lauantai, 10. heinäkuu 2021

Vuolijoki-Kajaani 1954-55

Kesäni 1954 Vuolijoella

Olimme jo Vuolijoella, kun äitini päätti hoitaa minun kierot silmäni lopullisesti oikoiseen kirurgin avustuksella. Matkustimme elokuussa Joensuun keskussairaalaan (linja-autolla Kajaaniin, junalla Kuopioon ja pikalinja-autolla Joensuuhun), jossa minun silmäni leikattiin ja minut nukutettiin eetterillä – tietysti ensin nukutettiin. Erityisesti muistan Outokummun tienoilla olleet huonot tiet, ne järvien välitse puikkelehtivat. Yhtä huonoon kuntoon ne jäivät, koska kun 1980-luvun alussa kävin samoilla paikoilla, niissä oli luultavasta samalta ajalta periytyneet nimismiehenkiharat. Nukuttaminen ei ollut niin pahaa kuin kylvettäminen. Ennen kuin pääsi sairaalaan vaatteisiin, piti olla vannassa kylvetettävänä. Kylvettäjänä oli naispuolinen henkilö. Hävettelin kovasti, mutta kai näin sairaalassa piti olla. Potilasvaatteet olivat harmaita, ja niissä oli naru, jonka sai aika äkkiä auki, jos siinä vaatteessa ollut potilas tarvitsi muutakin hoitoa kuin pastilleja. Sairaalassa haisi samoilta desinfioimisaineilta kuin silloin kauan sitten (vuosi sitten) Tuupovaarassa, kun kaikkia pistettiin neulalla, joka sisälsi tuberkuloosin estävää ainetta. Monta vuotta sen jälkeen alkoi tuntua kipeältä heti kun sen hajunkin tunsin. Nyt (23.3.2009) kun joskus (harvoin) vaimoni puristelee minulta finnejä niskasta kuin puberteetti-ikäiseltä, haju on sama. Sen tuotteen markkinointinimi on NeoAmisept. Minulla oli paha olo (siis  vuonna 1954) seuraavan päivän ja oksensin, vaikka huoneeni oli 11:ssa kerroksessa, josta oli mitä mainioimmat näkymät Niiralaan meneviin ja sieltä tuleviin juniin. (Ilomantsin rata oli vasta rakenteilla, mutta muut junat kulkivat höyryllä.) Ruoka, se mikä pysyi vatsassa, maistui lääkkeelle. Taksissa lentokentälle näin kaiken kahtena. Sitten lennettiin DC-3:lla Joensuusta Kuopioon Rissalaan, ja sitten junalla Kuopiosta Kajaaniin ja linja-autolla Vuolijoelle. Se oli elämäni toinen lentomatka. Kolmas matka yhdentoista vuoden päästä onkin lento USA:han. Silmäni olivat veriset monta viikkoa leikkauksen jälkeen. En pelännyt lentokoneessa yhtään kun en paljon mitään nähnytkään.  Silmieni leikkaajan nimi oli Katavisto. Hänen veljensä opetti sittemmin minulle voimistelua Kajaanissa.

Vuolijoella aloitin viimeisen kansakouluvuoteni kirkonkylän kansakoulussa. Kaikki meni niin kauan hyvin, kun siskoni riiasi opettajani kanssa. Kun välit kylmenivät heidän kesken, minuunkin alettiin tunnilla kiinnittää enemmän huomiota. Sain veistosta kuutosen. Kiitokseksi siitä kävimme soittamassa pirunviulua opettajan ikkunan alla veljeni Eliaksen kanssa. Jos joku ei tiedä, niin pirunviulu on lanka joka asetetaan kohteen luokse johonkin kaikuisaan paikkaan, esimerkiksi ikkunan pokaan. Sitten tarvitaan hartsia, jolla varsinainen soittokohta turvallisen etäisyyden päästä kohteesta hartsataan. Kun hartsikohtaa veti kuivalla korkinpalalla sai aikaan omituisen naukuvan äänen, joka outoudessaan olisi saanut kuolleetkin luulemaan ylösnousemuksen alkaneen. Syyspimeällä sitä kiinnijäämisen riskin pienentämiseksi harrastettiin. Asiantuntijana toimi siis veljeni Elias.

Kesä meni minulta vähän arkaillessa ja katsellessa samanikäisiä arvuutellen, nuoko ne nyt kouluun minun kanssa tulevat. Vuolijoen rannat olivat lähellä ja pääsin usein Oulujärven hiekkarannoille kalareissuille. Kahlata sai pitkät matkat, ennen kuin pääsi kunnolla uimaan. Oulujärven vesi oli aika saasteista, kun Otanmäen kaivoksen jätevedet ja Kajaani Oy:n sellunkeiton jätteet päästettiin sumeilematta ja puhdistamatta järveen.

Koulun alettua sain hyvän kaverin Tuomo Saarelaisesta, jonka isä oli Kajaani-yhtiön hommissa. Hänellä oli käytössään jopa rautainen iso venekin, Kajaani Oy:n omistama, jolla tehtiin retki läheiseen Käkisaareen marjastamaan. Retkestä muistan sen että minulla oli nälkä: oliko minulla evästä ensinkään, en muista, mutta muut matkalaiset antoivat omistaan niin etten ihan kuollut. Tuomon kanssa pelattiin shakkia. Tuomo oli minua vuotta vanhempi, koska minä olin hypännyt sen toisen luokan yli ja melkein aina voitti. Kävimme joskus Otanmäessäkin pyörillä – kymmenen kilometrin päässä. Menimme taksikoppiin pelaamaan shakkia – minut voitti joku ns. neljän siirron koulumatilla. Kyllä nolotti. Tuomon kanssa rakensimme majan Vuolijoen toiselle puolelle – vähän huteran, mutta tukikohta kuitenkin. Sitten perustimme komeanimisen Hirvi-seuran. Tarkoitus ei ollut ampua hirviä, vaan keksiä jotensakin miehekäs nimi konglomeraatille. Hirvi-seuran salaisia papereita säilytettiin puulaatikossa syrjäisen ladon parrulattian alla. Muuta toimintaa seuralla ei ollut. Tuomo oli vähän edellä minua seksuaalisuudessa ja yritti väittää, että naisiin työnnettiin pili ja vielä että naiset tykkäsivät sellaisesta ja menivät sitten tainnoksiin. En uskonut ensinkään Tuomon juttuja.

Kirkossa käynti ei minulle enää ollut pakollista, joten välttelin sitä niin paljon kuin mahdollista. Kanttorilassa sen sijaan kävin usein pelaamassa ”fortunaa” kanttorin tyttöjen kanssa. Kanttori oli jo suuremmat taiteelliset tavoitteensa haudannut ja keskittynyt hiljaiseen ryyppäämiseen, jonka vain sitten sunnuntait ja muut arvokkaammat tilaisuudet keskeyttivät muutamiksi tunneiksi, ja usein eivät silloinkaan: turpea alahuuli pullistui ja uruista tulivat tarpeelliset sävelet ja kotona odottava pettymyksen peittävä ryyppy ryyditti palveluksen mitäänsanomattomuuden.

Suurtapaus oli veljeni Raunon Lapin retki serkkunsa Sepen kanssa. Siinä vasta oli jotain: lähteä omin voimin polkupyörällä Kilpisjärvelle. Tosin olin jo ihaillut hänen tekemäänsä matkaa Punkaharjulle ja Joroisiin Tuupovaarasta. Mutta oli sentään Lappi toista. Rauno kirjoitti retkestä laajahkon tarinana, joka on myös tässä kertomuksessa.

Sain siis huonoimman numeroni kansakoulussa, kuutosen. Se tuli veistosta. Ei kerta kaikkiaan luonnistanut kaikkien vehkeiden kanssa puun muotoileminen. Eikä sitten myöhemminkään. Ainut puutyö jota vanhempana  harrastin meidän Rantasalmen vuokramökillämme, oli puiden haaliminen metsästä ja niiden pilkkominen saunaan ja takkaan kelpaaviksi  tai nuotioon. En edes muista mitä minulla kansakoulussa jäi tekemättä, ehkä joku vuoden kestävä projekti: kapusta.

Kauhein asia Vuolijoella mitä minulle tapahtui, sen voisi M.O.T. esittää ohjelmassaan, nimittäin minun toimiminen lapsityövoimana. Arvi Pärssinen ahnehti isomman kalansaaliin kuin nykyään hänen kovin pieneksi käynyt perheensä jaksoi syödä ja pakotti minut polkupyörän selässä ja kontti minun selässäni kulkemaan kylillä ja myymään ylijäämän. Hauki oli kalliimpi, ahvenet halvempia. Jotain sain myydyksikin, mutta kyllä hävetti. Kalat olivat kontissa sellaisenaan ja mukana oli puntarikin. Jotain 300 markkaa hauki ja muut roskakalat 200. En muista saaneeni myyntiprovisiota, koska niin monet kesäpäivän kuluessa vähän jo haiskahtavat kalat sain tuoda takaisin. Ei ollut monella rahaa ostaa. Työttömyystyöt käynnistyivät yleensä vasta talvella. Oulujärven vesi sai luultavasti kalatkin haisemaan jo tuoreeltaan rikkihapolle.

Minun ainoa kesäni, jonka kokonaisena vietin Vuolijoella, meni edelleenkin pelätessä. Tällä kertaa pelkäsin lentäviä lautasia. Niistä oli kaikenlaisia juttuja lehdissä, kuinka ne Yhdysvalloissa olivat kaapanneet lukuisia ihmisiä vastentahtoiselle lentomatkalle ja palauttaneet sitten takaisin puolikahjuina. Luultavasti lentävien lautasten juttuja kertovat olivat kuitenkin jo valmiiksi kahjuja. Kun Vuolijoen pappilan keittiön ovesta astuin ulos, tarkkailin silmä (se ainut näkevä silmäni) kovana taivasta, olisiko siellä lähestymässä lentokyytiä tarjoava lautanen. Pilvet ovat nyt siitä omituisia, että jos jotain niissä haluaa nähdä, niin näkee. Niinpä navetan takana muodostuva hento cumulus-pilvi sai pian teknologian kehityksessä meitä paljon edellä olevan kulkupelin muodon ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun pilvi hajosi, voin huokaista helpotuksesta ja alkaa tarkkailla seuraavaa epäilyttävän näköistä muodostelmaa. (Navetassa ei ollut muuta kuin polttopuita toisessa päässä ja toisessa päässä se huussi). Tähtien tuike illalla oli vielä hankalampaa, kun kerta kaikkiaan tähdet tuikkivat aina, kun ilmassa on joko pölyä tai jääkiteitä. Epäilyttävät tähdet kiinnittivät huomioni pitkäksi aikaa: oliko tuo liikkunut, ja liikkuuko koko ajan, ja minuako tulevat hakemaan. Jotenkin olin suhteuttanut asian niin, etteivät ne olleet yleensä Suomen silloisesta nelimiljoonaisesta väestä kiinnostuneet, vaan pelkästään minusta. Tosin en pystynyt järkeilemään, mitä etua niille oletetuille olisi juuri minusta, kansakoulun neljäsluokkalaisesta. Ehkäpä pelko lentäviin oli seurausta Arvin ja Sylvin riidoista, joihin minä en pystynyt vaikuttamaan: pelätään jotain ja otetaan ”pars pro toto”, jota sitten voi todella pelätä.

lauantai, 26. kesäkuu 2021

Vanhainkodissa / Jonas Gardell

Jonas Gardell omaelämäkerrallisessa kirjassaan Till minne av en villkorslös kärlek kuvailee erässä osassa ilmeisen autenttisesti dementoituneen elämää hoitokodissa. Tämä dementoitunut on hänen äitinsä (Ingegärd). Teksti on sivuilta 454-455.

Ingegärd har fortfarande kappan på sig när hon tillsammansa med Jonas kommer in i uppehållsrummet där ballongövningen just avslutas.

Men var är vi nånstans? frågar han skeptiskt, precis som Meta en liten stund tidigare, och ser misstänksamt omkring I de för henne obekanta utrymmena.

Meta stannar vid ingegärd. Granskar henne liksom förfärad uppifrån och ned.

Ja det undrar jag med! utbrister Meta ogillande.

Jonas söker presentera sig för Meta som fnyser när hon ser hans framstäckta hand.

Han nickar osäkert åt de som sitter i en ccirkel och som sedan de slutade kasta ballongen mellan sig sjunkit tillbaka in I sig själva.

Ingegörd blänger på dem.

Hörrö! Vad är det här för några?

När Jonas inte omedelbart svarar börja hon ana oråd-

Vad ska det här föreställa? Varför sitter de sådär I en ring? Varför är det bara gamlingar I det här rummet?

Jonas värjes sig för moderns frågor.

Luis reser sig och går bort med den röda ballongen I famnen. Ingegärd stirrer efter honom.

Hörrö! Upprepar hon, för hon förstår ju att något inte är som det ska. Varför har du släpat med mig hit egentligen?

Snälla mamma, sager hennes son olyckligt, vi har ju pratat om det här. Vi kan väl se oss runt i alla fall när vi ändå är här!

Nämen, har ni redan kommit, ropar en röst bakom dem och de vänder sig båda om. Elin kommer mot dem med två brickor med mat, som hon ställer vid ett gammalt slagbordi det bortre av de två uppehållsrummen.

Hon är stor och rund och glad och säger med norrländssk dialect: Nej men se hej Ingegärd och välkommen! Elin heter jag.

Ingegärd kastar en ursinnig blick på den okända mänskan i grön skorta. Hennes käkar idisslande under det strama skinnet, precis som hennes mammas brukade göra. Hennes arga, blek blå ögon rinner. Hon försöker förstå. Varför tilltalar den här främmande tanten henne? Varför vet hon vad Ingegärd heter?

(Vapaasti suomennettuna. Meta = toinen hoidokki, aiheena ensimmäinen käynti Jonaksen äidin Ingegärdin uudessa hoitokodissa)

Ingegärdillä on edelleen takki päällä, kun hän yhdessä Jonaksen kanssa tulee oleskelutilaan jossa juuri on päättynyt palloharjoitus.

Missä ihmeessä me ollaan? kysyy Ingegärd epävarmasti aivan samoin kuin Meta aikaisemmin ja katselee epäilevästi hänelle tuntemattomia huoneita ympärillään.

Meta seisahtuu Ingegärdin viereen – katselee häntä yltä päältä kauhistuneena.

Just sitä minäkin ihmettelen, huudahtaa Meta paheksuvasti.

Jonas tahtoisi esittäytyä Metalle, joka tuhisee, kun hän näkee Jonaksen ojennetun käden.

Jonas nyökkää epävarmasti ympyrässä istuville, jootka pallonheiton jätettyään vaipuvat kukin omin oloihinsa.

Ingegärd mulkoilee heitä.

Kuulkaahan! Mitä tämä on olevinaan.

Kun Jonas ei heti vastaa, alkaa Ingegärd aavistaa ynseyttä.

Mitäs tämä on olevinaan? Miksi nuo istuvat tuollalailla ringissä?  Miksi tässä huoneessa on vain ikäloppuja?

Jonas väistää äitinsä kysymyksen.

Luis (Jonaksen poika) nousee ylös ja kävelee pois punaisen pallon kanssa. Inngegärd katsoo hänen peräänsä.

Kuulkaapas! toistaa hän, sillä Ingegärd alkaa tajuta, että jotain ei ole niin kuin sen pitäisi olla. Miksi olette raahanneet muuten minut tänne?

Äiti kiltti, sanoo hänen poikansa onnettomana, mehän olemme puhuneet tästä. Kun nyt ollaan täällä, voidaan kai katsoa paikat ymoäriinsä.

Hörrö! Upprepar hon, för hon förstår ju att något inte är som det ska. Varför har du släpat med mig hit egentligen?

Snälla mamma, sager hennes son olyckligt, vi har ju pratat om det här. Vi kan väl se oss runt i alla fall när vi ändå är här!

No mutta hyvänen aika! Te olettekin jo tulleet, huutaa ääni heidän takanaan ja molemmat kääntyvät. Elin tulee heitä kohti kahden tarjottimen kanssa, jotka hän asettelee klaffipöydälle kauempana oleskelutiloista.

Hän on iso, pyöreä ja ioinen ja sanoo norrlantilaisella murteella: Mutta katsos hei Ingegärd ja tervetuloa. Elin on minun nimi.

Ingegärd heittää raivoisan katseen tuntemattoman vihreäpuseroisen suuntaan, Ingegärdin märehtiminen tiukan ihon alla jatkuu samoin kuin hänen äidilläänkin oli tapana. Hänen vihaiset siniset silmänsä vuotavat. Hän yrittää ymmärtää. Miksi tämä tuntematon täti puhuu hänelle. Mistä se tietää Ingegärdin nimen.

 

sunnuntai, 23. toukokuu 2021

Kilpalauluja

Pieni anekdootti ensimmäisistä toiseksi viimeisestä laulukilpailusta vuonna 1954 Vuolijoella. (Se viimeinen kilpailu oli Suomen teiniliiton kulttuurikilpailut vuonna 1964 Helsingissä.). Vuolijoella siis oltiin. Se oli silloin kunta haisevan Oulujärven rannalla. Haiseva siksi, että Otanmäen vanadiinikaivoksen jätevedet menivät puhdistamattomina Vuottolahteen ja sitä kautta Oulujärveen ja lopulta Oulujokeen. Vanadiini oli erittäin arvokasta ja harvinaista metallia, koska kun sitä sekoitettiin rautaan, saatiin aikaan aseisiin sopivaa kovaa metallia ja aseista siten tappavempia. Oikeastaan kaivoksen tuote ei ollut vanadiinia, vaan ympyräisiin vaneriastioihin pakattua kiteistä vanadiinioksidia. Se oli sinistä, eikä siitä tiennyt, mihin se kelpasi. Otanmäki oli muutenkin perheen historian kannalta merkittävä, koska siellä asui nyt jo edesmennyt sisar Saini Mustonen, jonka luona Otanmäessä isäni teki ahkerasti seurakuntatyötään. (Näin kirjoittaa elämäkertakirjassaan isäni jälkeen Vuolijoen kirkkoherran sijaisena toiminut Juhani Simojoki.)

Minulle 10-11- vuotiaalle oli vielä käsittämätöntä, mitä aikuiset eri sukupuolta olevat ihmiset toistensa kanssa puuhasivat. Minua vuotta vanhempi kaveri, Saarelaisen Tuomo, kuitenkin valisti, että naiseen tyrkättiin pili, jonka jälkeen nainen meni tainnoksiin. En tietenkään uskonut Tuomon juttuja ensinkään, ja perustimme salaseuran, Hirvi-seuran. Hirvillä ei seuran kanssa ollut sinänsä mitään tekemistä. Vuolijoen vuoteni aikana en nähnyt siellä yhtään hirveä. Niinpä kun kansakoulunopettajani Kukkonen seurusteli niin intiimisti siskoni kanssa, että siskoni piti käydä Kajaanissa toteamassa, oliko niitä pikkuisia Eino Kukkosia ollut tulossa, en ymmärtänyt asioista mitään. Seurustelun katsoin olevan sitä, että pimeässä pidetään toisiaan kädestä kiinni ja kuiskaillaan hikisenä.

Olin kärsinyt pahan hinkuyskän noin viisivuotiaana. En sen jälkeen laulanut paljon mitään, kun äänihuulet rokahtuivat siitä hinkumisesta. Niinpä Vuolijoella ollessani kolmannella luokalla Eino Kukkonen katsoi laulutaitoni kutosen arvoiseksi. En paljoa laulanut koulussakaan. Noista huonoista enteistä huolimatta äitini (joka myös opetti silloin kansakoulussa Vuottolahdella) ilmoitti minut kunnalliseen laulukilpailuun joulun 1954-aikoihin. Laulukilpailut pidettiin Otanmäessä. Oikeammin ne olivat jotkut talvipäivät, mutta minulle ne olivat laulukilpailut. Asiantuntevaa laulunopetusta sain varsinkin Rauno.-veljeltäni (hän oli silloin kansakoulunopettajan sijaisena Vuolijoen männistössä) ja äidiltäni, joka korjasi varsinkin minun vokaaleitani enemmän suomen kielelle sopiviksi. (En muuten koskaan ole käynyt kansakoulun toista luokkaa, joten siltä osalta tietoni ovat puutteelliset. Jäiköhän minulta oppimatta 6, 7 ja 8 kertotaulut esimerkiksi.)

En aivan tarkkaan muista, kuka minulle laulut valitsi – luultavasti minä itse. Helpoimmasta päästä lauluja oli lyhyt ”Hopoti hopoti hoi, näin minun varsani hirnuu ja Valpuri voita kirnuu”. Iskevästä riimistä voi päätellä tämän laulun suuren suosion. Jostakin syystä miellyin sellaiseen lauluun kuin ”Muista muista, suur ol Väinö, jalo lempeä laulurikas”. Sehän on Oskar Merikannon oopperasta Pohjan neiti aaria, jossa Louhi ylistää tyttärelleen Väinämöisen suuruutta.  Ehkä kappale onnistuessaan 10-vuotiaan laulamana pudotti aikamoisen joukon laulajia luokassa ”ja orava se hyppeli oksallaan” pois podiumilta.

Talvipäivien yhteydessä esiintyi kuorokin, jossa lauloivat äitini, veljeni ja Eino Kukkonen, siskoni kädestäpitäjä. Eino Kukkonen oli laulumiehiä. Niinpä minäkin esiinnyin ja sain ensimmäisen palkinnon sarjassani (mikähän se sarja oli). Laulunumeroni kohosi seiskaan. Jos olisin ollut läänin paras olisin saanut varmaan kahdeksikon, sSuomen parhaana olisin saanut yhdeksikön ja ilmeisesti Universumin parhaana kympin. Eino Kukkonen muutti myöhemmin Vuolijoelta jonnekin Lappiin, joka oli hänelle aivan oikein.

Kajaanissa en neljän vuoden aikana paljoa laulellut, mutta soitin kanteletta. Minulla oli jopa vähän aikaa kanteleensoiton opettajakin, eräs seminaarilainen. Tuntien hinnoista en tiennyt.

Savonlinnassa sitten ei ollut kilpailuja. Esiinnyin kyllä joskus teinien tilaisuuksissa ja tietenkin kirkkokuorossa.

Imatralle tullessa äitini päätti laittaa minut musiikkiopistoon. Siellä sitten lauloin kolme vuotta. Sitten olikin aika teinien valtakunnallisen laulukilpailun. Pakollinen laulettava oli joku arkkihölmön säveltäjän tusinaluokan jotenkin Suomen historiaan liittyvä sävellys. Se oli niin hölmö, etten muista sanaakaan siitä. Minä valitsin itse esitettävät kappaleet itse kilpailuun, joka oli virhe. Oma itse on se helpoimmin höynäytettävä. Valitsin jonkun italiankielisen (arkkihölmön), jonka sanoista en tiedä vieläkään, mitä ne tarkoittivat. Italiankielinen laulunopettajani tosin pystyi opettamaan, miten ne lausutaan. Tämä ei mennyt läpi tuomaristosta, vaan he laittoivat minut lopputuloksissa toiseksi, mutta sijaluvuksi kolme, kun ensimmäisiä palkintoja jaettiin kaksi. Ne ensimmäisen palkinnon saaneet muuten jatkoivat uraansa oopperassa ihan ammattimaisesti. Myöhemmin esiinnyin yhden voittajan kanssa samassa kappaleessa Kuopion oopperassa.

Jos jossakin valtakunnallisessa kilpailussa tulee kolmanneksi, eikö tule mieleen, että siinä voisi olla uraa edelleenkin. No ei. Olisi pitänyt lähteä heti musiikkia kehittämään, eikä tylsiä luonnontieteitä.

Eräänlainen kilpailu oli tietenkin Sibelius-Akatemiaan pyrkiminen. Kaksi miestä valittiin laulua opiskelemaan minun lisäkseni. Aikamoinen karsinta – noin yksi kymmenestä pääsi sisään. Nyt osasin valita sisäänpääsylaulut hyvin. Schubertin lied ym. Säestäjäni kehui, että minulla on ”Schubertissa niin hyvä tunnelma”. Sitähän liedit ovat, tunnelman luojia.

tiistai, 11. toukokuu 2021

Kristinuskon voittokullku Roomassa

Bart D. Ehrman: The Triumph of Christianity. How a forbidden religion swept the world.

Vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan Bart D. Ehrman paneutuu siihen, miksi ja miten kristinuskosta onnistui tulemaan Rooman valtionuskonto ja niin lyhyessä ajassa, kun lähtökohtana oli vuonna 60 noin tuhat tai puolitoistatuhatta käännynnäistä. Rooman valtakunnassa oli silloin noin kolmisenkymmentä miljoonaa asukasta. Minun tietoni kristinuskon leviämisestä ennen tuon kirjan lukemista olivat aivan hajanaisia ja suurelta osalta vääriä. Lähinnä väärä ajatus oli, että sitten kun Constantinus oli keisarina ottanut kristinopin uskonnokseen, kaikki oli enemmän tai vähemmän selvää edistystä vuosisadasta toiseen.

Alkukristittyjen ensimmäinen lähetyssaarnaaja oli Paavali. Hän kiersi teltantekijänä ja nahkatyöläisenä ympäri itäistä Välimerta ja saarnasi. Joukkokääntymisiä – siis tuhannet muuttivat saman tien ajatustapaansa – tuskin tapahtui, sanoo Ehrman. Riitti vähittäinen mutta silti eksponentiaalinen kasvu muutaman vuosisadan ajan. Vuonna 150 kristittyjä oli noin 30000 eli noin 0,1% koko väestöstä. Vuonna 312 heitä oli noin neljä miljoonaa ja viimein lähes kaikki väki vuonna 400, eli noin 25 – 35 miljoonaa. Jeesushan ei mitään kirkkoja perustanut – hänelle riitti juutalaisuus, vaan Paavali. Lähetyssaarnaaminen tai yleensä uskonnosta propagoiminen oli aivan tavatonta antiikin aikaan. Ei pakanoilla tai Rooman jumalien palvojilla ollut lähetyssaarnaajia yhtään. Kristityt toivat mukanaan yhteiskuntaan tämän aivan uuden tavan.

Ehrman mainitsee, että sellaista käsitettä kuin pakana ei antiikin aikoina oikeastaan ollut. Samoin kun puhutaan roomalaisen ”kääntymisestä kristityksi, niin mitähän sillä tarkoitetaan. Ei Jupiterin ym. roomalaisten jumalten palvominen ollut uskonto. Jumalia palvottiin, mutta takana ei ollut sellaista teologiaa kuin juutalaisilla. Kolmiyhteinen jumala – käsitteenä vaikeasti tajuttava – tuli vasta myöhemmin. Oli myös Jupiterin palvojilla joitakin käsityksiä siitä, että jumalten takana olisi vielä yksi suurempi jumaluus. Kolmiyhteys piti saada aikaiseksi, että kristityt olisivat voineet sanoa olevansa yhden jumalan palvelijoita, kun tosiasiassa niitä teologian mukaan olisi ollut vain yksi.

Roomalaiset kutsuivat kristittyjä ateisteiksi, koska kristityt kielsivät muiden kuin oman jumalansa olemassaolon. Roomalainen monijumalainen pakanuus oli suvaitsevainen – jokainen sai tuoda temppeliin mieleisensä jumalankuvan eikä toisten jumaluuksien palvojia vainottu. Ei roomalaisille kuitenkaan jumalankuva merkinnyt jumalaa: se oli vain jumalan symboli. (Toisin on vielä nykyään intialaisessa hindulaisuudessa: temppelin seinällä oli turisteja varten ärhäkkä teksti: ”It is strictly forbidden photographing of deities in the shrine”. Siis temppelin jumalankuvat olivat itse jumalia, eivätkä symboleja.

Ajoittaisia vainoja kristityt kokivat milloin minkin keisarin aikana. Sitten tuli Constantinus, joka katsoi parhaaksi ruveta kristityksi. Constantinuksen kääntymyksen aitoudesta väitellään vieläkin. Ne jotka väittävät, ettei kääntymys ollut todellista, vetävät esiin Constantinuksen toimet. Hän murhautti veljenpoikansa, ettei keisarinkruunulla olisi liikaa tavoittelijoita. Vaimokin lyhennettiin päätä lyhyemmäksi hänen muhinoituaan perheen ottopojan kanssa. Että sellainen moraali. Kun kruununperillisiä oli noin kymmenen, niin valintaa helpottaakseen ainakin kahdeksan murhattiin. Constantinus totesi, ettei kannettu vesi kaivossa pysy – ei kannattanut väkipakolla joukkoja käännyttää, vaan suostutellen – vain siten saatiin pysyviä muutoksia aikaan.

Rooman keisarit ihmettelivät kristinuskon leviämistä. Kristityille oli ominaista huolehtiminen seurakunnasta, niin köyhistä kuin sairaistakin. Tämä houkutteli varsinkin heikommassa asemassa olevien kääntymistä kristityiksi. Tämän huomasivat myös pakanahistorioitsijat, jotka havaitsivat tässä pilkan aiheen huomaamatta, että se olikin uskon vahvuus.

Sitten kun kristityt lopulta pääsivät valtaan, nähtiin, että kristillisyys ei tuonut armeliaisuutta vihollisia kohtaan, vaikka Jeesuksen oppi tässä kohti oli selvä. Pikemminkin kävi niin, että kristilliset helvetin kuvaukset antoivat oivat ohjeet, miten vääräuskoisia voi kiduttaa. Lievimmästä päästä lienee ollut sulan lyijyn valuttaminen uhrin kurkkuun.

Aikoinaan kauhistelimme talibanien tuhoamisvimmaa kohteena muinaiset jumalankuvat ja patsaat. Paljon pahemmaksi eivät jääneet kristityt, jotka esimerkiksi Egyptin Alexandriassa tuhosivat mitä taidokkaimmat pakanatemppelit ja valoivat niiden kullat omiin tarkoituksiinsa. Kuitenkaan valtakunnan tasolla ei tälläista täystuhoa oltu määrätty, vaan tapahtumia johdettiin paikallisesti.

Paavalin kristinuskon leviämiselle elintärkeitä lähetysretkiä ei Ehrman paljon kuvaile. Niistä on kuvaus Raamatussa kohdassa Apostolien teot. Kuitenkin täytyy ajatella Ehrmanin ja muidenkin pohjalta, että Paavalin esiintyminen Ateenassa ei suinkaan saanut aikaan massakääntymistä vaan massarähäkän. Ateenalaiset ottivat huumorin kannalta, että joku kuollut saattaisi herätä takaisin elämään. Niinpä Paavalin retkien kuvailija ei paljon Ateenan puhetilaisuudesta retostele, vaan painaa asian villaisella. Paavali oli oppimaton (mutta kuitenkin kirjoitus- ja lukutaitoinen), joka ateenalaisten sen aikaisten filosofien mielestä puhui lähinnä naurettavuuksia kuin viisauksia. Kuitenkin tämä naurettavuus voitti pian koko Rooman valtakunnan Skotlannista Palestiinaan ja Germaniasta Gallin kautta Palestiinaan ja Turkkiin. Eikä vain tilapäisesti, vaan esimerkiksi Constantinopolissa kristinusko vallitsi tuhat vuotta, kunnes vihdoin ottomaanit ottivat omansa.

Kuuluisassa Nikean kirkolliskokouksessa (keisarin kutsusta) sen aikaiset piispat betonoivat kristinuskon muutamaan lauseeseen, jota nykyään sanotaan uskontunnustukseksi. Tunnustushan se ei ole, vaan hyökkäys kaikkea kristinuskon valtalinjasta poikkeavaa vastaan. Nikean kirkolliskokouksen aikaan heitä olivat areiolaiset, joitten oppia ei saatu sulautettua mitenkään yhteen valtalinjan kanssa. Areiolaiset eivät suinkaan hävittyään uskon sisällön kuvailussa, hävinneet mihinkään. Heidän perillisiä ovat nykyään läheisesti jehovan todistajat.  Kyse oli yhdestä i-kirjaimesta, joka kreikkalaiset kutsuivat nimellä iota. Asian voisi kiteyttää siten, että oliko Jeesus samaa substanssia Jumalan kanssa vai oliko hän sama kuin jumala. Kreikan sanat ovat homoousias (samaa substanssia) vai homoiousias (vai samanlainen). Pienemmistäkin asioista kuin iotasta voi riidan saada aikaiseksi. Vaikka oli kyse vain yhdestä kirjaimesta, oli loppujen lopuksi kyse siitä, kumpi sai jäädä henkiin.

maanantai, 8. maaliskuu 2021

Tanssit monasterissa

Tanssit monasterissa

Historioitsijat Marko Tikka ja Seija Nevala ovat kirjoittaneet mainion tutkimuksen tansseista ja niiden kieltämisestä Suomessa. Kirjan nimi on Kielletyt leikit – Tanssin kieltämisen historia Suomessa 1888-1948. Kirja sai tietokirjojen Finlandia-palkinnon vuonna 2020.

Minä olen kiinostunut tanssin historian tästäkin puolesta, koska itse en lainkaan osaa tanssia. Tämän puutteen olen tiedostanut, mutta en älynnyt tehdä sille mitään vanhempanakaan. Äitinikään ei ymmärtänyt, mikä merkitys tanssitaidolla olisi ainakin minulle ollut.  Tanssitaidottomuus ei kuitenkaan sulkenut minua pois oletetun vastasukupuolen seurasta, mutta tanssilattialla en siis kenenkään kanssa ole tehnyt tuttavuutta. Vuoden ajan tosin harjoittelin pakollisia balettiliikkeitä Sibelius-Akatemiassa, mutta se on taas toinen juttu.

Tikan ja Nevalan mukaan kirkko (kirkot) oli etunenässä tanssia yleensäkin kieltämässä.

(s.13) Viihdekulttuurin ohuus ja kirkon tiivi symbioosi valtion kanssa selittänevät ainakin osittain suomen jopa poikkeuksellisen huvittelukielteistä ilmapiiriä. Esimerkiksi kepeä kabreekulttuuri ei juuri päässyt juurtumaan Suomeen niin kuin Ruotsiin tai Tanskaan. Myös suhde viihteeseen ja esimerkiksi juuri tanssimiseen oli Suomessa erikoinen.

Uskonnollisilla ja kirkollisilla piireillä oli toki kaikkialla tarve puuttua tanssimiseen ilmiönä, mutta Suomessa luterilaisen kirkon valtiollinen rooli ulottui myös lainsäädäntöön yllättävän vahvasti. Keski-Euroopassa kirkon rooli yhteiskunnassa ei ollut yhtä yhtenäinen, joten sen vaikutusvalta ei ulottunut yhtä vahvasti lainsäädäntöön. Toisaalta moraalipaniikkia kyllä koetettiin sekä kolmannen valtakunnan kaltaisissa diktatuureissa että vapaamielisemmissä yhteiskunnissa. Ruotsissa ja Tanskassa käytiin 1920-1940-luvuilla moneen otteeseen julkista keskustelua tanssimisen vaikutuksista sukupuolisiveyteen. Ainakin osittain Suomen debatti on heijastumaa tästä keskustelusta.

Kuinka sitten tanssimisen koki itse kukin tanssija 1920-luvulla. Tästä saa selvän, kun lukee isäni päiväkirjaa lukioajoilta alkaen vuodesta 1925. Hän oli tuolloin 18-vuotias ja aloitti syksyllä 1925 Käkisalmen yhteiskoulussa kuudennen luokan kertaamisen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1928 ja jatkoi sitten armeijan käytyään teologian opinnoissa valmistuen papiksi vuonna 1932. Salaperäinen päiväkirjassa esiintyvät ”hän” tai ”Sypy” on tuleva äitini Sylvi Kuisma. Äitini ja isäni olivat lukioajan luokkatovereita ja pääsivät yhtä aikaa ylioppilaiksi. Isäni ei koskaan sanonut halaistua sanaa tanssiharrastuksestaan.

Arvi Pärssisen päiväkirjasta

6. 12. 1925 Jo aamupäivällä läksin Puustiin, jossa meidän täytyi viettää iltaman [.] Sinne saavuttuamme täytyi tanssia kauan aikaa ennen kuin sain lämpymän. Iltamat alkoivat kello kuusi. Minä ilmoitin kaikki väliajat ja ohjelman jatkot. Ilta ja yö kului oikein rattoisasti. Täällä oli muutamia hauskoja tyttöjä. Eräs tyttö oli kotona koulusta, joka oli erittäin mukava nimeltään, Sirkka Koppi. Tullessa palelsi jokseenkin kovin.

23.1.1926 Koulussa menivät läksyt niin kuin ennenkin. Mieleni on viellä jonkun verran synkkä mutta paranemaan päinhän nyt kuitenkin mieleni juoksee. Iltasilla meillä oli toverikunnan konventti, josta juuri olen palannut kun tätä kirjoitan. Täällä ei ensin tahtonut oikein luistaa, vaan menin harhailemaan kaupungille etsien häntä, mutta turhaan. Hän kai oli mennyt kotiinsa, koska ei löytynyt. Tanssi aika meni hyvin, sillä en enää välittänyt mitään, kun kerran ei ollut siellä.

16.2.1926 On laskiais tiistai. Koulu loppu jo yhdeltätoista. Kello on vasta kolme, joten täytyisi olla juuri koululla lä[h]temässä laskiaisretkelle. Toiset ne siellä nyt iloisina hyppivät reput selässä lähtövalmiina Tenkalahteen, jossa saavat sitten tanssia. Mutta minä istun täällä vain yksin, sillä mitäpä tekisin siellä, sillä eihän minua kukaan kaipaa.

    12.3.1926 Meillä oli koulussa kaikki tunnit peräkkäin, joten pääsimme matkustamaan kahden junilla. Saavuin kotiin kolmen ajoissa ankaran lumipyryn vallitessa. Koko iltapuolen olin kotona katsellen epäjärjestyksessä olevia rakkaiksi käyneitä paikkoja. Mutta illan suussa sain tietää, että lähistöllä oli tanssiaiset. Minä halukkaana tanssijana olin valmis lähtemään tänne, vaikka se ei oikein ollut arvolleni soveliasta. Täällä näin taas kauasta aikaa paikkakunnan tyttöjä. Siellä olin aina yhteentoista saakka.

11.5.1926 Nyt esitti nt. Avellan kivan pila runon kuinka hallitusmiehet nykivät toisiaan parrasta. Tämän jälkeen lauloi kuoro viellä puolen kymmentä repäisevää laulua, jonka jälkeen alkoi iloinen karkelo. Karkelon väliajoilla pelasimme myöskin dominoa. Nämä riemut loppuivat kuitenkin jo kello yksitoista.

28.5.1926 Aamusilla mentäessä kouluun emme aavistaneetkaan, että meillä on iltapuoli jo lomaa, mutta sitä mukavammalta se sitten tuntuikin. Saimme viellä luvan pitää illalla pienet kekkerit koululla. Keräännyimme kaikki hyvin toivein koululle, mutta emme saaneet ollenkaan tanssia, jota kuitenkin olimme niin kovin toivoneet. Sen sijaan täytyi meidän tyytyä muutamiin leikkeihin joita vain harvat suosivat. Ilta tuntuikin näin ollen hyvin kuivalta. Täältä menimme viellä keskikoululle, päästäksemme tanssimaan, mutta turha reissu. Täältä tulin kotia ja kävin nukkumaan viimeistä yötä Käkisalmessa kuudennella luokalla ollessani.

6.6.1926  … tuu näin koulu toukille läksyt esiin, sillä täytyyhän niitä jonkun verran katsella, vaikka minä en oikein mitään selvää saa. Niinpä silmäilin tänäkin pyhänä ensin läksyjä, mutta en nytkään juuri tullut hullua hurskaammaksi, jonka vuoksi läksinkin päämäärättä kävelemään. Jouduin viimein Lappalaisen kanssa häätalon pihaan, josta alettiin kiusata minuakin häihin ja nuoteisiin. Eihän siinä muu auttanut, kuin viimein istuutuimme autoon ja läksimme Haitermaahan. Täällä oli paljon ihmisiä, etenkin tyttöjä, mutta melkein kaikki olivat jokseenkin rumia. Täällä tanssimme ainoastaan kahteentoista saakka. Sitten menimme Naskalin autolla Miissuvalle [Miisualle], jossa myöskin oli kuokkajaiset. Olimme täällä tunnin ajan, jonka jälkeen menimme Noitermaahan kuokkajaisiin. Emme viipyneet täällä kauan, vaan läksimme taas autolla kotiin.

11.6.1926 Kahdeksalta täytyi minun mennä pukutanssi harjoituksiin, joista tultuani menin uimaan. Olin uimassa ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Illalla olin seuran talolla kuukausi kokouksessa. Kaikki huoleni ja ikäväni pulpahtivat taas esiin. Laululla sain kuitenkin mielen malttini takaisin.

17.6.1926 Olin eilen päättänyt, että menen tänään kotia, mutta jäinkin tänne Käpylään. Kävin kymmenen junilla josta tuli serkku Matti tänne, mutta hän meni myös samana päivänä poiskin.Iltasella läksin Kalliosaaren kasinoille tanssiaisiin, jossa en kuitenkaan hyvin viihtynyt, sillä ei ollut ketään oikein koululaisia siellä.

25.6.1926 Aamusilla kävin kuorolaulussa, josta tultuani menin häihin. Ihmisiä oli kerttynyt aika runsaasti kutsuvieraita ja kuokkamiehiä. Kossasmiehien lähdettyä oli kaikki jokseenkin hiljaista. Mutta nuoteiden tultua oli taas ilo ylimmillään ja kesti aina aamulla kello kolmeen saakka. Tällöin olivat kai kaikki löytäneet omansa koska vähitellen yksi toisensa perästä poistui. Jäin harhailemaan nyt muutaman pojan kanssa, jotka olivat olleet yhtä saamattomia kuin minäkin. Minä nyt vasta hyökkäilemään sinne ja tänne saaden aina vain ”pomppaus” tiedon, kunnes viimein havaitsin lojuvani sulhasen heinä sarajassa vieressäni muutamia sikeästi nukkuvia poika ratteja.

22.8.1926 On sunnuntai. Kokopäivän olen ollut kappale ja pukutanssi harjoituksissa. Talon vihkiäisiin täytyy näitä harjoitella, jotka vietetään 11 ja 12 päivä syyskuuta. Illalla kävi meillä pari naapurin tyttöä kylällä, joten aika meni jokseenkin hyvin. Kesälomani on vihdoin lopussa, sillä isä sanoo, että nyt saat loput aikaa lukea.

19.3.1927 Olimme yhden tunnin koulussa, jonka jälkeen menimme taas ilveilemään kymmenen junille. Seitsemältä alkoi sitten tuo kauan kaivattu iltama. Ensin oli alkusoitto, jonka jälkeen seurasi tervehdyspuhe. Sitten seurasi yksinlaulu, jonka jälkeen seurasi lausuntaa. Vielä oli siellä kaksintanssia, esitelmä ja näytöskappale Kuopion takana. Tämän jälkeen seurasi muutaman tunnin tanssi, joten kello oli jo neljä, kun tanssi loppui. Juhla teki hyvin virkistävän vaikutuksen.

3.4.1927 Kävin aamusilla hiihtämässä, jonka jälkeen täytyi mennä kymmenen junille. Velimieheni tuli sieltä, joten jäivät kaikki tehtävät tekemättä, ja sen lisäksi täytyi mennä kahdeltatoista koululle raittius seuran päiväjuhlaan. Minun täytyi pitää tervehdyspuhe. Tällöin saimme myös todistukset raittiustutkinnoista, joten olen nyt suorittanut ylemmän raittiustutkinnon. Täältä tultuani ei ollut aikaa muuta kuin puvunmuuttoon kun täytyi jo lähteä kansliaan odottamaan autoa, joka veisi meidät Puustiin. Jonkun ajan kuluttua auto tulikin ja niin olimme lähtövalmiit. Matkalla lauloimme muutamia lauluja. Kun olimme esiintyneet lähtikin auto jo pois. Minä pääsin myöhemmin toisessa autossa, mutta tanssia en saanut minäkään.

30.4.1927 Koulussa kaikki entistä latuaan kulkee aika. Tänään oli Vapun vastaanottajaisiltamat Pontukselassa. Täällä olin 12 saakka. Ja menin nyt kansalaisopiston lopettajaisiin, jossa tanssimme aina neljään saakka. Joten aamulla nukutti hyvin.

22.5.1927 Tänään valkeni se päivä, jolloin olimme päättäneet tehdä retken Konevitsaan. Nousin aamusilla jo kello viideltä ylös, vaikka määrä oli lähteä puoli seitsemän. Ei ollut vielä autoakaan tullut kun saavuin koululle, mutta ei aikaakaan kun jo tulla porhalsi osuuskaupan auto, johon me pojat paikalla hyökkäsimme. Vähän aikaa saimme odottaa, ennen kuin lähdimme matkalle. Koko matkan laulelimme kaiken kaltaisia lauluja. Saavuimme onnellisesti Sortanlahteen, josta meidät vei sotilas laiva Konevitsaan sään ollessa mitä parhain. Silmiemme eteen avautui laaja rakennusalue laajoine kirkkoineen. Luonto on Konevitsassa mitä ihanin. Siellä on kirkkoja kai ainakin neljä. Kukkia oli jo näin aikaisin hyvin runsaasti. Haastoimme vielä patteriston sotilaat potkupallo-otteluun, jossa voitimme 3 – 1 vastaan. Tämän jälkeen tanssimme puolisen tuntia, jonka jälkeen suoriuduimme laivarantaan. Täällä lauloimme vielä munkeille ”Mun paimen Herra on”.

toukok. 1927, Vaasan matkalta: Tämän jälkeen tulin hyvin väsyneenä lyseolle kellon näyttäessä 12. Mutta kun olin levännyt 10 minuuttia olin taas jalkeilla ja matkalla Arbetsvännereille tanssimaan, sillä kukapa nukkuisi niin valoisana ja kauniina yönä kuin Vaasan yö oli.

En kuitenkaan viihtynyt kuin muutamien rallien ajan täällä sillä minusta olivat liian repäisevät, kun tulin nukkumaan kellon lyödessä 1. Nyt vaivuin hyvin miellyttävään uneen nukkuen aina ½ 9 saakka.

23.6.1927     [ehtolaiskursseilla? Käkisalmessa] Juhannusaatto on kesän kauneimpia hetkiä, jolloin olen tavallisesti ollut kotona, mutta tänä juhannusaattona olen pakotettu viettämään juhannukseni täällä. Koko päivän olimme vielä koulussa, mutta kun oli juhannusaatto, niin lopetimme kahdelta kurssit. Kello kahdeksalta menin kalliosaareen, jossa jo tanssi oli täydessä käynnissä. Menimme kello yhdeksältä eräälle kalliolle ja lauloimme muutamia lauluja. Tämän jälkeen kokoonnuimme kokon luo, joka sytytettiin klo 10. Torvisoittokunta puhalsi muutamia kappaleita, jonka jälkeen taas suojeluskunnan mieskuoro lauloi muutamia lauluja. Kun vielä torvisoittokunta puhalsi muutamia kappaleita, siirtyi tanssia rakastava yleisö kasinoille, jossa tanssi jatkui klo 12 yöllä. Minä en haluttanut tanssia, joten käveltyäni yksikseni jonkun aikaa läksin astelemaan kotia kohden. Näin oli ensimmäinen juhannus aattoni kulunut, jonka olin ollut pois kotoa, aivan hiljalleen. Vähän pyrki mieli katkeroitumaan, kun ajattelin, että aivan yksin tässä täytyy taivaltaa juhannusaattonakin, vaikka toiset kaikki riemuitsevat Kasinoilla, mutta kun ei ole sallittu minulle maallista mammonaa, niin täytyy elää ilman. Vaikka olisinhan saanut seuraa, mutta olin sellaisella tuulella, etten oikein kyennyt. Kotiin tultuani menin vielä saunaan, vaikka jo päivällä olin jo kerran käynytkin.

25.6.1927 Lauantaina valmistauduin Kiviniemen matkaa varten. Siellä on nimittäin Viipurin S.k ja lottien kesäjuhla, jossa meidän täytyi myös laulaa. Matka kului pikku hiljalleen laulaessamme iloisia lauluja. Meidän täytyi mennä suoraa päätä kentälle, sillä urheilut alkoivat aivan heti. Ensiksi seurasi sadan metrin juoksu, jota jatkui pitkät ajat, sillä juoksijoita oli kolmatta sataa. Pitkin iltaa jatkuivat kilpailut, kunnes yhdeksältä siirryimme nuorisoseuran talolle illan viettoon. Ohjelmaa oli runsaasti, mutta pääasia oli tanssi sillä saihan silloin tutustua neitosiin. Tapasinkin yhden tytön, kotoisin Viipurista, jota kävin saatilla mutta en mitään sen lähempää tuttavuutta muodostanut. Yötä olin Männiköllä.

27.11.1927 Eilen illalla kävin Toverikunnan illanvietossa, jossa oli tavallisen hauska, jonka jälkeen menimme kaikki pojat V.P.K:n talolle jossa oli ampumaseuran iltamat. En viihtynyt täälläkään kuin 10 saakka, vaikka tanssia olisikin kestänyt 2 saakka. Kaikki alkaa käydä kuivaksi.

10.12.1927. Täytynee pakista seikasta sellaisesta kuin Toverikuntamme yleisestä musiikki illan vietosta. Ohjelmaa oli paljon ja hyvää. Minäkin sain kunnian pitää huonon ja kuivan esitelmän. Lopuksi oli tanssia, joka kesti aina kolmeen saakka. Minä en ole enää entisessä vireessä. En käy enää saatilla, en rakasta tyttöjä kaikki on kylmää kuin ijäisyys. Nämä pyhät ovat myös hyvin pitkiä. Yksin täytyy istua vain. Mutta ei se mitään.

1.1.1928.  Eilen illalla lähdin veljeni kanssa tinaa valamaan nuorisoseuran talolle, jossa oli samalla tanssiakin. Siellä oli suljettu seura, joten aika kului aika rattoisasti, mutta kun ilmestyi yksi juopunut pilasi se koko illan tunnelman reuhaamisellaan. Viimein löivät sitä jonkun verran kulmaan, jonka jälkeen poliisi korjasi hänet parempaan talteen. Tämän jälkeen jatkui tanssi ja tinan valaminen, mutta juhlatunnelma oli mennyt. Kun kello oli kaksitoista toivotimme toisillemme onnellista uutta vuotta, jonka jälkeen poistuimme veljeni kanssa.  

21.1.1928 Pitkästä aikaa täytyy tyhjentää sydäntäni. Tänään on laskiainen. Teimme retken Vahtiniemeen, joka olikin alussa aika hauska, mutta lopussa meni kaikki sekaisiin. En käsitä miksi menen niin vähästä aivan toiseen maailmaan. Eikö minulle ole iloa luotukaan? Täytyykö minun vaeltaa elämäni pimeässä laaksossa. Täältä tultuani menin V.P.K:n talolle iltamiin, jossa lauloimme. Koko ajan olin hyvin huonolla tuulella. Tanssin vain muutamia kappaleita, jonka jälkeen tulin kotia.  Kaikki menee päin mäntyyn. Mikä tulee eteen jos en pääse ylioppilaaksi. En jaksa ajatella. - Olisi parasta jos silloin maa minut nielisi.

4.3.1928. Koulu on lopussa. Olemme jo käyneet penkinpainajaisissakin. Ensin ajelimme kaupungilla jossa meidät valokuvattiin ja filmattiin. Tämä oli jokseenkin hauskaa, mutta jo silloin minuun niin kuin olisi mennyt puikko ja jäänyt pistämään.Tämä tunne kasvoi matkalla kasvamistaan kun perille saavuttua se nousi huippuunsa. Toiset tanssivat, halasivat ja pussasivat. Minä vain seistä murjotin syrjässä ja katselin tätä kaikkea. Minun olisi pitänyt elää samalla tavalla kuin toistenkin, mutta se katkennut oka tuotti yhä enemmän tuskaa. Tätä lisäsi vielä sekin seikka, jota on hyvin ikävä mainita. Pojat olivat nimittäin luvanneet etteivät juo matkalla yhtään, mutta ennen kuin yö oli puolessa, hoilasi puolenkymmentä poikaa täydessä seilissä. Siitä huolimatta tytöt heitä ”rakastivat”. Sisälläni kiehui kuin helvetissä. Tanssi kesti aina kolmeen saakka aamulla, jolloin tytöt menivät nukkumaan.