuolijoella olin tutustunut elokuvissakäyntiin. Kävimme (Eliaksen kanssa) katsomassa siellä enimmäkseen Pekka ja Pätkä elokuvia. Nimet olivat kovin houkuttelevia: Pekka ja Pätkä puistotäteinä ja vaikkapa Pekka ja Pätkä Suezilla. Minua nauratti varsinkin Masa Niemi Pätkänä heti kun vaan hän ilmaantui valkokankaalle: ”asiahan ei tietenkään minulle kuulu, mutta”. Kerran varttuneempana erehdyin menemään johonkin Uuno Turhapuro-formaatilla tehtyyn elokuvaan. Takanani istui vielä minuakin varttuneempi mies, jolle riitti rajuun naurunräkätykseen jo Loirin tulkitseman (tarvittiinko edes tulkintaa) Uunon astuminen näyttämölle. Justiina Pekan isäntänä oli tietenkin kaulimineen vertaansa vailla. Nämä olivat erittäinkin yhdeksänvuotiaalle sopivia elokuvia. Filmejä näytettiin jollakin seurojentalolla. Siellä haisi jotenkin kuivan jauhomaiselta, ja penkit olivat aitoja tuoleja, eivätkä kiinni toisissaan. Eliaksen kanssa, kuten sanottu, siellä käytiin. Aina tuntui juhlavalta, kun oli poistuttu näytöksestä, kävellä se sataviisikymmentä metriä pappilaan takaisin. Ei Arvi eikä Sylvi Pärssinenkään käynyt koskaan katsomassa Pekka ja Pätkä elokuvia. Ei se kyllä meitä ihmetyttänytkään, olivat ne filmit sen verran meistäkin huonoja, mutta eivät niin huonoja, kuin myöhemmin nuo mainitut Uuno Turhapuro elokuvat.

Vaikuttavin elokuva oli tietenkin ”Pekan” päärooli elokuvassa ”Lentävä kalakukko”, jossa ei ollut varsinaisesti ”Pätkää”, kuin jossakin sivuosassa. Siinä oli junaa ja vetureita, roistoja ja junaetsivä. Lisäksi sävelmänä oli tietenkin, ”Lentävä kalakukko”, jonka sävelet vieläkin kirskuvat korvissani. Se oli suomalaisen filmiteollisuuden (se oli tuottajafirman nimi, SF) suuri saavutus. Pieksämäen asema on vieläkin paikallaan, mutta vain syrjässä oikealta asemalta. Sieltä starttasimme vaimoni Eevan kanssa toukokuun viimeisenä viikonloppuna vuonna 2010 trumpetin säestyksellä kahden päivän museojunamatkalle Joensuuhun ja toista kautta takaisin. ”Pätkä” eli Masa Niemi teki itse lopun päivistään, vaikka olikin valkokankaalla ainakin toiseksi suosittu.

Vuolijokea aikaisemmin olin Joensuussa päässyt elokuvien makuun. Siltalan pehtoori tuli nähdyksi, joka pehtoori sitten paljastui oppineeksi yliopistomieheksi lopussa. Agronomi oli kova sana silloin, jopa Siltalassakin. Tuskin kukaan silloin olisi lotkauttanut korvaansakaan astrologille, mutta agronomi tunnettiin maalaisessa Suomessa hyvin ja hänen arvokas toimenkuvansa. Kuopion hautausmaalla lähellä Eevan sukulaisten hautoja, on tittelin mukaan Meijerikonsulentin hauta. Ei mikään tyhjä mies ollut sellaisenkaan ammatin harjoittaja. Elokuvateatteri oli upea, ja vaikka seuralaisille – Vuohelaisen tytöille – paikka oli tuttu, oli kovasti katsottava, ettei nolaisi itseään jollakin oudolla käytöksellä, kun kaikki muut näyttivät olevan niin varmoja siitä, kuinka elokuvia pitää katsoa. Olihan siinä Pehtoori-elokuvassa kaikenlaisia omituisia lapsia ja perinnön tahallista kadottamista, joten jännitystä riitti loppuun saakka, kunnes pehtoori paljasti varsinaset karvansa ollenkin oikea akroloogi.

Elokuvissa käytyäni tuli aina vähän paha mieli, koska elokuvat olivat syntiä. Ei sitä syntiä kotona niin korostettukaan, mutta enpä muista kummankaan vanhemman ehdotelleen, että menkääpä Elias ja Ilmo elokuviin. Raha piti mankua, koska meillä kummallakaan ei ollut tuloja, kun kaikenlaisten vappumerkkien myynnit olivat jo aikaa sitten menneet, eikä niitä keräysrahoja siten ollut kavallettavaksi. Kaikki kotona irtonainen raha katosi tietysti välittömästi taskuihimme. Lattialta oli turha etsiskellä lantteja, ei niitä siellä enää ollut. Taisipa jonkun takin taskutkin tulla tyhjennetyksi tarpeettomista 10 ja 20 markan kolikoista. Niin nuukaa meillä oli, että takin taskuista ei koskaan löytynyt setelin seteliä Vuolijoella.

Kajaanissa (10-14-vuotiaana) en tietenkään päässyt näkemään kuin muutaman jännittävämmän elokuvan ja nekin vain pitkäjalkaisemman veljeni Eliaksen seurassa. Jännittävät Tyynen meren sukellusvene-elokuvat olivat huippu. Miesten ylähuulista valui hiki, ja laivoja luotaavan sonarin tikittävä piip-piip-pii tai kiihtyvä pip-pip-pi kun oletettu vastapuolen hävittäjä läheni, tuli aina vain läpitunkevammaksi, kunnes sukellusveneen yläpuolella kulkeva hävittäjä alkoi pudottaa syvyyspommeja. Monesti ne osuivatkin, koska veneen saumakohdat falskasivat ja hitsauspillin liekin terävänä vesisuihku halkaisi miehen kuin miehen, vaikka tämä kuinka rääkyi. Tähän sukellusveneen johtajan rooliin oli urakoitunut merkittävä näyttelijä, jonka ilmevarustus oli niukka: aina yrmeä ja huolestunut. (Nimen etsin kohta googlella.) Jotenkin portsarit tai lipuntarkastajat katselivat vain Eliasta ja minä pääsin mukaan katsomaan meiltä lapsilta kiellettyä kuvakerrontaa ja taittamaan pääsylipun sanoista Pääsymaksu Intredes Avgift sanan Paksu Esa, kun esitettiin tylsiä alkukuvia tai uutiskatsauksia, joiden selostajalla oli aina teennäinen nuotti telineellään.

Elokuvahuvia verotettiin epäoikeudenmukaisesti. Ne elokuvat, jotka olivat halutuimpia katsoa, saivat rangaistusveron, jos ne yleensä pääsivät ennakkosensuurista lävitse. Pyhäkoululaiselokuvien pääsymaksusta tarvitsi veroa maksaa vähemmän. Rangaistavuuden yläpäässä olivat paljaat pinnat. Niistä verokertymistä varmaan Suomen vauraus sitten viime kädessä rakentui. Esimerkiksi Kino Otavassa näytettiin kiehtovaa filmiä, jonka nimi oli raflaava: ”Ruumiisi on sinun”. Kumma kyllä se pääsi ennakkosensuurista läpi, mutta sitä esitettiin eri iltoina miehille ja toisina iltoina naisille. Kun en päässyt sitä katsomaan, en tiedä, kummassako illassa oli enemmän katsojia. Mainoksessa oli alastomia ihmisiä, mutta niin häveliäästi, ettei oikein tiennyt oliko heillä vaatteita tai ei. Tähänhän aikaan pelkkä naisen rinnan näyttäminen elokuvissa oli jo rangaistusveroon oikeuttava symptomi.

Tuntematon sotilas jäi katsomatta, kun ikää oli viisi vuotta liian vähän. Sen sijaan Ryysyrannan Jooseppi tuli katsotuksi, ja jopa harvinaisen vieraan, Arvi Pärssisen kanssa. Vähän aina vilkaisin isääni, kun kankaan taakse piilotetuista mikrofoneista tuli kiroilua. Sitä ei oltu kovinkaan sensuroitu, mutta ”vittua” ei tietenkään kuultu, vaan tavanomaisempaa ärrävikaisten tavoittamattomissa olevaa sanastoa. Olihan siellä Ryysyrannassa kovinkin ikävää, ja kaiketi se taide-elokuvasta kävi. Olin silloin noin 11-vuotias, mutta en minä oikein tajunnut, mitä siellä Ryysyrannassa oikein puuhattiin vaikka kaikki olivat niin hikiotsaisia.

 

 

torstai, 3. elokuu 2017

8. - 9.71959 Suuri retki, Iisalmi-Kuopio

Toinen ja kolmas päivä, 8.-9.7. Iisalmi – Kuopio.

 

(Ensin on kuvaus, joka on kirjoitettu nyt v. 2017 ja sitten kuvaus, joka on kirjoitettu 58 vuotta sitten.)

 

Ensimmäinen päivä, takana vain vajaa 85 kilometriä – melkein vain tavanomainen iltalenkki Nuasjärven ympäri = 72 kilometriä. Sitten seuraava päivä. Teltassa tuli nukutuksi, mutta ei tarpeeksi. Edellisen illan teenlehdet saivat tehdä aamuisen teen – sukkia ei tullut tietenkään mieleenkään pestä. Näkkileipä oli vähän pehmentynyt yön kosteudessa. Eipähän koskenut muutamaan hampaaseen, joiden päämäärä oli hammaslääkäri ja poisto menneisyyteen kohta tulevassa asuinpaikassani Savonlinnassa kivuliaasti ja kalliilla. Teltan kokoonpaneminen kesti noin kolme minuuttia. Polkupyörän tarakalle sitomiseen meni kaksi minuuttia. Olin valmis kuin Don quichotte seuraavaan etappiin jonka arvelin olevan Kuopio. Kenellekään en vielä ollut puhunut paljon mitään – tupakanpolttoonkin varasin aina vähän syrjäisemmän paikan, kun arvasin ihmisten vähän karsastavan niin nuoren tupakanpolttoa. Tupakan haitoista ei silloin tiedetty juuri mitään, mutta jo aavisteltiin. Siis Iisalmen kaupunkiin ja eteen päin.. Iisalmi silloin oli niin pieni kaupunki, että kun pari kertaa pyöränkeskiöstä painalsin, niin se oli siinä. Iisalmen matkailuesitekin oli campingalueen kopissa, mutta en muista muuta siitä, kuin että Koljonvirtaa mainostettiin historiallisena paikkana ja että esitteeseen oli lipsahtanut kaupungin nimeksi IISAMI. Lukihäiriö ei ole Iisamin tekoa.  Olin yhtäkkiä tullut Koljonvirralta Iisameen. Muuten – Sven Tuuvaa, joka sai luodin parhaaseen paikkaan, eli sydämeen aivojen sijasta, ei ole ollut olemassakaan muuten kuin Runebergin aivoissa.  Runeberg oli muutenkin kova kuvittelemaan, mutta harvapa patsas on saanut kalloonsa piikin epämiellyttävien vieraiden istuntoja vaikeuttamaan. kuin Runeberg. ”Högt bland Saarijärvis moar bodde bonden Paavo”. Ehkeivät kaikki muista, että Runeberg oli ruotsinkielinen runoilija.

Iisamin kaupunki oli silloin niin pieni, etten muista yhtään yksityiskohtaa koko kylästä. Viitostien liikenne kulki kaupungin pääkatua etelästä pohjoiseen tai päinvastoin. Jatkoin sitten saman tien Peltosalmeen. Olin tullut vasta 15 kilometriä. Valitettavasti sade alkoi. Minulla ei ollut mitään sadevarustusta. Niinpä piti palata takaisinpäin. Peltosalmelta ostin tosin ruokaa. 100 grammaa lauantaimakkaraa ja näkkileipää. Makkara leikattiin kokonaisesta lauantaimakkarapötkystä. Silloin vain hienoimmilla kaupoilla alkoi olla siivutuskoneita. Sitten kun siivutuskoneet tulivat, niin siivuttamatonta makkaraa sai noin 20 markkaa per kilo halvemmalla. Ihailin aina Tuupovaarassa työmiehiä: he ostivat lenkkimakkaraa ja puukolla pätkivät siitä mieleisiään suupaloja, jotka kerralla sopisivat mäystettäväksi. Tuupovaarassakaan ei ollut mitään viipalointikoneita – ei myöskään mitään lihaa tai makkaraa kaupiteltu muoviin pakattuna, koska muovia ei oltu vielä keksitty.

 

1959

Aamulla heti noustuani tuli luokseni melko nuori uroo, ja kysyi että kuka on ja mistä tulee ja minne menee. Kysyin heti ilman alkupuheita, että tekö sitä leirimaksua. Ja niinhän se. Menimme sisään Retkeilymajaan, joka oli myös siinä leirialueella. Maksoin sen 50 mk tonnilla [huom. leirimaksun piti olla 100 mk]. Aivan pian sen jälkeen laitoin teltan kasaan ja lähdin ajamaan. Palasin kuitenkin takaisin Peltosalmelta koska ilma ja maantie oli niin huono. Tutustuin leirialueella leirinvartijan pikkuiseen serkkupoikaan ja sen ansiosta pääsin saunaan ilmaiseksi hänen kanssaan. Seuraavana päivänä jätin lopullisesti leirialueen. Edellisenä iltana siellä oli kaksi autollaajelevaa naissankaria, jotka yrittivät saada eräitä keskenkasvuisia tyttölapsia telttaansa yöksi. Onneksi eivät sentään saaneet [sic! moraalinen närkästys ja helpotus].

 

2017

Kaupoissa oli tietenkin myyjiä. Itsepalvelua ei ollut. Piti sanoa myyjälle, mitä halusi ja hän sen sitten toimitti tiskille leikattuna hakattuna, jauhettuna, pilkottuna tai kokonaisena. Jauhelihankin jauhoivat rehelliset kauppiaat näkyviin toimittamastaan lihasta. Jauhelihan jauhatin oli käsikäyttöinen, kampi sivussa – juhlallisen näköinen esine. Jauhelihakastikkeeseen kymmenelle hengelle riitti silloin 100 grammaa jauhelihaa. Maitoa kauhottiin maitolaarista ostajan peilariin, sellainen piti olla: ei mitään maitopurkkeja tai vastaavia ollut. Vasta noin vuonna 1966 tuli kauppoihin – herra nähköön – maitopusseja ja kermalle tetrapakkauksia. Niinpä kauppiaan omantunnon mukaan maito saattoi olla hieman hapantakin jo ostaessa. Kylmäkalusteita ei ollut. Jotain sahajauhoon kätkettyä mennen talven jäitä voi joissakin kaupoissa olla. Kuitenkin jo vuonna 1955 alkoivat jääkaapit yleistyä rikkaimpien perheissä. Mutta tupakkaa saivat ostaa ja polttaa vaikka kapalolapset – tupakan ostossa ei ollut minulla vaikeuksia. Ainoa vaikeus, jonka pian huomasin, oli että turistilla 2000 markkaa alkoi kulua turhankin nopeasti: limpparia, makkaraa, leipää ja sokeripulla: muutama seteli meni, mutta vain pienempiä tuli takaisin.

1959 oltiin suurten tietöiden ajassa. Työttömyyttä oli, mutta kun autot kehittyivät, piti tietäkin kehittää. Valtatie 5 Kuusamosta Helsinkiin oli ykköskohteita. Niinpä Iisalmesta Kuopioon vievä tie oli melkein koko ajan sepeliä ja työn alla. Tosin vanhaa tietäkin pääsi ajelemaan joskus. Nykyinen Pöljän pysäkkimuseo oli sen vanhan tien varrella. En tosin silloin ajatellut Pöljää muuten kuin, että oli kirjoitettu matkailukirja nimeltä Pöljän pysäkiltä palamupuihen siimekseen. Siinä kirjassa oli päähenkilö, joka asui Pöljässä ja oli viisas. Toimittaja kuljetti häntä etelään ja kirjasi kaikki hänen viisautensa kirjaan. Esimerkiksi: tiällähän sitä voe olla tae olla olemati, ku naeset kuleksii napa paljaan. Viisaudet kasaantuivat sitten kirjaksi. Samantapaisen kirjan tuupovaaralaisesta Petsamon mökin asukkaasta kirjoitti myöhemmin joku Suomen kuvalehden toimittaja, saaden yhtä vähän sanomaansa tutuksi. Siinä kirjassa tosin piähenkilö lensi Joensuusta Helsinkinn, tapasi ulkoministeri Kekkosen ja kävi Ruotsissa lähetystössä tapaamassa oikeaa aatelista sf öf von Ursinoffia tai jotain uuta sellaista.

Yhteydenotot kotiin päin olivat vaatimattomia. En minä oikein ymmärtänytkään, olisiko niitä pitänyt olla. Minä olin matkalla ja sillä siisti. Puhelinkopeista voi soittaa, mutta vain sen kaupungin puhelimiin. Oli kyllä Lennätin, josta voi soittaa vaikka mihin, mutta ei semmoinen tullut mieleen. Jos ei kuulunut mitään, niin hyvä on. Poltin tupakkaa ja matka jatkui.

 

 

Päivällä oli oikein hauska ajaa auringossa ja saavuin Kuopioon klo 22. Keitin sielläkin saikat ja oli oikein mukavaa mukavien ihmisten seurassa, kerrankin. Kovasti tuntuivat ihmettelevän aikomusatni[stani] pyöräillä puolen Suomen ympäri. Leirimaksunkin sain maksaa vaikka tuntui ettei löydä maksupaikkaa mil[l]ään.

 

tiistai, 25. heinäkuu 2017

Suuri pyöräily, ensimmäinen päivä 7.7.1959

Ensimmäinen päivä 7.7.1959

(Ensin on kuvaus, joka on kirjoitettu nyt v. 2017 ja sitten kuvaus, joka on kirjoitettu 58 vuotta sitten.

 

Jos tarkkaan katson, niin maisema edessäni on polkupyörän eturengas. Olen lähdössä Kajaanista Hoikankatu kuuden pihalta matkalle, jonka päämäärää en aivan varmasti vielä tiedä kuten ei oikeastaan kukaan muukaan tiedä matkansa määrää. On heinäkuun 7. päivä vuonna 1959. Sain juuri ehdot saksankielessä suoritetuksi ja olin valmis siirtymään viidennelle luokalle oppikoulussa. Olen hiukan nuorempi samalla luokalla oleviin verrattuna, koska hyppäsin kanskoulussa ensimmäiseltä luokalta kolmannelle. Muitakin paheita minulla on, mutta ne ovat niin tavanomaisia 14-vuotiaille, ettei kannata niistä mainita, kaikki pojat ne tietää.  Olen siis 14-vuotias ja poltan tupakkaa salaa. Minun ääneni on kimakka pikkupojan ääni, vaikken sitä itse pane merkille. Kuitenkin minulla on jo tai oli tyttöystävä, Anneli Pyy. Hänen kanssaan kävimme kalliolla istuskelemassa. Sen kesän jälkeen en Annelia tavannut. En oikein heittänyt koskaan hyvästiäkään. Anneli ei muistuttanut pyytä: hänellä oli soikionmuotoiset kasvot, jotka vähän häiritsivät.

Kun rengas pyörii eteenpäin, ei mikään renkaan piste liiku taaksepäin. Siispä ei rengas koskaan voi heittää taaksepäin esimerkiksi märällä tiellä vettä. Ensimmäisen päivän matkan aikana ei tullut vettä. Sen sijaan ennen matkaa tuli vettä. Se veden tulo sai lähtöni viivästymään ja päämäärääni tuloajan myöhäiseksi. Ensimmäiseksi etapiksi olin määrännyt matkan Kajaani-Iisalmi. Maantietä pitkin sitä oli noin 90 kilometriä, juna ajoi suorempaan ja joutui kulkemaan vain 83 kilometriä. Minä tiesin asemien välit, koska kolme vuotta aikaisemmin olin aloittanut aikataulujen uudelleen suunnittelun rautateille. Asemien välien tunteminen oli olennaista, koska eihän se käynyt laatuun, että kun juna tuli Pieksämäelle, niin edellinen juna olisi lähtenyt viisi minuuttia aikaisemmin ja seuraavaa olisi pitänyt odottaa kaksi tuntia. Kaksi tuntia Pieksämäen asemalla olisi kirvoittanut muistakin, kuin vain iskelmänikkari Juice Leskisestä, bluesin Pieksämäen asemalla. Mutta minä laskin välimatkat ja sovitin junat matkustajille sopiviksi, joten blues jäi myöhemmäksi. Juice Leskisen valittavaan ääneen jollottava kappale on ennätyksensä vuoksi kuunneltava: sen ajallinen pituus ulottuu paljon Katri Helenan Puhelin langat laukkaa -sävelmän transcendentiaaliselle puolelle. Tohmajärven tytön esiintymisiä saadaan tosin odottaa vielä viitisen vuotta.  Rokki oli sen sijaan ollut vallassa jo viisi vuotta: Bill Haleyn Rock Around the Clock oli julkaistu vuonna 1954. Sitä minä kävin kuuntelemassa Paltamon asemalla, jossa asemapäällikkönä oli äitimme tuttu Inkilästä, Kouvo. Hänen melkein aikamiespojallaan oli levysoitin ja minä sain kunnian kuunnella tuota kappaletta, joka oli tehnyt vaikutuksen. Kouvon pojan kanssa kävimme samaa koulua, Kajaanin lyseota.

Ensimmäinen osaetappi on Kajaanista Mainualle, josta tie haarautuu Vuolijoelle ja Iisalmeen. Se väli on tuttua. Joskus tuli huvikseen jopa keskellä talvella tehtyä matka edes ja takaisin Mainualle dynamon virran varustaman sähkölampun valossa. Valonlähde asennettiin mielellään alas etupyörän haarukkaan, jolloin saatiin pitkä viivavaloa eteenpäin yhden pisteen sijaan, jos valo olisi ollut ohjaustangossa. Ostin Rautatiekirjakaupasta (se nimi Rkioskeilla oli silloin) pieniä polttimoja, joiden valo oli kirkkaampi kuin suositeltujen polttimoiden, mutta elinikä oli huomattavasti lyhyempi. Niinpä noita taskulampun polttimoja sai olla varalla taskussa muutamia, jos halusi valossa kylpeä.

Nyt ei kuitenkaan tarvittu valoja. Keskikesän yöt olivat niin valoisia Kajaanin seudulla, että vielä kello 12 yöllä pystyttiin pelaamaan potkupalloa hämäryyden häiritsemättä. Tosin, kun olin matkalla etelään, alkoi jo Sukevan tienoilla vähän hämärtää, vaikka etappi oli vasta puolivälissä. Lehmän lanta haisi. Oltiin maatalous-Suomessa. Kajaanin ja Iisalmen välillä on ainoastaan mäkiä, ei yhtään tasankoa. On Murtomäki (joka tosin jää hiukan sivuun), Kauppilanmäki ja Kainuunmäki. On sitten Soinlahtikin, jossa sielläkin on mäki, vaikka pitäisi olla järven lahti. Ehkä muinaiset paikkojen nimeäjät kyllästyivät ainaisiin mäkiin (Otanmäki jne.) ja halusivat näennäistä vaihtelua.

Polkupyörä oli Tunturi-merkkinen siihen aikaan hyvin laadukas pyörä. Vaihteita siinä ei ollut enempää kuin yksi. Pitkissä ylämäissä kaipasi joskus pienempää silmään. Harvoin kuitenkaan minun tarvitsi ylämäessä laskeutua taluttamaan. Minulla oli matkatavarat repussa ja vielä lisäksi teltta ja pari huopaa. Teltan oli veljeni Kari lähettänyt Turusta minulle, kun olin vihjannut, että pyöräilisin Kajaanista sinne. Ilmeisesti aikeeni oli vähän uskalias Karinkin mielestä, koska hän kirjoitti minulle: ”tule vain tänne, jos kinttusi jaksavat”.

Olimme kyllä veljeni Eliaksen kanssa harjaantuneet pitkiinkin matkoihin, en aivan puskasta matkaan lähtenyt. Pisimpiä iltalenkkejä oli Nuasjärven kierros, jonka tein ihan huvin vuoksi. Siihen meni aikaa noin kolme ja puoli tuntia, sekä kupillinen vettä, johon oli sekoitettu nestemäistä kofeiinia. Siskoni Helena ja veljeni Elias olivat tämän dopingin takana. Muitakin pitkiä reittejä olin polkenut lähinnä siitä syystä, että kaupungilla minua joskus vainottiin, ne koulukiusaajat.

Kun läksin, niin puhuttiin jostakin parin päivän reissusta. En sanonut halaistua sanaa, että aikomukseni oli ajella Turkuun. Sinne oli Kajaanista suunnittelemaani reittiä pitkin – suunnitelma minulla oli, mutta sen toteutumisesta en ollut ensinkään varma. Turkuun oli Kajaanista matkaa 735 kilometriä.

Äitini, joka oli ainoa ansaitseva meidän perheessä, antoi minulle 2000 markkaa. Sillä pitäisi pärjätä. (Nykyisessä vuoden 2017 rahassa tuo summa vastaisi noin 49 euroa. Olihan se iso summa – oikeastaan aivan liian iso parin päivän matkaa varten. Äidilleni puhuin parin-neljän päivän matkasta – hän ei olisi millään suosinut matkustamista polkupyörällä Turkuun ja takaisinkin,

Hoikankatu 6:ssa asuimme siis äitini (50-vuotias), veljeni Elias (18 vuotias), siskoni Sini (10-vuotias) ja kesän aikana vielä Helena, 22-vuotias. Sisareni Sanerva asui sen sijaan Kuusankoskella isäni uusperheen luona, eikä käynyt kuin harvoin Kajaanissa. Hoikankadulla meillä oli käytössämme huone, keittiö, eteinen, sisävessa ja kissa. Vuokraaja Laru-niminen postiautonkuljettaja asui toista puolta taloa. Keittiössä oli puulämmitteinen hella, mutta ei jääkaappia. Puulla piti se toinen huonekin lämmittää, siinä oli korkea tavanomainen pönttöuuni. Kylmää kaipaavia ruokatarvikkeita voi säilyttää talon kellarissa. Vesi sentään tuli ja menikin automaattisesti. Hoikankatu oli hiljainen pikkukatu asemalta noin 800 metrin päässä. Kadun toisessa päässä oli kioskikauppa, jossa asiointi tapahtui sisällä. Haju siellä oli joskus huumaava, kun omistajan pitkäkarvainen koira kuivatteli sateen kostuttamia karvoja kioskin sisällä. Koira oli tottunut kioskikoira, eikä ilmeisesti pitänyt kioskin aluetta reviirinään, koska ei uuden asiakkaan tullessa paljon korviaan lotkauttanut, mulkaisi vain kosteanruskeilla silmillään. Eliaksen ja minun pääasiallinen kauppapositio oli tupakka. Silloin ei ollut mitään rajoituksia sen enempää tupakan ostajan ikää kohden kuin polttamistakaan. Useimmiten rahamme riittivät vain sippibostoniin, joka oli pakattu koululaisia varten kymmenen savukkeen pakkauksiin. Keuhkosyövän ja tupakan yhteys oli vielä keksimättä, vaikka siitä jo uumoiltiin. Kioskille oli meiltä niin lyhyt matka, että teimme sen joskus talvella paljain jaloin, tosin silloin aika nopeasti askeltaen. Oikea kauppa oli vähän kauempana, talossa, jonka nimen tiesin olevan Kisko-koto. Siis rautatieläisten asuntoja. Kisko-myymälästä ostimme kissallemme sian sydäntä ja lehmän keuhkoa (Kauko Käyhköltä kysyttiin kaupassa: Käykö keuhko?) Kaupat olivat tiukasti kiinni sunnuntaisin ja lauantainakin taidettiin sulkea kohta puolen päivän jälkeen. Työläiset kävivät päivätöissä kello 7 – 16 ja lauantaisin 7 – 12. Kajaanissa oli tosin tehtaita, joissa tehtiin töitä yötä päivää. Minäkin kävin kaverini kanssa hänen isäänsä katsomassa yövuorossa. Kajaanin tehtaalta sain mukaan ison nipun sileää paperia.

Äitini opetti matematiikkaa, kemiaa ja fysiikkaa tyttölyseossa. Tyttölyseo oli aluksi kirkon luona yksikerroksisissa puutaloissa, kunnes uusi koulu valmistui ja presidentti Urho Kekkonen kävi vihkimässä sen käyttöön, vaikkei ollut pappi. Tai jos ei aivan vihkinyt, niin siunasi. Kekkonen oli käynyt samaa lyseota kuin minä, mutta noin 40 vuotta aikaisemmin. Taisi olla yksi opettaja, joka minun aikanani oli vielä opettamassa ja oli alkanut Kekkosen aikaan (Lonkka, latinaa).

Maantiet tuohon aikaan olivat sorateitä. Jossain harvoissa paikoissa oli betoniteitä: sellainen päällyste oli esimerkiksi Helsingin kaupungin rajalta Porvooseen. Suomen vanhin betonitie oli tiettävästi pieni kadunpätkä Vuoksesta eteenpäin Imatrankoskella. Asfalttia oli hyvin harvoissa paikoissa. Kajaanissa pääkadut olivat päällystetyt mukulakivillä. Sorateitä Kajaanin seudulla ja muuallakin saatiin pölyttömäksi ja tiiviimmäksi saveamalla ja levittämällä tielle lipeää. Lipeää riittikin sellutehtaiden jätteenä aivan riittämiin. Lipeä levisi sitten ympäristöönkin ja ympäröiviin järviinkin. Järvistä sai pyydetyksi valmista lipeäkalaa. Joskus hyvin savettu tie oli kuin kestopäällystetty: pyörän kumit siinä vain ulisivat. Varjopuolena oli, että sateella myös lipeä nousi kostuttamaan auton rakenteita. Lipeä haisi melko pistävältä kuivanakin.

Polkupyörämatkailijaa ajatellen autoja oli hyvin vähän, joten useimmiten sai ajaa pölyttömässä ilmassa. Autoilla ei ollut nopeusrajoituksia muualla kuin taajamissa. Sai ajaa niin kovaa kuin sielu sietää. Sorateillä tavanomainen vahinko oli tuulilasin särkyminen kiveniskemän seurauksena. Lentävä sora häiritsi tietenkin pyöräilijääkin, joka pitemmän aikaa matkattuaan oli tuuletuksen tarpeessa.

Matka Mainualle oli melko tasaista, mutta sitten alkoivat nuo mäet. Ikävä oli, ettei niitä uskaltanut aivan täysiä huristella alaspäin ja ylöspäin taas sai junnata aika matkat.

Kajaanista lähtöni oli historiallinen vaikken sitä lähtiessä tajunnutkaan. Heinäkuun kuudennen ja seitsemännen päivän yö oli viimeinen, jonka ikinä tulisin nukkumaan Kajaanissa ja kotona. Kajaaniin jäi myös parin vuoden takainen painajainen, koulukiusattuna oleminen. Yhtenä vuonna en voinut oikein oleskella välitunneilla koulun pihallakaan, kun aina se sama vähä-älyinen tuli nujuuttamaan. Jokin puute aivoissa sillä varmaan oli, sillä ei se muuten yhtä ihmistä olisi jaksanut koko lukuvuoden vainota, vaan olisi hakenut vaihtelua jostakusta toisesta. Minut oli helppo panna silloin merkille, koska minulla oli kierot silmät. Sehän antoi vähä-älyiselle selvästikin oikeuden kiusata minua, josta hän ilmeisesti kovasti nautti, koska ei voinut jättää sitä yhtenäkään välituntina. Niinpä vetäydyin koulun pihalta syrjään älytöntä vainoa välttääkseni. Opettajat sitten puuttuivat asiaan ja hoitelivat vainoajan ei aivan taka-alalle vaan hienovaraisemmaksi kiusaajaksi. Sitä vainoamista en jäänyt kaipaamaan.

Oli minulla tietenkin kavereita, mutta ei heistä kukaan toivonut yhteydenottoja lähtöni jälkeen. Lähdöstäni tuli lopullinen sen takia, koska äitini ei saanut jatkettua parempituloista lehtorin viransijaisuutta, vaan olisi pudonnut tuntiopettajan palkoille. Hän haki ja sai paikan Savonlinnasta, mutta silloin lähtiessäni matkalle ei hän enkä tietysti minäkään tiennyt mitään tuosta tulevasta.

Iisalmeen tuntui olevan pitempi matka kuin kilometreistä olisi päätellyt. Ensimmäisen päivän muonitukseen olin varautunut toivottoman vaatimattomasti. Eihän kukaan minulle eväitä tehnyt, vaan itse piti suunnitella, mitä tarvitsi. Retkeillyt olin sen verran, että tiesin teetä kuluvan, mutta en arvannut miltä ne yhdet sukat tennareissa ilman pesua kaksi viikkoa hauduttuaan tulisivat haisemaan.

Ei ihan Iisalmeen saakka tarvinnut mennä. Jo Koljonvirralla, viitisen kilometriä ennen kaupunkia, oli cmping-alue. Kämppäily oli melko uutta Suomessa, mutta hyvin tervetullutta. Vaurastunut keskiluokka ajeli vaatimattomilla mosseillaan tai skodillaan tutustuen muihin paikkakuntiin ja asui teltoissa. Harvoilla oli asuntovaunu. Koljonvirran leiripaikka oli aika täynnä, mutta sekaan mahtui. Kello taisi olla jo puolenyön maissa kun sain teltan pystyyn ja tavarat telttaan. Savuke teltassa tappaa itikat ja sukkamehu kruunaa vaikutuksen.

Jos joku olisi kysynyt tuolloin, mikä siinä pyöräilyssä oikein on, en olisi tietenkään tiennyt vastausta. Ehkä näin jälkeenpäin viisaana se voisi olla itsenäisyys: minä olin itse matkalla omaa vauhtia ja omin avuin huolehtien jopa ruokailustani – tosin äitini rahalla. En tietenkään ilmoittanut matkan edistymisestä kotiin. Miten sen olisin tehnytkään. Suurimmissa kaupungeissa oli tosin sähkösanomalaitos ja puhelinmahdollisuus, mutta ne olivat niin kalliitta, ettei tullut edes mieleen käyttää sellaisia. Minä olisin matkalla ja sillä siisti: ei kännykkää. Sideharsoa taisi kuitenkin jonkin verran olla.

Matkalle lähtöön oli muitakin syitä. Äidilläni oli vaihdevuodet pahimmoillaan ja hän oli tosi kärttyisä. Lisäksi hän ei hyväksynyt tupakanpolttoani. Niinpä luonnollisin olotila kohtauksia välttääkseni oli poissaolo. Asunto oli lisäksi niin ahdas tuolle kesäiselle porukalle, ettei yhden poissaolosta oltu lainkaan huolissaan, varsinkin kun se oli poissa myös ruoka-aikana.

 

Matkavarustus. (Kirjoitettu 1959 kesällä)

Teltta, 2 vilttiä, reppu, polkupyörä, kuminkorjausvälineet, pumppu, 2 seka-avainta, ruuvimeisseli, kasari, muki, puukko, sideharsoa, särkypulveria, haavavoid., kierrelehtiö, (8,9,10,11,12,Norja) karttoja [numerot = tiekartan numero], 4 m nuoraa, saippua, pyyhe, sadetakki, villatakki, sukat, alushousut, paita, Ruok.: 2 säilykepurkkia, 2 ohutta ruisleipää, voita ¼ kg, sokeria 1/3 kg, keksejä.

Ensimmäisen matkapäivän kuvaus, kirjoitettu heinäkuussa Kakskerrassa ja Jyväskylässä heinäkuussa 1959.

PYÖRÄRETKESTÄNI

Lähtiessäni 2.7 Kajaanista, en tiennyt ollenkaan matkani määränpäätä. Olin kyllä samana päivänä ajatellut lähtöä Joensuun kautta Helsinkiin, mutta äitini jyrkkä kielto vaikutti osaltaan siihen, että lähdinkin Iisalmeen päin. Koko päivän oli satanut, mutta koska illalla näytti tulevan selkeämpää päätin lähteä. Pakkasin tavarat nopeasti ja aioin käydä pankissa nostamassa vähäiset rahavarani, mutta päätin lykätä sen myöhempään. Tiet olivat Mainuan [20 km Kajaanista] jälkeen aivan kurjassa kunnossa ja pyörän keskiöön meni hiekkaa ja se alkoi ilkeästi rutista. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi matkaa eteenpäin ja söin suklaata, jota olin varannut mukaan koko levyn. Lopultahan matkan täytyi loppua. Kysyin matkan varrelta Iisalmen leirialueen sijaintia ja tiedettiinhän se. Lähestyessäni Kajaanin ja Oulun valtamaanteiden risteystä, huomasin tienviitan Leirialue Camping AK. Menin viitan osoittamaan suuntaan ja siellähän niitä telttoja näkyi olevan pystyssä. Pystytin teltan ja menin leirikeittiöön. Siellä näkyi olevan leiriytymisohjeet ja niistä huomasin leirimaksun olevan sata markkaa. En tietenkään saanut leirinvartijaa silloin keskiyöllä käsiini joten en voinut tehdä muuta kuin asettua taloksi keitettyäni ensin itselleni saik[a]n.

 

 

 

keskiviikko, 12. heinäkuu 2017

Whistle stop Inkilä

Karen Armstrongin  kirjan Remembering Karelia esipuhe, käännösluonnos, Ilmo Pärssinen, tekijän luvalla.

TEKIJÄN KIITOKSET

                                                                                                              

Perheeni ja minä tutustuimme suomalaisiin tapoihin Maarit Alasuutarin kutsuttua meidät sieniretkelle. Sen jälkeen Maarit ja hänen isomummonsa avasivat minulle polun tutustua suomalaiseen yhteiskuntaan ja, vielä erityisemmin, karjalaiseen yhteisöön. Tutkimusteni aikana sain ystävällistä ja laajaa apua Rauno ja Anja Pärssiseltä, Kari ja Eva Pärssiseltä sekä kaikilta muilta Pärssisiltä, joita tapasin: Sani, Ilmo, Aarno, Sini ja Elias. Pirkko Linjama valisti minua avuliaasti mummonsa Helena Kuisman elämänvaiheista. Kiitän myös niitä suvun jäseniä, joita en tavannut, mutta jotka antoivat tietojaan tätä teosta varten: Ilmari Kuismaa ja Esko Kuismaa. Tämä ei ole sellainen kirja, jonka suvun jäsenet kirjoittaisivat, mutta toivon heidän kaikkien löytävän jotakin omaa kirjastani.  

Suuren kiitoksen olen velkaa myös akateemisille kollegoilleni, jotka tiesivät kertoa monia yksityiskohtia suomalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, ja siten yrittivät pitää minut oikeilla raiteilla. Kiitän kollegoitani Tampereen yliopistossa, Matti Alestaloa ja Antti Eskolaa, sekä opetushenkilökuntaa, tutkijoita ja opiskelijoita antropologian osastolla Helsingin yliopistossa heidän avustaan viittauksien etsimisessä ja Karjalaa koskevia kertomusten löytämisessä. Erityisesti mainiten Katja Uusihakala antoi minulle isoäitinsä kirjoittaman kirjan, ja Pertti Alasuutari, Anna-Maria Viljanen ja Minna Ruckenstein lukivat käsikirjoitukseni selventäen minulle suomalaista kulttuuria ja kieltä. Jukka Siikalan kriittiset kommentit pistivät minut ajattelemaan uudestaan ja korjaamaan väitteeni Suomesta ja kansallisista yhteisöistä. Lisäksi antropologian seminaari oli antoisa foorumi saada korjaavia kommentteja. Näitä antoivat Cliff Sather, Michael Vischer ja Greg Urban. Juhani Lehtonen ystävällisesti viittasi erityisesti Suomen etnologiaan liittyviin lähteisiin.1

Lopuksi kiitokset ’kotirintamalle’ heidän avustaan käytännön asioissa ja hellistä rohkaisuistaan; kiitos Brian, Delia, Annika, Kai, Kate ja Zöe.

 

 

LÄHTEET

 

Ensisijaisina lähteinäni ovat olleet kirjoitetut muistelmat ja kopiot alkuperäisistä kirjeistä, jotka Rauno Pärssinen antoi käytettävikseni. Tähän mennessä Rauno on toimittanut ja itse julkaissut suvun muistoista viisi kirjaa. Olen niistä lukenut neljä. Jotkut lainaukset ovat kirjasta 2; useimmat kirjoista 4 ja 5.

 

1.      Sotapappina – muistelmia vuosilta 1941-43. Rajoitettu painos, toimittanut ja julkaissut Rauno Pärssinen. En ole lukenut tätä, mutta jotkut osat ovat uudelleen kirjoitettuna numerossa 2.

2.      Pappilan perhe jatkosodan jaloissa. Joensuu: Rauno Pärssinen, 1992. Jotkut lainaukset tästä kirjasta on merkitty AP (Arvi Pärssisen kirjoituksia), tai Rauno Pärssinen niitten osien osalta, jotka hän on lisännyt.

3.      Vanhempieni nuoruus: Elämänvaiheita vv. 1907-36. Joensuu: Rauno Pärssinen, 1992.

4.      Talvisotaa kotirintamalla. Joensuu: Rauno Pärssinen, 1993. Monet lainaukset kirjeistä ovat tästä kirjasta ja merkitty päivämäärän mukaan.

5.      Helena Kuisma: Miu omast elämästäi: Muisteluksia elämästä Kirvun Inkilässä ja evakkotaipaleilla vv. 1880-1956. Joensuu: Rauno Pärssinen, 1996. Tästä teoksesta lainatut osat on merkitty HK ja sivunumero.

 

 

1

MERKKITÄVÄ TAPAUS JA SEN VAIKUTUS

 

Sarjasta tapahtumia Suomessa vuosien 1938 ja 1944 välisenä aikana (jotka supistan yhdeksi kansalliseksi tapahtumaksi) keskustellaan vieläkin niin yksityisillä kuin julkisillakin foorumeilla. Tämä kirja kuvaa tätä alati kiertelevää keskustelua perustuen laajennetun suvun ja perheen muistoihin. Näiden muistojen ja kirjoitusten kulissina olevien kansallisten tapahtumien –  sota-ajan ja Karjalan menetyksen –  olisi luullut herättävän kansallismielisen retoriikan varsinkin maassa, jota on usein kuvattu hyvin nationalistiseksi. Väitän, että vaikka Suomessa onkin olemassa kansallinen ja kansallismielinen suuntaus, on sen lisäksi keskustelujen tasoja, jotka pysyvät sitkeästi vetreinä välttäen kansallismielisen paatoksen. Itse asiassa on olemassa usein toistuvia kertomuksia paikoista ja heimolaisuudesta, jotka kertomukset juontuvat noista kansallisista tapahtumista, ja tapahtumat suodattuivat yhteisön läpi kirjojen, filmien, televisiodokumenttien, sanomalehtiartikkeleiden ja muun julkisen median muodossa.1

Tapahtumien tausta on hyvin lyhyesti seuraava. Vuosien 1939 ja -44 välillä Suomi soti kaksi sotaa Neuvostoliton kanssa: talvisodan 1939-40 ja jatkosodan 1941-44. Suomen Karjalan itäisin osa, joka oli Neuvostoliiton rajanaapuri, oli suurten taistelujen näyttämönä. Sodan loppupuolella kesäkuussa 1944 karjalaiset noin 420 000 ihmistä (lähes 11 prosenttia koko Suomen väestöstä) evakuoitiin tulevan uuden rajan taakse.2 Kun lopullinen sopimus välirauhasta tehtiin syyskuussa 1944, laskettiin sodan vaatineen 91 500 suomalaisen hengen. Samassa rauhanteossa Karjala ja muutamia muita osia Suomesta liitettiin Neuvostoliittoon. Koska Suomi oli ollut Saksan kanssasotija, Suomen oli maksettava Liittoutuneille (U.S.A., Englanti ja Neuvostoliitto) sotakorvauksia samaan aikaan kun karjalaiset oli uudelleen asutettava. Tämä oli merkittävä tapahtuma 1900-luvun Suomessa ja kosketti tavalla tai toisella kaikkia suomalaisia alkaen vuodesta 1939 ja päättyen vasta 1950-luvulla, kun sotakorvaukset oli maksettu ja uudisrakentaminen loppunut.

Karjalaisten evakkojen oli rakennettava uudelleen elämänsä uusilla asuinsijoillaan. Monet heistä eivät voineet hyväksyä Karjalan menetystä, ja Karjalan palautuksesta on ollut jatkuvasti puhetta joko henkilötasolla tai julkisessa sanassa aiheena olisiko vai ei palauttaminen lainkaan toteutettavissa. Sotavuodet ja Karjalan asia johtivat itsessään keskustelun kansallismielisyyteen. Jo sellaisenaan Karjala oli kansalliselle kulttuuriliikkeelle keskeinen alue 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Karjala oli se alue, mistä kansalliseepos Kalevalan runot kerättiin. Jotkut kansanperinteen tutkijat selittivät koko Suomen kulttuuriperinteen kumpuavan Karjalasta, sieltä alkuperäisestä suomalaisten kotimaasta. 1900-luvun alussa, sen jälkeen kun Suomi itsenäistyi 1917, Karjala oli kirjaimellisesti konservatiivisen poliittisen liikkeen tähtäimessä. Pohjoiset Karjalan osat, jotka eivät koskaan olleet kuuluneet Suomeen, aiottiin saada Suur-Suomen rajojen sisäpuolelle.3 Pian mainittujen sotien (talvisota ja jatkosota) jälkeen syntyi Karjalan Liitto toimistoineen ja rakennuksineen Helsinkiin.4 Seuran tarkoituksena on pitää Karjala esillä mm. seuran kulttuuriohjelmien avulla. Ajoittaisia keskusteluja, puolesta ja vastaan, ilmaantuu keskustelusivuille Suomen laajalevikkisimmässä sanomalehdessä, Helsingin Sanomissa. Karjalaa koskevia dokumentteja ja muita filmejä esitetään säännöllisesti. Kun vain mainitaan Karjala, tietävät ihmiset aina jonkun version sen historiasta. Karjala voidaan helposti nähdä Suomen kansallismielisyyden symbolisena keskuksena. Tämä aihe lietsoo tunteet hehkumaan koskien valtion suvereniteettia, kansallisia rajoja ja  kuviteltuja yhteisöjä.  Edellinen on osa tästä kertomuksesta, mutta ei koko kertomus, kuten tulen väittämään perustuen erään karjalaisen suvun jälkeensä jättämään kirjalliseen aineistoon.  

Paul Ricoeurin mukaan tärkeän tapahtuman merkitys  voi nousta itse tapahtumaa suuremmaksi ja tulla uudella tavalla esitetyksi uusissa yhteyksissä (1951: 155). Tämän kansallisen tapahtuman merkitys jatkaa edelleen kiertoaan suomalaisessa yhteiskunnassa saaden yhä uutta sisältöä. Tämän väitteeni tueksi esitän jäljempänä monia yksityiskohtia. Keskeisin asia tässä esityksessäni (ja myös tämän tutkimukseni arvossa) on kuitenkin, että kulttuuri syntyy keskustelusta ja kiertää edelleen keskusteluissa (Urban 2001). Poliittinen puhetyyli ei ainoastaan käytä ja muodosta menneisyyttä oikeuttaakseen nykyisyyden; se on tehokkainta yhdistäessään kulttuuriin loogisen ja mielekkään järjestelmän.

Benedict Andersonin teoria, koskien kansallisten yhteisöjen syntyä, on polkaissut esiin runsaasti myöhempää tutkimusta. Anderson väittää provokatiivisesti, että kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä; kuviteltuja siksi, että vaikkakin yhteisön jäsenet eivät koskaan tule tuntemaan tai tapaamaan useimpia kanssaeläjiään, ’kuitenkin jokaisen heidän mielessä elää mielikuva heidän yhteydestään’ (1983: 15). Andersonin mukaan kansallismielisyyden nousua rohkaisivat kansalliset sanomalehdet ja muut painotuotteet. Media tuottaa abstraktin ryhmän ’me’, ja tällä osaltaan on vaikutusta siihen, miten kansallisvaltiossa syntyy saman tilan ja saman aikakauden jakamisen tunne. Tämä malli on Andersonin mukaan antropologinen, koska nationalismi kehkeytyy edeltävien kulttuuristen   järjestelmien pohjalta (päinvastoin kuin, esimerkiksi uskonto), vaikkakaan hän ei sano, että nationalismi syrjäyttäisi uskonnon. (ibid.: 19)

Vastaavanlainen on Andersonin herättämä kysymys (johon hän ei anna kattavaa vastausta), miksi ihmiset ovat niin halukkaita kuolemaan noin rajoittuneiden mielikuvien puolesta. Hänen vastauksensa on, että kansakunnat edellyttävät ’itsensä uhraavaa rakkautta’ (1983: 129). Kun joku tuntee olevansa omaan kansakuntaansa sidoksissa syntymän ja vanhempiensa kautta, kuuluminen kansakuntaan on ’luonnollista’ perustuen ’tavanomaisuuteen’, ja ’juuri siitä syystä kansakunta voi haluta uhrautumista’ (ibid.: 132). Andersonin mukaan yhteinen kieli liittää ihmiset toisiinsa ja antaa mahdollisuuden kommunikointiin yhteisössä painotuotteiden kautta; samalla tavoin runous, laulut ja kansallishymni näyttelevät keskeisiä osia, kun on kyse lojaalisuuden muodostumisesta kansallisvaltiota kohtaan (ibid.: 132).5 Kieli on sen vuoksi keskeinen luodessaan kansallisuuden ja isänmaallisuuden tunteen, mutta Anderson ei analysoi edellisiä ja tekee vain  vähän erottaakseen nationalismin isänmaallisuudesta. Ehkäpä puntarointi siitä, miksi ihmiset voivat kuolla niin vähien kuvitelmien takia, on samantapaista kuin niiden ihmisten ajattelutapa, jotka taistelivat kaukaisissa sodissa – sota on ironista jos siihen ei sisälly kuviteltua kunniaa (Fussell 1975) – mutta Suomen sodat sodittiin kotona. Helposti voi kysyä, mikä merkitys on tapahtumapaikalla – ystävät, kukkulat, viljapellot, lehmät, sahat – kun ne niin syvästi liittyvät mielikuviin.

Isänmaallisuuden kaava on häilyvä – brittiläinen tutkijatiimi pääsi yhteisymmärrykseen vain siitä, että sen ilmiasu tulee julki vain paikallisen ja ’tavallisen ihmisen’ tasolla (Samuel 1989; xi). Eikö kuka tahansa ole jollakin tavalla isänmaan ystävä (sekä vastustaessaan että tukiessaan) ja eikö jokaisella ole koti, vaikka ei se juuri senhetkinen olinpaikka olisikaan (Jackson 1995)? Gaston Bachelard (1969 [1958]) ehdottaa, että kunkin ihmisen lapsuuden olinpaikka antaa kodin tunteen koko jäljellä olevan elämän ajaksi. Antropologit ovat pitkään tienneet sukulaisuuden merkityksen sosiaalisille suhteille ja kulttuurin välittymiselle.6 Vaikkakin Anderson huomaa, aivan oikein, intohimon voiman, häneltä jää huomaamatta, että nationalismi ja isänmaallisuus suhtautuvat toisin yhteisöihin, jotka muodostavat kuvitellun kansallisvaltion ja kodin.7

Andersonin malli on saanut sekä positiivista että negatiivista vastakaikua8,  ja nationalismin teoriaa on perusteellisesti tarkastanut uudelleen Paul James (1996).  Minä tahdon jatkaa kuvitellun yhteisön ideaa seuraten Bruce Kapfererin parannuksia Andersonin peruslähtökohtaan koskien nationalismia poliittisena kulttuurina. Kapferer (1988) vertailee nationalismia Sri Lankassa ja Australiassa tavoitteenaan jatkaa siitä mihin Anderson jäi valottaakseen tarkemmin nationalistisen ajatuskuvan voimaa. Edelliseen liittyen hän väittää, että on olemassa erottautuvia nationalismeja ja hän näyttää, kuinka tarkoitus on sidoksissa historiallisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin taustoihin näissä kahdessa tapauksessa. Kapferer sanoo, että nationalistiset ideologiat eivät ole pinnallisia ilmiöitä, vaan perustuvat syvämerkityksellisiin systeemeihin, jotka ’ovat toiminnassa jokaisessa ihmisessä, joka on osallisena noissa systeemeissä’ (ibid.: 218) aivan kuin uskonto. Käsitteellisesti se mitä tapahtuu kansallisella tasolla poliittisessa kulttuurissa, on samankaltaista, miten merkittävyys tuotetaan uskonnollisissa rituaaleissa, jotka kykenevät esittämään lyhyesti monia struktuurin tasoja (Turner 1967). Kapfererin mielestä menneitä tapahtumia ei suinkaan käytetä sellaisenaan tänään, vaan nykyisyyden ja entisyyden sitoo yhteinen logiikka, vaikkakin menneet ja tulevat tapahtumat eivät välttämättä jaa yhtä yhteistä merkitystä (Kapferer 1988: 213). Huomattava on Kapfererin väite, että nationalismi muovaa erilaisista sanomista yhden muodon, ’hyvin tislatun’ kulttuurin, joka on kansakunnan ’sisin olemus’ (ibid.: 209). Kansakuntaa määrittelevä sisin olemus määräytyy sen mukaan mitä se kuvastaa  (ibid.: 4).

Ongelma ontologisten maailmoiden yhdistämisessä kansalliseen poliittiseen kulttuuriin on siinä, kuinka selvittää, miten kulttuurit siirtyvät maailmassa. Muutamat kulttuurin ainekset muodostavat sen tislatun olennaisen kansallisessa poliittisessa kulttuurissa, mutta ongelmaksi jää, mitkä sen muodostavat ja kuinka se tapahtuu. Muutamien ajankohtaisten lingvististen analyysien näkemykset  ovat tässä käyttökelpoisia. Greg Urbanin tutkimuksen polttopisteessä on ollut, kuinka kulttuuri kielen kautta on syntynyt ja levittäytynyt. Urban on analysoinut, kuinka keskeistä kulttuurissa on keskustelu (1991; 1996) ja metakulttuurin roolia kulttuurin levittäjänä (2001). Urbanin mukaan keskustelu koskien yhteisöä muovaa uudelleen yhteisön ja luo kulttuuria (1996), ja kulttuuri on jatkuvasti kulkeutumassa tai muuttumassa ’rajoitetusti’ tai ’kiihtyvästi’ (2001).  Urbanin käsitteet ja metodologia yhdistettynä Kapfererin ajatuksiin poliittisesta kulttuurista tarjoavat enemmän vivahteita kuvitellun yhteisön ymmärtämiseksi. Kirjoitetun tekstin kielikuvat – kuinka sanasta ’minä’ tulee ’me’ –  antavat käsityksen siitä, kuinka koettu maailma (rajoitettu kokemusperäinen ’me’) ja kuviteltu kansallinen yhteisö (yleistetty olennainen ’me’) sopivat yhteen. Jos Kapferer on oikeassa, kuten uskon, sanoessaan kulttuuristen elementtien olennaisten osien tulevan merkittäväksi osaksi kansallista poliittista kulttuuria, niin yksilöiden omat tekstit paljastavat, kuinka he kantavat muassaan kulttuuria ja antavat viitteitä siitä, kuinka tuo tislattu kulttuurisesti olennainen ilmaantuu.9

Käsillä olevat muistelmat ovat syntyneet pakotetun siirtolaisuuden ja kotipaikan menetyksen vuoksi. Siksi muistojen yhteys menneeseen on erikoislaatuinen ja eroaa muitten suomalaisten yhteisöjen suhteesta menneeseen ja nykyisyyteen. Näiden tapausten vuoksi nämä muistelmat ovat paljon enemmän kuin vain jonkin tilanteen kuvauksia; ne kuvastavat maailmaa (Ricoeur 1991: 166). Kun yhteiset kokemukset Karjalassa haalistuvat muistoiksi, Karjalan merkitys muuttuu. Karjala ei ole enää tapahtumamaailma, se on jaettu ja eletty paikka, vain muistettu maailma. Muuntumista tapahtuu monilla tasoilla, kun kerran eletty maailma tulee muistoiksi tai näennäismaailmaksi. Tämäntapaisilla rappeumilla on vaikutuksensa yhteiskuntatieteiden teoriaan, koska siirtolaisuuteen joutuneen ryhmän keskuudessa muistelmat panevat painoa symbolisille suhteille yhteisössä. Eletyt kokemukset Karjalassa, mukaillen Martin Heideggerin käsitettä ’olento maailmassa’ ([1926] 1996) ja Pierre Bourdieun (1977) kuvausta itsensä tajuamisesta (habituksesta), ovat keskeisiä sille, kuinka ihmiset järjestävät ja ymmärtävät maailmaansa.10 Bourdien (1997; 1998) mukaan symbolisen pääpaikan muovaamat habitus ja erottuneisuus risteilevät tilassa, jonka ulottuvuuden määräävät yhteisön rajat tai, vielä useammin, Ranskan kansallisvaltio.11 Pakollisen siirtolaisuuden aiheuttama tilanne haastaa näin sidotun habituksen käsitteen. Kirjoittajien kuvaama maailmaa ei ole rajoittunut ajan ja tilan rajaamaan kansallisvaltioon; habitus kulkee heidän mukanaan.12 Tämä on ehkä totta minkä tahansa ryhmän kohdalla, mutta käytännön habitus karjalaisten kohdalla on erityinen: on muunkin tyyppisiä historioita (Sahlins 1985: 53).

  Oman maailman ja sen ympäristön, habituksen, siirrettävyys todistetaan selvimmin tässä aineistossa sukulaisuutta koskevan aineiston kautta alleviivaten sukulaisuuden ajavan yli arkielämän sosiaalisten suhteiden. David Schneider (1970) havaitsi vuosia sitten sukulaisuuden merkityksen ja sen mahdollisen sidonnaisuuden kansallismielisyyteen. Hänen tutkimuksessaan amerikkalaisista sukulaisuuksista väitetään, että kulttuuriin liittyvät symbolit määrittelevät ja erottavat toisistaan sosiaalisten suhteiden systeemit. Schneider esittää, että puhdasmuotoiset sukulaisuuden, kansallisuuden ja uskonnon piirit, ovat ’hajanaisia ja kestäviä solidaarisuuden’ (diffuse enduring solidarity) piirejä, ja että jollekin elämänpiirille ominainen on löydettävissä myös toisessa (1970: 120).13 Anderson huomaa myös, että suku liittyy kansakuntaan kielikuvien ja käsitteen ’disinterestedness’ (puolueeton, omaa itseään korostamaton) avulla (1983: 131). Molemmat kirjoittajat esittävät osviittoja suhteesta, jonka tekee monimutkaiseksi aika ja paikka. Muistojen ja muistelmien kautta menneestä tulee merkittävä osa nykyisyyttä johtuen samantapaisista ja samankaavaisista sanomista, jotka antavat yksilölle erilaisia ajateltavissa olevia mahdollisuuksia (Valeri 1990). Sitten kun heimolaisuus laajenee kansallisten rajojen ulkopuolelle, kuten siirtolaisryhmät, missä näkyy ’hajanainen ja kestävä solidaarisuus’? Karjalaisten pakkomuutto on erityistapaus, mutta se tarjoaa vihjeitä siitä, kuinka nämä piirit liittyvät toisiinsa.

Kansalliseen kulttuuriin kohdistuvat muut tutkimukset korostavat usein yhdistäviä symboleja  vaihtelevilla käsitetasoilla. Esimerkiksi Michael Billig (1995) väittää, että kansakunta on ’merkitty lipuin’ päivittäisten symbolien auttamana. Sellaisia ovat esimerkiksi median käyttämä ’me’, urheilutapahtumat, oma valuutta, liput, kansallislaulut jne. Suomessa siirtymät kielenkäytössä  voivat kuvastaa yhteyttä kansallisvaltioon; esimerkiksi ’suku’ muuntuu ’kansaksi’ tai ’koti’ muuntuu ’kotimaaksi’ (Keryell 2000). Mutta tapa, miten paikalliset toimijat  käsittävät kansalliset symbolit, eroaa siitä, miten symbolien tarkoitus mielletään lukuisissa muissa kansanosissa (Nortoin 1993). Voi olla vastarintapesäkkeitä, joissa ’me’ ei ole käypää valuuttaa, ja viestittäminen epäonnistuu (Urban 2001: 10). Minä aion seurata kulttuurin ’keskustelun polkuja’ (Urban 196) päätelläkseni, mitä ’me’ kirjoittajalle merkitsee; en kirjoita kansallisesta tai etnisestä ’me’ käsitteestä Suomi-me. Perustaen käsitykseni näihin kirjoitettuihin muistelmiin, näyttää siltä, että havainnot, jotka perustuvat todellisiin sosiaalisiin suhteisiin ja käytännön toimintaan vaikuttavat oman merkityksen tajuamiseen ja yhteisön jäseneksi tunnistautumiseen enemmän kuin kansallisvaltion kansalaisena oleminen.14

maanantai, 1. toukokuu 2017

Loppunut elämäkerta

Pellolle on lähdettävä, niin ukko sanoi. En osaa enää häntä sanoa isäkseni. Isä tuo jotakin likaista mieleen. Kyllähän tiedän, että isäksi tullaan vasta kopulaatiossa, mutta että minun synnyttäneen kanssa, voi ei. En siitä toisestakaan sano päiväkirjoissani koskaan etunimeä: ne ovat ukko ja kerran kolmen vuoden kuluessa äiti – muuten ei sanaakaan persoonista. Miten minä olenkin niin syrjäytynyt vanhemmistani ja heidän likaisenhajuisesta ja ukon kessulle haisevista tupa-kammari-kammari kodistaan. Ukon kessut kasvavat talon nurkalla ja kuivatetaan vinnillä. Meidän perhekin on niin köyhä, ettei ilkeä kavereita kutsua käymään. Tuvassa on rahi ja penkki, mutta jos enemmän vieraita tulee, saavat seistä. Kirjoja ei ole, mutta separaattori on ja sähkö tulee. Ukko osti puhelimenkin, vaikka ei me sitä mihinkään tarvita.  Leipä sieltä tietenkin tulee joka viikko, jonka sitten kuuden päivän jälkeen junamatkalla Käkisalmesta Pyhäjärvelle täydennän. Leivät tahtovat homehtua, joten pitää syödä alkuviikosta navakemmasti. Loppuviikosta suuri osa menee hukkaan, kun vuolen sinistynee ruisleivän pois.  Hevonen aamulla odottelee pilttuussaan, hörähtelee, kun saa minut näköönsä. Valitettavasti ei ole nyt porkkanaa eikä omenaa, kun on vasta melkein vain kevät aluillaan, Setolkan nahkavyö tiukalle, ohjasräimät kiinni, nappulatampit paikalleen ja länkipatja asetellaan. Kyllä minä hevoset tunnen. Olikohan tämän nimi Siro. Ei se kuitenkaan nimeään tunne, mutta osaa peruuttaa tallista ptruu komennolla aamukasteiseen ruohikkoon.

Koulusta on lomaa – onko nyt pääsiäinen. Pellot pitäisi kääntää: ohraa, kauraa ja vehnää. Välttiaura odottaa mitään tietämättä pellon pientareella. Hevonen sen sijaan tietää odottaa hikistä päivää. Niin minäkin. Kesannon välttäminen ei ole heikon hommaa. Saappaat melkein lähtevät jalasta, kun tarttuvat juuri käännettyyn melkein savipeltoon. Mennään peltoa pitkin ristikkäin ja sitten viimeistellään pellon suuntaisesti. Pelto pitää vältätä märkänä – kuivana saa aikaan vain savipaakkujen siirtelyä. Hyräilen äsken oppimaani laulua. Minä laulan teinikuorossa. Sävel on ”Tuoll Pajumäen pitäjäss ja Koivuniemen kyläss”. Sitä ei tosin Käkisalmessa laulettu kauppaneuvoksettaren hautajaisissa vaan Integer vitae. Ei tosin kauppaneuvoksetar ollut meidän ystävä, mutta hienot tarjoilut meidän teinikuoron kvartetti sai. Kauppaneuvoksen leski sai nyt ryhtyä koroillaaneläjäksi, niin kuin ranskalaisissa 1800-luvun romaanissa monesti tämän tyyppinen henkilö tavoitettiin elämästä. Tosin Ranskan vallankumous muutti paljon asioita noista Alexandre Dumasin nuoremman ja vanhemman ajoista. Ainakin koulussa opitun mukaan moni muuttui vallankumouksessa päätään lyhemmäksi. Lavoisier, vaikka oli Ranskan valtion ruutitehtaan johtaja, joutui veronkerääjän roolissa giljotiiniin. Ennen vallankumousta Ranskassa oli vallalla sama systeemi kuin nyt Suomessa: suurimman osan veroista maksoivat köyhät, mutta rikkaat pääsivät vähemmällä jos ensinkään. Tämän yksilövahingollisen päätälyhentävän laitteen oli keksinyt tietenkin lääkäri, Guillotin. Nimi lausutaan minun ranskallani Gijjotin – kaksi peräkkäistä l-konsonattia on ranskalaisten mielestä melkein vokaali, paksu j. Ei Hippokrateen koulusta selvinneet aina tarjonneet parannusta vaan lyhennystä. Osaan minä ranskaa. Opiskelen sitä Käkisalmen koulussa. Opettajan ääntäminen on vähän sen tapaista, jota voi odottaakin sellaiselta, joka ei ole koskaan käynyt Ranskassa. Nuusavo, vuusave, ilsoont, mutta eihän se meitä haittaa, kun ranskankieltä olisi ollut kuultavana vain parikymmentä vuotta ja parisataa virstaa kauempana, sivistyneistön Pietarissa. Käkisalmessa ei asunut yhtään ranskalaista sen jälkeen kun ranskalainen Pontus de la Gardie eli laiska Jaakko oli lähtenyt takaisin Ruotsiin toimittaen tyhjää Kexholmissa tai Korelassa niin kuin ruotsalaiset Käkisalmea nimittivät.

Nyt on vuosi 1926. Kevät tekee tuloaan ja minä kertaan kuudetta luokkaa. Niinpä luulen pääseväni luokaltani ilman ehtoja. Kun meidät valokuvattiin lukukauden alussa, niin me kertaajat jouduimme erikseen kuvaan. Meitä olikin lähes kymmenen. Ei Simo-ukko siitä kertaamisesta iloiseksi tullut. Sehän tarkoitti, että hän sai rahoittaa aivan ylimääräisen vuoden Käkisalmen koulua. Mutta kun oltiin jo seitsemännellä vuodella herrakoulua, niin Simo-ukko piti pintansa. Yhdestä pojasta piti tehdä herra. Herraksi tultiin vain oppikoulun kautta. Simo-ukko häthätää osasi kirjoittaa. Minulla sentään kirjoitus sujuu jotenkuten. Aritmetiikka ei niinkään. Mutta onneksi on Erkki, joka lähes seniilin opettajan lähes sokean katseen alla pystyy antamaan minulle oikeita vastauksia lunttipaperilla. En tätä albegraata tule koskaan oppimaan, se on selvä. Erkin avulla pääsen kuitenkin läpi kokeista vaikka melko huonoilla arvosanoilla, koska en kokeessa pystynyt osoittamaan muuta kuin lopputuloksen ilman selitystä, miten siihen on päästy. Opettajalla oli tietenkin omat epäilynsä, mutta hän säästi omaa työtänsä, ryhtymättä ottamaan asioista tarkemmin selvää. Tuupovaaralaisittain ”olokoon”.

Kuudennella luokalla ja 18-vuotias. Silmä tarkentuu jo tarkastelemaan yhteiskoulun tarjontaa. Monta siellä olisikin otettavaa, mutta ei kaikki niin mielenkiintoisia. Tansseissa kyllä käyn usein, mutta ei sieltä kovinkaan montaa mielenkiintoista kohdetta löydä, joka värähdyttäisi. Vihdoin tapasin Sypyn, tytön tuolta samalta suunnalta kuin minäkin: Kirvun Inkilästä. Muutaman kerran käveltiin yhdessä ja yrittelin yhtä sun toista, mutta kirjeenvaihdon tasolle se jäi. Hän asui Kirvun Inkilässä ja minä Pyhäjärven Kahvenitsassa. Jos olisi ollut varaa ajaa vuokra-autolla, niin eihän siinä mitään. Mutta kun minun kotonani ei ollut edes polkupyörää. Jos sellaisen matkaan halusi, piti  käydä lainaamassa. Oli meillä tosin haravakone, mutta ilman hevosta se oli aika hyödytön matkalla Pyhäjärveltä Käkisalmeen.

Ei Sypy minusta ollut lainkaan kiinnostunut. Tiesinhän, että hänellä oli ollut ainakin vähän aikaa Matti, jonka kanssa hän lienee inhottavasti ja pussailut aivan tarpeeksi. Mutta jotenkin halusin kostaa sen, ettei hän silloin heti kiintynyt minuun. Kirjoitan kirjeitä ja runojakin hänelle. Runoilijaksi minusta ei ole, sen tiesin heti. Vähän noloahan se tietysti oli, mutta minkäs sille mahtaa.