maanantai, 8. lokakuu 2018

Sijaa majatalossa

Tämä on tarinaa vieraskirjasta, jota pidettiin 4.2.1943 alkaen vuoden 1951 kesään saakka Tuupovaaran pappilassa. Aikaisempia tai myöhäisempiä vieraskirjoja en tiedä olleen olemassa.

Vieraskirjan logistiikka on seuraava: kirja jäi siis kesäteloilleen vuonna 1951, mutta säilyi kuitenkin hyvin vuoden 1954 muutossa Tuupovaarasta Vuolijoelle. Äitini ja isäni olivat asumuserossa jo vuoden 1954 jouluna lopullisen eron tultua vuonna 1955, kun äitini oli jo Kajaanissa (ja minä myös). Jostakin syystä tuo em. vieraskirja joutui äidilleni ja Kajaaniin, eikä edes pesänjaossa siitä tullut mitään riitaa. Vieraskirja seurasi muuttojen mukana sitten Savonlinnaan, Pellisenrantaan, Imatran Asemantaukseen, Kanavakadulle ja lopulta Urhonkadulle. Äitini kuoltua kirja jäi jostakin syystä sisareni Sini Kouvosen haltuun, jolla se on edelleenkin. Lainasin kuitenkin kirjan ja scannasin sen kokonaisuudessaan ja litteroin sukuhistoriaamme. Toistaiseksi kukaan ei ollut tehnyt yhteenvetoa tai tilastoa, mitä siinä vieraskirjassa oikein on, mutta nyt minä olen sen yhteenvedon tehnyt.

Vieraskirja oli ahkerasti esillä, kun vieraita ilmeni. Sota oli parhaimmillaan vuonna 1943, joten siihen liittyvät henkilöt, sotilaspapit ja upseerit, kirjoittivat kirjaan nimensä, kun saivat majoituksen. Tuupovaarassa ei silloin ollut mitään yleistä majataloa tai vastaavaa. Sota ei ollut kovin kaukanakaan: Joensuuta pommitettiin – matka pommikoneella Joensuusta Tuupovaaraan olisi kestänyt 6 minuuttia, mutta eihän täällä mitään ollut.: kirkko, pappila ja heinäseipäitä. Pappilahan oli mitä suurimmassa määrin sotatoimialuetta. Jatkosodan alkaessa neljännen armeijakunnan tykistökomentajan, eversti Kraemerin, komentopaikka oli Tuupovaaran pappila, josta eversti lähetti venäläisiä kuolettavia komentoja 15 kilometrin päähän Mannervaaraan ja Ruhovaaraan. Toiminta onnistui, ja tykistökomentaja poistui lähemmäs tykistöään Karhumäen suuntaan. Vieraskirjan lahjoittajat, papin rouvat Joensuusta, Lili Manninen ja Aili Ruuskanen, kävivät Tuupovaarassa 4.2.43 aivan kuin turistiretkellä ja avasivat vieraskirjan  psalmin sanoin. Liekö psalmi oli opeteltu ulkoa, vai pitikö luntata Raamatusta? Psalmit ovat helppoja: ”Autuas on jokainen, Herraa ken pelkää” tuli jo minultakin ihan suoraan takaraivosta, ilman lunttaamista. Monet kirjoittivat vieraskirjaan vain nimensä ja sitten psalmin numeron aiheuttaen turhanaikaista vääntöä Raamatun kanssa, kun piti katsoa, mitähän se oikein tarkoitti. Toiset kirjoittivat tervehdyksen ja kiittivät mukavasta (so. ilmaisesta) ylöspidosta. Jopa heidän pissapottansakin piispanhuoneessa joku muu tyhjensi.

Se, mitä vieraskirjasta ei näe, on lukuisten seurakuntalaisten vierailut, joista ei jäänyt puumerkkiäkään. Yleensä kirjaan merkitsivät jonkin merkittävän tilaisuuden osallistujat nimensä, mutta eivät satunnaiset kävijät. Esimerkiksi turhaan voi etsiä kirjasta Topi Tanskasen nimeä, vaikka hän minunkin muistini mukaan kävi useinkin pappilan avarassa keittiössä penkillä istuen heiluttamassa saapasjalkaansa mukavassa tupakansavussa siitä joskus renkaita pöllyttäen. Ehkä tuo etsinnän tuloksettomuus johtui siitä, ettei Topi osannut kirjoittaa. Vähän samaan kastiin on luettava jännittävät romanit (mustalaisiksi heitä silloin sanottiin), jotka kärryineen ja lasteineen karauttivat pihanurmikolle, jossa hevoselle alkoi heti maistua heinä. Tarkoituksia käynnille oli yleensä kaksi: oli tullut kirje, mutta kun vastaanottaja ei osannut lukea, piti etsiä luotettava decipher, joka tulkitsi kumman näköiset koukerot. Melkein yhtä usein tuli pihaan kärryllinen juhlaväkeä, jolla oli pikkuinen, joka piti kastaa. Meillä oli salin nurkalla aina valmiina kastemalja tätä tavanomaista tapahtumaa varten. Äitini tosin jossakin kirjeessä valitti, ettei hän aina haluaisi olla jokaisen satunnaisen Rosalindan kummi, mutta kummi piti kuitenkin olla. Ei mustalaisista ollut koskaan mitään haittaa. Ainoa haitta tai etu oli, että hevosen pitkästyksissään ulostoimittamat kakkarat piti hyysätä kasvimaalle – ne olivat mitä erinomaisinta lannoitetta.

Vieraita ja tuttavia kävi niin tolkuttomasti, että välillä tuli mieleen, kuka tämän maksaa. Sen aikaisista kirjeistä ei tässä yhteydessä käy esiin mitään erikoista vieraiden tarjoiluista. Luulisihan, että 78 ihmisen päivällinen olisi kirvoittanut jonkin sanan, mutta ei. Kirkkoherran palkkaan kuului erityinen lisä, kanslialisä, mutta ei sillä varmaan mitään tarjoiluja maksettu. Olisi aika ihmeellistä, jos papin ansioista olisi pystynyt muonittamaan esimerkiksi 300 henkilöä kuukaudessa. Niinpä arvelen, että vieraskirja oli myös tilikirja, jonka perusteella veloitettiin seurakuntaa tarjoiluista. Tätä tukee myös se, että joihinkin kokouksiin on Sylvi Pärssinen erikseen itse kirjoittanut osallistujaluettelon. Arvi Pärssinen ei kirjoittanut mitään kirjaan.

Sodan lähestyessä loppuaan alkoi suuri evakkoaalto, joka kulki myös Tuupovaaran läpi. Kaikki majoitettiin ja ruokittiin. Äitimme nimittää osaa kulkijoista pakolaisiksi eikä vain evakoiksi. Surkein kohtalo oli inkeriläisillä, jotka joutuivat palaamaan Neuvostoliittoon usein hirveisiin kohtaloihin.

Sitten se yhteenveto. Noin kymmenen vuoden aikana oli  338 kirjoihin merkittyä kokoontumista, niissä ihmisiä 1532. Nämä ovat siis ns. virallisia tietoja. Luultavasti suuri (moninkertainen?) määrä ihmisiä kävi. merkitsemättä mitään vieraskirjaan. Esimerkiksi Sylvi-äiti kirjoittaa mammalleen, että yhtenäkin yönä talossa yöpyi 63 ihmistä. Jotkut eivät halunneet varmaankaan kirjoittaa vieraskirjaan nimeään, kokien olevansa niin alempiarvoinen, ettei sivuja kannattanut uhrata. Tällainen itsepäinen oli enoni Ilmari Kuisma, joka kävi monta kertaa pappilassa, mutta ei kirjoittanut kertaakaan mitään vieraskirjaan. 

Harvinainen  vieras oli myös "Mamma" eli Sylvi Pärssisen, äiti, mummoni Helena Kuisma. Hänen käyntinsä 16.5.48 sattui pahimpaan aviokriisin aikaan, joten olo vierailulla ei kirvoittanut sananlaskun lisäksi mitään kiitosta - harvinaista kyllä mamma kirjeessään vielä kuvailee käyntiään Tuupovaarassa hyvin tukalaksi, mutta se on taas toisen tarinan arvoinen juttu.

perjantai, 21. syyskuu 2018

Risu-Tuomon Kiinan matka

Aikaisemmin kirjoitin jo ensimmäisestä kirjasta, jonka aivan itse luin viisivuotiaana vuonna 1950 kesällä. Jotenkin lukuharrastukseni koki stagnaation, enkä lukenut oikein mitään mieleen painuvaa tai merkittävää lähes neljään vuoteen – tietenkin lukuun ottamatta Isoa tietosanakirjaa, Karimon Kumpujen yöstä tarinakirjaa ja Suomen historiaa valottavaa Oma -maa kirjaa. Vuonna 1954 olin jo koulussa neljännellä luokalla, joten koulua olin käynyt siihen mennessä kaksi ja puoli vuotta ja lukenut koulukirjoja. Minulta jäi käymättä kokonaan kansakoulun toinen luokka, joten en vieläkään tiedä, mitä minä siellä en oppinut.

Joulua 1954 vietettiin Vuolijoen pappilassa hyvin ankeissa merkeissä: isä ja äiti olivat eroamassa ja asumuserossa, eikä äiti enää asunut pappilassa, vaan 7 kilometrin päässä koulullaan Vuottolahdessa. Ei ollut puhettakaan, että vanhemmat olisivat viettäneet joulua yhdessä. Kaiketi jonkinlainen joulu kuitenkin Vuolijoella vietettiin, mutta en muista siitä joulusta edes, oliko meillä joulupukkia tai kinkkua. Jos joulupukki oli, niin sen oli täytynyt olla pirssimies  Toivo Valtanen. Kanttori oli jo vetäytynyt naapurissa juopottelijaksi, joten hän se ei ole voinut olla. Topilla oli autonaan tilava ruskea Popeda – se oli ainoita autoja, joita tiheän lisenssoinnin läpi pääsi Suomeen.

Kun kaksi vuotta aikaisemmin joulukuussa matkustin isäni kanssa junalla Joensuusta Helsinkiin silmieni näköä tarkistamaan ja takaisinkin, osti hän mennessä Joensuun asemalta minulle Aku Ankka -nimisen lehden. Tullessa ei tarvinnut ostaa mitään, koska kaikki näin muutaman päivän ajan sumeana. Aku oli juuri alkanut ilmestyä ja oli minun mielilukemistoani. Aku Ankka oli ajan hermolla silloinkin – jossakin vuoden 1952 numerossa  Aku Ankka vahti tuntemattomaksi jääneen veljensä poikia ei lyhemmällä eikä enemmällä, kuin tutkalla. Moderni tekniikka tuli Aku Ankkaan nopeammin kuin revisionismi Kansan Uutisiin. Tuo kaksi vuotta sitten saamani kirjallinen lahja ei suinkaan ollut jouluna 1954 enää mielessäni. Niinpä yllätyin melkoisesti, että sain isältäni lahjaksi kintaiden sijaan kirjan. Kirjan nimi oli Risu Tuomo ja kirjoittajan nimi Vilho Rantanen. Vielä mielenkiintoisemmaksi isäni ostoksen tekee se, että kirja oli juuri ilmestynyt, eikä mikään alennusmyynti- tai ylijäämäkirja, kuten olisi isäni luonteen huomioon ottaen arvellut. 

Risu Tuomo on kulkenut rakkaana aivan alkuperäisenä joululahjakirjana pitkän tien reittiä Vuolijoki - Vuottolahti – Kajaani – Savonlinna – Pellisenranta – Imatra Asemantaus – Imatra Kanavakatu – Helsinki Maunula - Helsinki Malmi – Helsinki Roihuvuori – Leppävaara – Pitäjänmäki – Kivenlahti – Imatra Huhtasenkylä – Kuopio – Vantaa Pähkinärinne – Kuopio Rypysuo – Kuopio Särkiniemi – Lahti – Kärkölä katoamatta edes Kuopion Rypysuolla. Kirjassa ei ole kuvia, mutta pikkusiskoni Sini on jälkeenpäin koristanut kirjan asiaankuuluvilla naisvaatteiden muotipiirroksilla.

Kirjan kirjoittaja Vilho Rantanen on ollut tuottelias kristillisten kirjojen kirjoittaja. Itse olen keksinyt kristilliselle kirjalle määritelmän: se on kirja, jossa ei pissitä. Tämän määritelmän mukaan myös Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Aku Ankka ovat kristillisiä kirjoja, mutta Simo Puupposen Pikku Pietarin piha ei ole. Wikipedia kertoo Rantasen olleen (hän eli vv. 1899-1978) Suomen Vapaakirkon pastori, saarnaaja ja runoilija. Vapaakirkon pastoriksi pääsi ilman turhaa yliopistoa Vapaakirkon teologisesta opistosta – yliopistoista tuskin mikään oli vapaakirkollisesti suuntautunut tai sisälsi vapaakirkollisen tiedekunnan. Saarnaajaksi saa kutsua itseään kuka vain, ei ole suojattu nimike. Samoin jokaisessa meissä asuu pieni runoilija. Vapaakirkko on nimensä mukaisesti ahdasmielinen Raamattuun kirjaimellisesti sitoutunut luterilaisesta kirkkokunnasta eronnut noin 15000 ihmisen yhteisö.

Kun nyt tuossa tuli Raamattu ja sen kirjaimellisuus esiin, niin eipä ole aikaisemmin tullut mieleeni Luukkaan evankeliumissa esitettyä Jeesuksen kärsimyshistorian outoutta. Luukkaan mukaanhan Jeesus sanoo sille rosvolle (ne oli rosvoja, eivätkä murhamiehiä), joka ei häntä pilkannut: Totisesti, jo tänään olet minun kanssani paratiisissa. (Luukas 23:43).  Ristiriita synty siitä, että Jeesus ei suinkaan noussut haudasta ”tänään”, vaan vasta kahden päivän perästä ja varsinaisesti helluntaina, 40 päivän kuluttua, hävisi näkyvistä taivaaseensa. Tämän ristiriidan ovat jotkut Jehovan todistajat huomanneet ja siirtäneet pilkkua: ”Totisesti tänään sanon sinulle, olet minun kanssani paratiisissa”. Etteikö muka pilkun mussutus ole joskus tärkeää. Matteuksen mukaan 27:44 ”Samalla tavoin pilkkasivat häntä myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu hänen kanssaan”, vaikka Luukaksen mukaan vain toinen. Mihin uskoa? Mutta tämä ei nyt tässä yhteydessä ole pääasia.

 

Synopsis

Risu Tuomon ankea lapsuus paljastuu jo ensimmäisessä kappaleessa. Hänen isänsä oli oikea luuseri ja kadotti äidin taloon tuoman rikkauden. ”Mies vaihtoi kaiken, minkä irti sai, viinaan”. Vielä Rantanen lyö pirtua kiukaalle: ”Himojen tulet polttivat karrelle miehen sielun”. Miehen nimeä ei koskaan mainita, mutta ajan tavan se on varmaankin ollut myös Tuomo. Sitten mies kuoli. Äidin nimi oli Anna. Talous ei tietenkään ollut kunnossa varsinkin kun ”armottomat velkamiehet anastivat lähes kaiken mitä kuolinpesässä oli jäljellä”. Kristillisissä romaaneissa ei oikein viinan suhteen ole vivahteita – joko lekkerin hana on auki tai se on kiinni.

Välillä Tuomo joutuu pilkatuksikin muiden lasten taholta, kun he yllättävät Tuomo ja äitinsä polvirukouksessa omassa tuvassaan – he kiittivät Taivaan isää naapurin isännän lahjaksi tuomasta koivuhalkokuormasta. Sinänsä kiitoksen kohteenahan pitäisi olla naapurin isäntä, mutta kirjallisen olosuhteen vuoksi oli sujuvampi kiittää Taivaan isää, jotta säilyttäisiin oikealla polulla.

Pian kuluu talvi ja kesä, ollaan syksyssä. Paikkakuntaa ei mainita, mutta syksyn tullen äiti on elonleikkaushommissa sirppi aseenaan.  Sivulla 17 alkavat kuitenkin uudet vastoinkäymiset: ”Äiti näet iltasilla usein valitteli, että jotakin outoa oli nyt tapahtumassa Hän ei jaksanut enää leikata viljaa yhtä tarmokkaasti kuin ennen.” Äiti sairastui vuoteenomaksi. Ainoa hoitaja oli Tiensivun Miina, jonka terveystieteiden taidoista ei muuten kerrota mitään. Jo sivulla 18 ilmenee, ettei hoito ollut tehonnut, vaan ”kärsinyt ihminen nukkui rauhallisesti viimeiseen uneensa”.

Niinpä siis Risu Tuomosta tuli täysorpo. Sivulla 19 Tuomon kohtalo on selvä: ”Tuomo joutuisi huutolaispojaksi johonkin etäällä olevaan taloon. Mainitun talon isäntä oli suostunut halvimmalla ottamaan pojan hoitoonsa”

Huutolaisuus kukoisti Suomessa 1800 ja 1900 luvun vaihteessa. Viimein tämä sosiaalisuuden muoto lopetettiin lailla vuonna 1923 (Ruotsissa jo vuonna 1918). Huutolaisuutta harrastettiin kuitenkin laittomasti niin, että viimeisin huutolaistilaisuus tiedetään järjestetyn vuonna 1935. Huutopäivä oli hiukan sarkastisesti viattomien lasten päivä 28. joulukuuta. Huutolaisiksi pääsivät muutkin kuin lapset: sairaat, vanhukset, hullut, vammaiset ja vaivaiset. Huutolaisilla ei ollut mitään suojaa isäntien tai emäntien mielivaltaa vastaan, ja työtä teetettiin niin paljon kuin huutolainen jaksoi tehdä, kelloa katsomatta. Jotensakin kuuluisia huutolaisia ovat olleet kirjailija Joel Lehtonen, kirjallisuuden Nobel-palkittu Harry Martinson ja vielä Ville Väisänen, Mannerheim-ristin ritari numero 145.  Noista vuosiluvuista ja kieltolain ajankohdasta päätellen kirja kuvailee tilanteita lapsi-Tuomon osalta ennen vuotta 1919 ja varmaankin ennen vuotta 1923.

Tuomo aloittaa huutolaisena vieraassa talossa. Isäntä matkalla kaukaiseen taloon hieman harmittelee, että tuli otetuksi noin heiveröinen. Siitä isäntä saakin heti kohta sapiskaa emännöitsijältä (äiti on talosta kuollut) : ”Emännöitsijä paapatti, että taloon hilataan kaikki sokeat ja vaivaiset. Lopulta ei ennätä muuta kuin näitä hyyssätä.”. Ei hyvältä näytä Tuomon kannalta, kun talossa on tuollainen syöjätär. Tuomo saa nukkumapaikakseen osoittelevasti koiran sängyn. Minkä laatuiset suhteet isännällä on emännöitsijään, jää lukijan arvattavaksi. Ajan tavan mukaan leski meni oitis naimisiin piian kanssa, koska emäntä talossa piti olla. Näin ainakin äitini suvussa tehtiin.

Tuomo saa ystäväkseen mökkiläisen, vanhan Feetun. Hänellä on elämään kokemusta ja opastusta: ”Muista että lähes kaikki kuuluisat miehet ja naisetovat lähteneet köyhistä ja vaatimattomista oloista.”  - Tämän Rantasen filosofianhan voi kääntää toisinkin päin – lähes kaikki mitättömät miehet ja naiset ovat lähteneet rikkaista ja prameista oloista”.

Jotta en paljastaisi kirjan juonta, vaan säästäisin sen avautumisen uudelle lukijalle, kertaan vain Tuomon viimeisen elämänvaiheen Lääketieteen opintojen loppusuoralla hän sairastuu vakavasti, lähes kuolemansairaaksi, mutta Luojan kanssa voi neuvotella.  Tuomo rukoili: ”Herra, jos annat minulle vielä elämän lahjana takaisin, uhraan sen sinun työhösi. Menen lähetyslääkäriksi Kiinaan.” Kuolemalla uhannut keuhkokuume hellitti ja lupauksen täyttö alkoi. Tuomo oli mennyt lääketieteen opintojensa välillä naimisiinkin. Loppukohina on kuin viimeiseltä rannalta, jossa vaimo katsoo miehensä lipumista pois tavanomaisen perhe-elämän rasituksista Kiinan miellyttävyyksiin: ”Valma Kivelä seisoo laiturilla ja katsoo laivaa, joka on loitonnut jo kauas. Hänen sydämessään asuu suuri rauha ja ilo. Tuomo Risula, kärsimysten poika, rukousten poika, on matkalla auttamaan kärsivää maailmaa.”. – Näinhän ei asia tekstin mukaan ole, vaan hän on menossa Kiinaan auttamaan kiinalaisia hädästä, jonka laadusta ei ole lähempää tietoa.

Hauskasti joskus 1960-luvun puolella olin Vanhan kellarissa kaljalla. Siinä oleillessa elävästi tuli mieleeni Vilho Rantasen Risu Tuomon lähetysmatka, koska vieressäni oli kaukainen luokkatoveri Savonlinnasta. Hän oli lähdössä samana iltana laivalla Timbuktuun lähetyssaarnaajaksi. Ilmeisesti laivalla ei tarjoiltu, koska piti kunnon pohjat ottaa Helsingissä. Ohje kaikille kuoleville: tehkää kaupat Luojan kanssa, se kannattaa. Risu Tuomo kirjassa ei muuten pissitty.

 

PS. Korjattu 26.9.2018: Vilho Rantasen elinaika

sunnuntai, 16. syyskuu 2018

Spiritualismia ja lastenkirjaa - Helmi Krohn

Helmi Krohn: Karvakuono ja Luppakorva

WSOY 1993 Yhdeksäs painos. Hipsuvarvas-sarja

 

Synopsis

 

Karvakuono ja Luppakorva lähtevät seikkailuun Karvakuonon kehotuksesta. Luppakorva kun tiesi, että seikkailuista tuli aina jotain kommellusta, ei olisi halunnut, mutta lähti kuitenkin. Luppakorva ja Karvakuono näyttävät koirilta, mutta puhuvat kuin ihmiset.

Rannalta löytyi laatikon kansi ja Karvakuono oli ottanut mukaansa talutusköytensä. Luppakorva vain kyytiin ja Karvakuono uimaan, vetämään Luppakorvaa  talutusköydellään ja etsimään saarta. Välillä oli jo vaarojakin kun ”suuri aalto vyöryi suoraan lautan ja molempien seikkailijoiden yli ja heitti heidät umpisokkeloon”. Vihreä saari kumminkin löytyi ja siihen rantauduttiin. Luppakorva oli lähtenyt omille teilleen, eikä siitä seurannut ensinkään hyvää.  Luppakorva huusi jo jostakin apua. Luppakorva oli ahtautunut kallion kylkeen ja neljä rottaa uhkasi häntä keihäillään (kuva): ”Jos päästät vielä äänenkään suustasi”, sanoivat he, ”niin tapamme sinut näillä myrkytetyillä keihäillä”. He sanoivat ”kuningas Mahti ihastuu, kun tuomme hänet mukanamme kaupunkiin”. Karvakuono ei peräytynyt ylivoiman tiellä vaan päätti: ”Parasta lienee seurata heidän perässään kaupunkiin”.

”Rotat laahasivat Luppakorvan-paran rannasta kaupunkiinsa”. Luppakorva kuiskasi itsekseen matkan varrella; ”Voi päiviäni, voi poloisia päiviäni! ” Luppakorva kuuli kuitenkin haukahduksen ja kolme hännän läimähdystä maahan, joka oli Karvakuonon merkinanto: ”Ole huoleti . kyllä minä pelastan sinut”. Vankilaan ilman oikeudenkäyntiä Luppkorva sitten laitettiin: ”Ja kun he saapuivat vankilaan, heittivät rotat hänet pieneen pimeään koppiin. Hän ei saanut mitään ruokaa, vain ohuen hurstin ympärilleen ja raskaat rautaketjut kaulaansa.”

[neljäs luku alkaa] Karvakuono tulee kaupunkiin yksinkertaisesti hyppäämällä portin yli, mutta ei löytänyt Luppakorvaa. Mutta aamulla asiat alkavat selvitä, kun kuninkaan henkivartija kolkutti pienen talon ovelle maidonhakumatkallaan ja Karvakuono kuuli keskustelun hiiren ja henkivartijan välillä: ”Palatsissa ovat mielet kauhean kuohuksissa? Kuulin että te olette saaneet kumman vangin”.  ”Kuohuksissa totta tosiaan, vastasi henkivartija. ”Ja koska huomenna on kuninkaan syntymäpäivä, aikoo hän syödä vankinsa päivällisekseen,”

”Syödä Luppakorvan” haukahti Karvakuono pistäen päänsä esiin pensaikosta. Eläimet katsoivat häneen suu auki, pelosta he eivät saaneet ääntä kurkustaan. ”Miksi ette kutsu minua sisään irvisteli Karvakuono. Ettepä ole liian kohteliaita.” ”Ja hän nosti talon selkäänsä ja pisti kuononsa ikkunasta ulos”.

[draama tiivistyy] Herra Hiiri alkoi soittaa hätäkelloa kaikin voimin, ja henkivartija juoksi henkensä edestä pakoon muistamattakaan kuninkaan maitoa. (kuva tapahtuneesta kellonsoitosta) Mutta Karvakuono huomasi herra Jäniksen laukkaavan mäen yli, ja hän laski talon maahan ja läksi häntä ajamaan takaa.” (kuva). 

[viides luku] ”Pian sen jälkeen Karvakuono keksi, missä Luppakorva istui vangittuna ja hän päätti vapauttaa hänet vielä samana yönä.” Vartijana oli Hipsuvarvas, joka pian vaipui uneen, joten Karvakuonolle ei ollut temppu eikä mikään päästä Luppakorvan sellin luokse. Ihmettä kerrakseen: Karvakuono puree sellin kalterit ja Luppakorvan kahleet poikki, niin että naps. Vartija kuuli jonkun kilahduksen, mutta Karvakuono pisti vuorostaan vartijan kahleisiin ja hurstin päälle.

Oli kuitenkin jo aamu valjennut ja väkeä oli paljon juhlimassa kuninkaan syntymäpäivää. Niinpä ei mennyt kauaa kun ”Tuossa hän on – tuossa hirviö on” huusivat kaikki. Mutta Karvakuono on kekseliäs ja tarjoutuu kuninkaan palvelukseen: ”Minä olen suuri ja voimakas, ja te näyttäisitte kovin komealta, jos ratsastaisitte juhlasaatossa minun selässäni.”. Kuningas selässään Karvakuono juoksi lujaa kaupungista, eikä kukaan pystynyt häntä ja kuningasta seuraamaan. Kaikki olivat kuitenkin lähteneet perään, vartijatkin portilta. Niinpä Luppakorva pääsi kaupungista poistumaan kenenkään estämättä.

Vastaan tuli tienviitta [Wegweiser], joka osoitti tien karhun pakeille, ja jossa luvattiin antaa neuvoja. Matkalla tuli kuitenkin tavatuksi norsu, joka lähti kumppaneita viemään karhun luo.

Karhun maja tavoitettiin ja karhu lupasi antaa neuvoja. Kuitenkin neuvojen sijaa oli tulossa komeampaa. ”Mesikämmen sanoi vakavasti: Tuolle itsekkäälle joukolle on annettava läksytys. Minä lähden sinun kanssasi sinne ja nimitän sinut heidän kuninkaakseen, Karvakuono.” Matkalla laatikossa mesikämmenen selässä, tuleva kuninkaallinen kuitenkin sortui: ”Karvakuono poltti piippua, sillä kuninkaathan aina tupakoivat”. (Kuva Karvakuono karhun selässä maissipiippua polttamassa.)

Kovin ikävästi kuningas sanottiin irti toimestaan. (Karhu:) ”Kuulehan”, sanoi hän ”Tässä minä tuon teille uuden kuninkaan, niin että sinun on parasta lähteä keittiöön kokin apulaiseksi”. – Ja kuningas pelästyi niin pahanpäiväisesti, että hän hyökkäsi heti portaita alas, sitoi esiliinan eteensä ja alkoi keittää riisiryynipuuroa.”.

Mesikämmen valistaa kaupunkilaisia siitä. että kuningas vaihtui, koska he olivat kohdelleet huonosti Karvakuonoa ja Luppakorvaa. Uhkauskin oli kovaa luokkaa: ”Ja jos joku teistä ei tottele häntä”, sanoi herra Mesikämmen, ”niin tulen tänne ja syön teidät kaikki suuhuni”.

Asiat tapahtuivat hyvässä järjestyksessä, ja vihdoin ”Karvakuono läksi palatsin katolle katsomaan kaupunkiaan. – Hän veti sauhuja piipustaan ja katseli taloja ja katuja alhaalla jalkojensa juuressa.” Lopulta ylellinen elämä alkoi kyllästyttää, ja Karvakuono kaiken lisäksi lihoikin. Niinpä kaverukset päättivät palata takaisin lähtöruutuun niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

-          - - - - - -¨

Opin lukemaan viisivuotiaana. Suurin saavutus oli kun sain luettua läpi Helmi Krohnin Karvakuonokirjan. Sen 65 sivua lopetettuani (päiväkausia tavattuani) tunsin uuden ajan koittaneen minulle. Voin lukea itse ja kuvitella kaiken tarvitsematta tulkkia. Tämä kirja oli hieman pelottava vähän liian naturalistisine koirankuvineen ja vankilaakin sivuttiin. Mutta kuten sanoin, kun lopetin viimeisellä sivulla, olin jo toinen ihminen, ja vieläpä tiesin olevani.

Helmi Krohn oli kirjailijan- ja kääntäjäntyönsä lisäksi merkittävä muutenkin. Hän perusti nimittäin Suomen spiritualistisen seuran vuonna 1946. Tämä henkimaailmoja selittävä uskomusaate (Suomessa ei uskonto) sai alkunsa huuhaasta Yhdysvalloissa 1850-luvulla. Silloin sitä kutsuttiin mm. pöytätanssiksi. Aluksi päätarkoituksena oli lohduttaa läheisensä menettäneitä ihmisiä olemalla yhteydessä tuonilmaisiin siirtyneiden kanssa. Keskeisiä opinkohtia olivat 1) Jumalan isyys, 2) henkien yhteys ja 3) enkelilähettiläät (enkeliusko), 4) ihmissielun jatkuva olemassaolo 5) henkilökohtainen vastuu, 6) hyvitys ja rangaistus seuraavat maan päällä tehtyjä hyviä ja pahoja tekoja, 7) ikuinen kehitys on avoin jokaiselle ihmissielulle, Kuoleman jälkeen välitön kommunikoitavuus.

Miten sitten spiritualismia käytetään?  Meediot tulkitsevat henkimaailman merkit ja sitten harrastetaan henkiparannusta. Meedioita löytyy (kymmenittäin?) TV:stä pornoelokuvien esitysten jälkeen noin kello 2 yöllä. Toinen toistaan vakuuttavampia (naisia), jotka käyttävät tarot kortteja, tähtiä, planeettoja tai kahvinporoja työvälineinään tulevaisuuden salaisuuden verhoa raottaakseen.

Suomessa on tällä hetkellä 9 suomenkielistä ja 1 ruotsinkielinen yhdistys spiritismin aatetta ylläpitämässä. Nuo ovat siis aatteellisia yhdistyksiä eikä spiritualisteja ole rekisteröitynyt uskontokunnaksi.

Useat itseään täysjärkisinä pitävät ihmisetkin ovat hurahtaneet spiritualismiin.. Merkittävimpiä ehkä presidentinrouva Ryti ja teoreettisen filosofian professori Grotenfelt, hännänhuippuna Minna Canth. Sanomattakin on selvää, että yhtään yliluonnollista selittämätöntä meedion tekemää ennustusta tai henkiparantumista ei ole tähän mennessä ole vielä todettu. Rukouksen voimaakin on sairaalatasolla testattu, mutta tulos oli, että ne, joidenka puolesta rukoiltiin voivat aivan yhtä huonosi kuin ne, joiden puolesta ei rukoiltu. Useitakin testejä on tehty: eräskin oli kaksoissokkotesti – ne, joiden puolesta rukoiltiin eivät tienneet sitä ja ne, jotka rukoilivat eivät tienneet kenen puolesta rukoilivat.  Enkeliuskovaisille on vielä painotettava, että kaikki Raamatussa esiintyvät enkelit ovat miespuolisia – ei yhtään naispuolista enkeliä mainita.

 

Spiritualismista on Tea Holm tehnyt väitöskirjan nimellä "Spiritualismin muotoutuminen Suomessa. Aatehistoriallinen tutkimus." Kun aihetta on ollut muuten vaikea lokeroida, niin alalokerona on "uskontotiede".

 

maanantai, 10. syyskuu 2018

Stopes: Aviopuolisot

Älyköksi selvästi luettava Samuel Becket julkaisi vuonna 1962 kirjan Millaista on. Takakansi kertoo hiukan lähemmin: "Millaista on ei ole kysymys vaan vastaus - kertomus siitä millaista on Samuel Beckettin luomassa oudossa kaikkea tavanomaisuutta kaihtavassa maailmassa, jossa pyöveli muuttuu uhriksi ja uhri pyöveliksi ja jossa he sitten elävät yhdessä mittaamattoman pitkät ajat.” Ei olisi muuten tullut mieleen, mutta vuonna 1966 olin Helsingin Suurkirkossa kuuntelemassa serkkuni Jouko Linjaman sävellyksiä ja yksi oli sävelletty Becketin kirjan tekstiin. Matti Lehtinen lauloi englanniksi ja radion kamarikuoron kuusi mieslaulajaa ja yksi kamariorkesteri säesti. Sanoista en ymmärtänyt silloin muuta kuin sanan history, jonka Lehtinen lausui oxfordilaisittain,

Mitenkäs tämä liittyy parisuhdeoppaisiin? No hyvinkin. Useimmat parisuhdeoppaat eivät opasta vaan kertovat millaista on. Tällainenhan oli 1960-luvull Kinseyn raportti, joka kertoi, miten ihmiset toimivat vailla mitään osviittaa siihen, miten pitäisi toimia. Siksipä raporttia paheksuttin yleisesti. Niinpä Kari Suomalainenkin väänsi pilapiirroksen aiheesta. Muistaakseni siinä aviopari sanailee melko vahvasti ja heidän pikkupoika-lapsensa kysyy ”Mitä uutta Kinseyn raportista” kyllästyneenä vanhempiensa kinasteluun.

Parisuhde- tai paremminkin seksiopastusta voi lukea päivittäin iltalehdistä tyylin ”et ehkä tiennyt. mikä panee suun makeaksi” ja mikä kyllästyttävintä – aivan ikävystymisen partaalle. Vanhoina ja hyvin vanhoina aikoina oli hiukan toisin. Acta Diurna alkoi ilmestyä Roomassa noin 59 vuottaa ennen nykyisen ajanlaskun alkua, mutta parisuhdeopasta siitä ei tullut – kerrottiin kyllä kuka merkittävä henkilö on kuollut jne, joten se jotenkin muistutti sanomalehteä. Valitettavasti ehkä noin pari prosenttia roomalaisista osasi lukea. Puutetta oppaasta tarjoutui peittämään suorasukainen Intiassa kirjoitettu Kamasutra valistavine kuvineen. Kyllähän Pompeijissakin oli bordelleissa kuvia, joista satunnainen matkailija voi valita haluamansa tuotteen. Kamasutra ei ollut suinkaan pelkkää mekaniikkaa, vaan myös uskonnollinen ja filosofinen teos.

Varsinaista naisten läpimurtoa parisuhdealalle saatiin odottaa 1900-luvun alkuun, jolloin suffragettiliike alkoi nostaa päätään Englannissa. Uusi suometar 20.1.1888 kertoo huumorimielellä Englannin suffragettien toimista. Ehkä suffrageteille olisi ollut tilausta Suomen Suuriruhtinaskunnassakin. Nimittäin eräs ilmoitus samassa lehdessä ehdottaa, että ”Naiset ja Herrat! Hyvää ja voimakasta ruokaa tarjotaan siististi ja halvalla kerroittain ja kuukausittain Mikonkantu 22:ssa. Huom! Tarjoilu eri ruokasalissa naisille.” – Ilmoituksessa ei siis sanota, että ”tarjoilu eri ruokasalissa miehille”.

Englannin suffragetit pyrkivät saamaan naiset enemmän tasa-arvoisiksi miesten kanssa kaikilla aloilla. Tasa-arvossa parisuhteessa oli vielä hakemista. Muutamia tomeria naisia nousi ajamaan asiaa eteenpäin. Suomessa mm. Minna Canth, Juhani Aho ja kansanedustaja Hilja Pärssinen.  Kun ensimmäinen maailmansota oli sodittu ja 8,5 miljoonaa kaatunutta haudattu, sai Marie Stopes valmiiksi kirjansa Aviopuolisot.

Stopesin kirja on kovin häveliäs eikä mitenkään verrattavissa Kamasutraan. Koko ajan kirjan esittelylehdillä toistetaan ”tri” Stopes. Siinähän tavoitellaan uskottavuutta ja kirjan kirjoittamisen vakavuutta liittämällä kirjoittajaan arvoisa lääkärin titteli. Mutta voi – ei. Vähän samantapainen puute on hänellä kuin Jussi Halla-aholla. Halla-aho väitteli tohtoriksi kielitieteessä tutkimalla kirkkoslaavia. Se sitä kieltä, millä kirkoissa messutaan: hospotipomiluijjaa. Mitenkä gospodi pomiluij -sana etymologian tutkiminen pätevöittää politiikkaan, on jo nähty. Stopesis kirjan esittelyssä puhuessa muistetaan liittää aina hänen nimensä eteen ”tri”. No siinä on tietenkin jo tutkinto, joka pätevöittää lausumaan ihmissuhteista ja parisuhteista jotakin uutta. Mutta voi vehnänen: Stopes oli filosofian tohtori ja aiheenaan paleontologia. Siis tieteenhara, joka tutkii esimerkiksi vanhoista hiilikerroksista löytyviä eläinten ja kasvien jäänteitä. Kuinka paleontologia pätevöittää ihmissuhteiden ja parisuhteiden analysointiin, voi vain arvailla.

Esipuheessa alleviivataan kirjan arkaluontoisuutta: ”Tässä kirjassa on tri Marie Stopes puuttunut asiaan, jota ylisesti pidetään niin pyhänä, ettei siitä katsota voitavan puhua täysin avosydämisesti. Osa vakavista ja arkaluontoisista ihmisistä kauhistunee tällaista pienimpiin yksityisseikkoihinkin ulottuvaa avomielisyyttä ja pitävät sitä ’vaarallisena’ siksi, että se muka antaa vain ravintoa kevytmielisten luonteiden likaiselle mielikuvitukselle. Juuri tämä pelkoonkin syynä siihen, että aviolliset menot näin kauan on pidetty täydellisinä salaisuusina.”

Kirja julkaistiin Englannissa 1917 maailmansodan päätöksen ollessa vielä hämärän peitossa. Suomessa asiaan tarttui Satakunnan kirjateollisuus Porissa. Minulla on käsissäni kirjan toinen painos vuodelta 1925. Kun ämän kaltaiset opaskirjat olivat harvinaisia ja arvatenkin haluttuja, en epäile yhtään, eikö äitini silloin 16-vuotiaana Käkisalmen yhteiskoulun kuudesluokkalaisena olisi asiaan päässyt perehtymään. Pääsihän hän lukemaan (salaa) hyvin epämääräistä kirjaa nimeltä Kuningatar Dragan rakkausseikkailut, mutta sitä sentään vain riihessä ja kirja siellä piilossa.

Teksti siis löytyy internetistä suomeksi ”Stopes Aviopuolisot” google-haulla. Kirja on myös myynnissä antikvariaateissa lähtöhintaan 4 – 8 euroa. Teksti on kovin pyhäkoulumaista, jos sitä vertaa esimerkiksi Riitta Uosukaisen kuvaukseen kirjan ”Liehuva liekinhelma” tekstiin: (s. 171) ”Niin, nuorena. Meillä on ollut ihana elämä. Olemme naineet paljon, kerta kerralta olen ollut rintaa, reittä ja revää koko nainen”. Voi vain kysyä, oliko tuollainen kuvaaminen hänelle elämäkerrassaan niin kovin tärkeä asia– ilmeisesti oli. Niinpä joku koiranleuka kirjoitti, että kun osti kirjan, piti ostaa myös Jallu-lehti kääreeksi, etteivät ihmiset näe. Mutta kirjoittaahan saa mitä vain haluaa. Aviopuolissoitahan Uosukaiset olivat, eivätkä ilmeisestikään kaivanneet ensinkään Stopesin ohjeita.

 

 

 

 

 

 

tiistai, 4. syyskuu 2018

Pienenä poikana

Pienenä poikana makasin sängyssä ja odotin, että tulisi yö. Samassa pappilan lastenhuoneessa oli muitakin nukkumaan meneviä. Isommat pojat nukkuivat vinnihuoneessa, eivätkä he kotona ollessaan tulleet koskaan sanomaan hyvää yötä. Enimmän osan ajasta pojat olivat Joensuussa. Niitä poikia oli parhaimpaan aikaan Joensuussa neljä. Elias oli vain yhden vuoden, Aarno seitsemän vuotta. Aarno lopetti lyseon, kun sai seitsemännellä aivotärähdyksen törmättyään suksillaan koivuun, joka ei Aarnon yllätykseksi antanutkaan periksi.  Kari ja Rauno kävivät Joensuun lyseon loppuun. Sanerva kävi samoin koulua Joensuussa, mutta lyseon sijaan yhteiskoulussa. Lyseo oli varattu jostakin syystä vain pojille. En tietenkään tajunnut, miksi piti käydä koulussa Joensuussa, kun Tuupovaarassakin oli täysi kansakoulu aivan vapaasti käytettävissä. Helena-sisko oli kaukana eteläisillä mailla – hän oli oppikoulussa Riihimäellä ja kulutti Helena-mummonsa vähiä rahoja, koska korvausta Helenan elannosta ei koskaan maksettu täysimääräisenä ja silloinkin vain kuitteja vastaan. Helenaa nähtiin joulu-, pääsiäis- ja kesälomalla. Jos laskee minun kesämuistoni Helenasta, niitä on vain viideltä kesältä. Muulta ajalta ei ole mitään muistoa.

Yö tuli lastenhuoneeseen ikkunoista. Muut valot oli aikoja sitten sammutettu. Meillä käytiin nukkumaan aikaisin ja aikaisin myös herättiin, ellei sattunut yön aikana jotain erikoista. Sellainen erikoisuus oli unissasaarnaaja. Saarnaaja ei ollut suinkaan pappi tai muutenkaan sivistynyt, vaan henkilö, joka oli huomannut ensinnäkin että saarnaaminen oli kivaa ja toiseksi että se oli helppoa. Äiti tuli herättämään keskellä yötä ja sanoi ”mennään kuuntelemaan unissasaarnaajaa”. Kuinka unissaan lie höpöttänyt, siitä ei ole todisteita. Äitini sanoi, että saarnaaja muisti Raamatun kohdat aivan väärin – olisiko jopa puhunut Mooseksen kuudennesta kirjasta. Uni alkoi hiljalleen tulla huolimatta ulkona pimeässä seinää raapivista lukuisista karhuista. Kyllä niitä siellä oli, vaikkei aamulla seinässä mitään näkynytkään. Ne olivat niin ovelia. Kun karhut loppuivat, kuului seinähirsistä naksutusta. Ne olivat hyönteisiä nimeltä kuolemankellot, jotka naksuttelivat seksinälkäänsä. En koskaan nähnyt noita hirsimaailman olioita, mutta siellä nekin olivat kuten karhut ulkona. Yö piti etukäteen suunnitella tarkasti. Minulla ei ollut pissapottaa huoneessa kuten piispalla, silloin kun hän sattui käymään. Minun piti mennä pimeälle pihalle ja siitä yli karhujen vainoaman pihanurmikon ja sitten kavuta huussiin ja käyttää jotain useammasta tarjolla olevasta reiästä. Jos oli pissahätä ja pimeää, jäi joskus reissu tekemättä ja kärsin sitten lähes koko yön. Melkein sama kärsimys tuli mieleen, kun vuonna 1956 yleislakon takia eivät junat kulkeneet ja matkustin bussilla Helsingistä Kajaaniin lomaltapaluukyytinä. Iisalmeen asti pidättelin, mutta siellä piti mennä linja-autoaseman taakse pissalle. Kamala tunne, kun rakko on pari tuntia halkeamaisillaan, enkä tietenkään voinut mennä sanomaan kuskille, että minua pissattaa – voitaisiinko pysähtyä. Missään linja-autossa ei ollut huussia siihen aikaan – ei voitu kuvitellakaan, että liikkuvassa linikassa olisi pitänyt saada pissiä kakkimisesta puhumattakaan. (Ei muuten ollut vuonna 1965 Greyhoundin busseissa Amerikassakaan vessoja – bussi pysähtyi kuskin tietämälle paikalle ja siitä vain metsään, kakka piti kyllä hoitaa hotellilla.) Kuten vanha kuningas neuvoi nuorta vallanperijää kuolinvuoteellaan – kuninkaana olo ei ole helppoa, käy aina vessassa kun voit.

Karhut eivät koskaan onnistuneet pyrkimyksissään astua sisään ikkunan kautta lastenhuoneeseen. Sen sijaan haamut onnistuivat. Yksi pahimmista haamuista oli Jeesus. Se ilmestyi pimeästä huoneen nurkasta ja sanoi jotain ikävää. Ikävän pohjimmainen kuosi oli, että sinä joudut helvettiin ikuisiksi ajoiksi. Vaikka kuinka kertasin päivän tapahtumia, en keksinyt, mikä sekunnin kestävä helvetillinen ajatus olisi tuominnut minut miljardi kertaa miljardi vuotta (näin aluksi) Jeesuksen rääkättäväksi kauheissa kivuissa. Olisikohan se siinä, että tänään sain remmiä isältäni takapuolelle, kun olin polttanut tupakkaa. Parin minuutin nautinnosta miljardien vuosien rääkkäys. Nykyään jopa teologiankin puolelle Raamatun selityksissään kallistunut kansainvälisestikin arvostettu Raamatun eksegetiikan tutkija Pyysiäinen on sanonut, että ajatus helvetistä on luotaantyöntävä. Ihminenkin on rangaistuksissaan (ainakin Suomessa) äärettömän monta kertaa armollisempi kuin armolliseksi väitetty Raamatun Jumala. (Nyt tosin täytyy erottaa, että Vanhassa testamentissa on rikinkatkua ja tuhoa ennustava Jahve ja Uudessa testamentissa armoa tuovat Jeesus. On muuten hauska huomata, miten Koraani komppaa Raamattua. Koraanikin jakaantuu kahteen Jumalaan, joista toinen on olevinaan hurmaava, mutta toinen murhaava.) Suomessa se veriruskeakin murhamies voi odottaa pääsevänsä joskus vapaaksi, jos ei ole muuten kahju ja vaarallinen.

Lastenhuoneen kajo alkaa vaalentua. Sini-siskollani on potta, eikä hänen tarvitse mennä hankalia portaita huussiin. Talven aikana huussiin kasaantuu komeat pylväät. Sitten keväällä tarvitaan hevonen, kärryt ja Aleksanterin kaataja, joka nuo kärrää näkymättömiin. Pellolle ei laitettu kakkia, vaan pelkästään lehmien tuotteita. Pienenä poikana kävin kerran kokeilemassa, miltä tuntuu uida lietteessä – voin heti sanoa, että huonolta, koska en osannut uida. Varsinkin jatkuva peseminen tapauksen jälkeen tuntui poikkeavalta. Mielestäni olin jo kertapesusta melko puhdas, enkä haissut enää paljonkaan lehmänlannalle. Aamun valjettua Jeesus häipyi läheiseen puukirkkoon alttaritauluksi ja varsinkin sen jälkeen, kun lupasin lähteä lähetyssaarnaajaksi Afrikkaan. Unohdin kyllä lupaukseni saman tien. En olisi kuitenkaan tiennyt, mitä olisi pitänyt saarnata. Osasin kyllä virsiä: numero 106 ”Käy köyhään sydämeeni” ja vähän oudomman virren ”Mimmi loolasi kätipohjaa, minä vain uin koilaa”.

Aamu on jo pitkällä, koska joku kolistelee keittiössä. Katselen seinälle levitettyä karttaa, jossa lukee Palestiina. Osasin lukea jo viisivuotiaana. Kartassa on Jerusalem – Ilomantsiin mennessä on samoin kyläpahainen Jerusalemi, mutta siellä ei ollut temppeliä eikä varsinkaan aaseja, joita aidossa Jerusalemissa tarvittiin kaksi kuljettamaan Jeesusta kaupunkiin. Nyt kuitenkin pääsiäisen odotus keskeytyy, ja minun on lähdettävä Eliaksen kanssa viemään sialle aamupöperöt. Otetaan Sinikin mukaan.  Sika röhisee jo mielissään, nälkä kurnii. Sika oli usein vapaana pihassa, eikä halunnut lähteä mihinkään ruokansa luota. Se koituikin sian kohtaloksi, koska se jäi Palviaisen taksia alle ja kuoli. Palmusunnuntai oli tietenkin tuttu pyhäkoulusta: siellä oli tarrataulu, johon voi kiinnittää aasin, sen varsan, palmunoksia ja Jeesuksen, sekä kuvan oikeasta Jerusalemista. Sitten kun tarrakuvaa siirsi, niin kohtapa Jeesus oli palmunlehtiä heiluttavan väkijoukon saattamana kaupungissa. Jeesusta piti peljätä ja rakastaa. Tuo outo tunteiden yhdistäminen ei minulta onnistunut: miten voi peljätä ja rakastaa. Pelkäsin karhuja, mutta niiden rakastamisesta ei olisi tullut mitään – olisin varmaan saanut käpälästä. En tosin tiennyt kuin kalpeasti, mitä oli rakastaminen. Aavistuksen siitä sain ihastumalla kirjakaupan Tuijaan, mutta, alas, ei tullut vastarakkautta tietääkseni.

Isoveli soitti harmoonia. Ainoa kappale, jota sain kuunnella hänen soittamanaan, oli marssi ”Kaunis Karjala, isiemme maa”. Aarno soitti niin kovaa kuin pelistä lähti, eli ei niin kovaa. Sitten kun kirkkoon oli saatu urut Paimiosta, Aarno soitti niitä kovemmin. Niistä vasta ääni lähti. Soittaminen ei ollut sooloilua, vaan tarvittiin joku toinen hyppimään isoilta palkeilta toisille, jotta urut saisivat ilmaa.

Keittiöön siis kun oli herätty. Lähes kaikki talossa olevat heräsivät yhtä aikaa ja olivat aamuteellä samaan aikaan. Harvemmin kuitenkin oli teetä – oli vain hopeateetä eli kuumaa vettä maitoa seassa. Leivän päälle pantiin voita ja siitä taas päivä käyntiin. Meillä ei – isän nuukuudesta huolimatta – käytetty margariinia. Ei tullut kuuloonkaan, että joku olisi nukkunut esimerkiksi kahdeksaan saakka. En tuntenut kelloa, joten ajankohdat jäivät kyllä minulle hiukan epätarkoiksi. Sen tiesin, että lauantaina kello kuusi illalla suntio soitti kirkonkellolla pyhän alkaneeksi. Kelloja oli vain yksi – pouu se sanoi. Kello kymmeneltä sunnuntaina alkoi jumalanpalvelus samalla kellonlyömällä. Radiosta ei tullut mitään aikamerkkejä täysin tunnein. Radio meillä oli ja sitä osasin käyttää. Etsin Lahden aseman ja kuuntelin, jos tuli komeita orkesterikappaleita.

En varsinaisesti suunnitellut mitään kolttosia, mitkä olisi päivän aikana suoritettava. Niitä vain sattui. Useimmiten seurauksena oli kivulias remmiapeli. Äiti ei käyttänyt remmiä, vaan tukisti. Koulussa opettaja Raisa Ronkainen antoi ympäri korvia niin, että vielä kotimatkalla korvat soi. Syypää korvatillikkaan oli tietenkin jokin hyvin vähäinen kolttonen – hyvin vähäinen, koska en enää muista syytä. Tupakoinnista sai melko varmasti remmiä, samoin varastamisesta. Muut rikokset olivat milloin mitäkin, joita en etukäteen tiennyt kielletyiksi. Pahimpana rikosseuraamuksena oli koulukoti. Koulukotia johti opettaja Sallinen, joka jo sinältään teki hänet hyvin varottavaksi henkilöksi.

Sitten päivän töihin. Heti aluksi kävin varustelemassa liiterin eteen pahvilaatikon, ohjauspyörän ja vaihdekepin. Sitten piti valita minne ajettaisiin. Mennäänpä nyt tällä kertaa vaikka Öllölään. Sitä tietä olin ajellut monta kertaa isän mennessä pirssillä toimituksiinsa ja minun tarkkaillessa tietä ja auton mekaniikkaa ainoa näkevä silmäni kovana. Osasin kaikki mutkat ja ylämäet. Vaihdoin asiallisesti välikaasua käyttäen pienemmälle, kun Rekivaaran rinne odotti valloittajaansa. Vaihteet eivät kirahdelleet minulla. Haarajoen sillan jyrkkään mutkaan hiljensin juuri tarpeeksi. Sitten pieni lepotauko Öllölässä ja Kattila-ahon kautta takaisin.

Kouluun mentiin vähitellen. Aamun hämärissä lähdin Sanervan tai Eliaksen kanssa kouluun kuunteluoppilaaksi. Siellä ei saanut puhua eikä muutenkaan meluta. Kuunteluoppilaana olo oli oikein arvokas kokemus kohta alkavaa oikeaa koulua varten. Kuunteluoppilaalla ei ollut läksyjä, joten koulunkäynnistä sain aivan väärän kuvan. Läksyjä oli jo eka luokalla, eikä koulussa saanut polttaa tupakkaa.

Joskus kuvittelin, mitä minusta tulisi sitten kun koulut olisi käyty. Kuvittelin suuren huoneen – melkein kuin konttorin. Konttori muistutti paljon yläkansakoulun luokkahuonetta. Siellä minä istuin pöydän takana konttorikorokkeella kuin yläkansakoulun opettaja – siihen aikaan neiti - Kyyrönen ja tarkastelin, mitä konttorinaiset tekivät. Naiset istuivat samanlaisissa pulpeteissa kuin yläkoululaiset. En tiennyt, mitä työtä he oikein tekivät, mutta konttorityötä se varmaan oli, koska kaikille maksettiin palkkaa. Minun tehtävänäni oli istua korokkeella ja tarkkailla, että tuota epämääräistä työtä tehtiin. Näin jälkeenpäin on hauska havaita, että olen vältellyt koko työurani aikana kaikenlaisia esimiestehtäviä: minusta on hauska tehdä kaikki itse. Kun itse puhuu ja vastaa, ei tule mitään välipuheita.

Leikkitoverini nimismiehen Raijan kanssa puhuimme asiallisesti selkäsaunoista. Muistelen, että meistä ne olivat ihan OK. Epäilen kuitenkin, ettei Raija saanut koskaan remmiapelia. Kaikkia lapsia enemmän tai vähemmän kuritettiin.

Vaikka pienenä poikana osasin lukea, oli oloni hyvinkin vaikeaa. Ei koskaan tiennyt, koska saisi selkäänsä. Maailmassa oli niin monta asiaa, joita pieni poika ei voi tietää vääräksi. Vielä vaikeampi oli erottaa, mikä oli syntiä ja mikä ei. Sen kuitenkin tiesin, että jos ukonilmalla on kumiset sukkanauhat tai kumisaappaat, ei salama lyö. Tanssi ja elokuvien katsominen on syntiä. Minä olen vain puolisyntinen. koska en ikinä oppinut tanssimaan ja tupakoinninkin olen lopettanut jo viisi vuotta sitten.