Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


perjantai, 17. heinäkuu 2020

Rumia ihmisiä

Rumia ihmisiä

 

Ruma tulee aina yllättäen. Kaikkein karmein ruma tuli minulle eteen oraalisessa  muodossa kauan sitten työpaikassani. Muistan tuon tapahtuman aivan tarkkaan – jopa asennotkin, missä silloin seisoin minä ja missä lausunnon antaja. Jostakin syystä lisääntymiskykyinen työssä tunnettu (ei työkaverini) oli onnistunut lisääntymisaktissaan. Siitä häntä sitten hänen töihin palattuaan kyseltiin. Tietenkin se ensimmäinen kysely ei ollut sukupuolineutraali, vaan kysyttiin tuliko tyttö vai poika. Tämä luomakunnan ylempiin kuuluva vastasi: ”tuli kurahaara”. Siis mitä. Ilmeisesti hän tarkoitti tyttöä. Hänen äänensävyssään ei ollut mitään huumoria – hän oli aivan tosissaan. Mitä kuraa hänen lapsensa haarassaan oli, eti tullut tarkemmin ilmi. Siis aivan tervejärkisen kirjoissa olevinaan oleva kertoi, että hänen lapsensa sukupuoli oli kurahaara. Tulee mieleen, pitäisikö ao. henkilön, sen kurahaaran, jotenkin kunnioittaa alkuunpanijaansa. Siis tätä siittiöitten linkoa, miespuolista ruiskua. Tuntuuko tästä ruiskusta nyt paremmalta, kun kurahaara on täyttänyt 37 vuotta ja ehkä tehnyt lisää kurahaaroja viehättävälle ukilleen. Montako kurahaaraa ukin perheeseen tuli lisää? Oliko kurahaaroista jotakin haittaa, ja tuliko sitten kuitenkin joitakin ruiskumaakareita? Pitää laittaa kysymykset kurahaaran isälle, nimi on tiedossa.

Tosin tämä poikalasten suosiminen on jo vanhaa perua. Jo vanhat roomalaiset lausuivat viisautena: ”Mulier autem familiae suae et caput et finis est.” Kiinassa on huomattava ylijäämä miehistä, joille ei siten aivan helposti löydy partneria vastakkaiselta puolelta. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että tyttölapsia tapettaisiin tai muuten hoidettaisiin huonosti, vaan aivan yksinkertaisesti tilastomatematiikasta: jos lisääntymisstrategia on, että lapsia tehdään niin kauan kunnes tulee poika, on asia selvä: jos ensimmäinen on poika, lopetetaan. Hyvin useissa kiinalaisissa perheissä nuorimmainen on poika.

Minun mielessäni kolme tytärtäni ova kauneinta, mitä minulle eteen tullut. Ei ollut tarvetta etukäteen yrittää varmistua sukupuolesta. Kaikki olivat yhtä tervetulleita. Tästä viimeisestä muistan kun kävelin Kuopion sairaalan synnytysosastolle, oli siellä verhot auki vavojen dormitoriumiin. Silmiini pisti heti erikoisen kaunispiirteinen vauva, muut olivat enmmän tai vähemmän parin päivän ikäisinä möllyköitä. Tietenkin se minun mielestäni kaunein oli meidän tyttö.

Lievemmin rumia tietenkin ilmaantui matkan varrella. Eräs minun moraalini koetinkivi sattui, kun tein työmatkan erääseen KeskiSuomen kaupunkiin. Siirryttiin asemalta pikku matka kävellen neuvottelupaikalle. Meitä oli minä ja kaksi henkilöolentoa. Vastaan sattui tulemaan meitä tummempi-ihoinen. Toinen henkilöolento heti spontaanisti tokaisi: ”Kato, lakupekka”. Vieläkin minua hävettää, etten silloin kääntynyt takaisin ja marssinut (kulunut sanonta päättäväisestä kulkemisesta) asemalle, ja jättänyt tämän lakufanin ihmettelemään, mitä hän oikein sanoinkaan – sehän oli vain lakupekka. Onneksi tämän asiakkaan kanssa en sittemmin ollut paljon tekemississä.

Ruma tulee tosiaan aina yllättäen. Niinkin harmaassa paikassa kuin luokkakokouksessa voi sattua. Yllätys oli vielä suurempi, koska olin luullut joskus tunteneeni ao. henkilön. Kukin kertoi suurin piirtein, mitä on viimeisen 25 vuoden aikana tehnyt – aivan lyhykäisesti. Tämän henkilön vuorolla hän ehti kertoa kaikenlaista, mutta pääasia oli, että hänen vaimonsa ei ole tarvinnut käydä ensinkään töissä, kun kotona on lapsia. No hyvä. Ajatellaanp vähän tämän kaverin sanomisia. Tämä oli siis niin tärkeä ja hänelle leimaaa antava ilmiö, että siitä piti kertoa. Uskoimme kyllä, että hän oli hyvin toimeentuleva. Tämä älykäs henkilö kehui siis luokkakokouksessa, että hän oli varastamassa vaimoltaan lähes puolet elämää: työympäristön ja työtoverit. Jos hänen vaimonsa joskus vielä menee töihin, ei hän siellä montaa vuotta ehdi viipyä: ei tule työtovereita eikä edes työtuttavia. Tämä vaimonsa vanginnut ei luultavasti tajunnut, miten vastenmieliseltä tuollainen elämäntilanne naispuolisten luokkakokoukseen osallistujien puolelta on voinut tuntua: vuosikausiin ei omaa rahaa – kaikki rahat pitää pyytää mieheltä. Minä silloin heti paikalla ajattelin, että mieshän on yksinkertaisesti varas: varastaa vaimoltaan noin puolet vaimon elämän sisällöstä.

Tämän rumuuden luokkakokouksessa pani moni muukin merkille. 25 vuotta myöhemmin eräs riemuylioppilasjuhlan osallistuja sanoi, että ”muistatteko kun silloin 25 vuotta sitten joku kehui, ettei vaimon tarvinnut mennä töihin”. Jäi siis muillekin tuo ikävä muisto mieleen – kuin muistuma 1800-luvun perheestä ja Minna Canthin ajoista. (Kehoitan lukemaan Canthin romaanin Lehtori Hellmannin vaimo ja pisteenä j:n päälle Juhani Ahon romaanin Papin rouva, kaksi kauheaa kuvausta vaimon alistamisesta 1800-luvulla.)

maanantai, 6. heinäkuu 2020

Rikoksia ilman rangaistusta

En nyt ala muistelemaan aivan kaikkia rikoksia, joita olen tehnyt tai joiden kohteena olen ollut. Minun tekemiä on kuitenkin vähemmän kuin minuun kohdistuvia, joka sitten Gehennaan tuomitulla otetaan lieventävänä asianhaarana huomioon, kun säädetään kärsimyksen pituutta ja liekin kuumuutta ennen taivasastumista.

Ensimmäisen tekoni, joka täyttää rikoksen tunnusmerkit, voin huoleti tunnustaa, koska 65 vuotta on jo vanhentanut sen aikaisen tekoni. Minä olin noin 10-vuotias ja kuulin vappuna 1955, että mukavasti saisi pientä karkkirahaa, jos möisin vappumerkkejä hyvään tarkoitukseen. Tarkoitusta en enää muista, mutta tilasin nivaskan merkkejä. Niitä sitten myin innokkaasti. Ehkä kolme kappaletta sain myydyksi ja rahaa 30 markkaa (vanhoja mummon markkoja, joilla olisi saanut kaupasta ostettua kaksi lakritsipiippua – minun favoriittejäni). Merkkien saannin yhteydessä olin saanut myös ohjeet, minne rahat olisi pitänyt tilittää. Nimenomaan olisi, koska se osuus tästä merkkiaktista minulta unohtui. Merkkikauppias ei kkuitenkaan unohtanut, vaan lähestyi minua harvinaisella minulle nimeltä osoitetulla kirjeellä, jonka pääasiallinen sisältö oli ”missä rahat”. Rahat olivat tietenkin niiden kahden lakritsipiipun muodossa minun vatsassani. Hiukan säikähdin, mutta sitten ajattelin, että antaa asian olla, kun minulla kerran ei ole mitään tilitettävää. Sen verran nolo olin, että kätkin kirjeen äitini koulun kivijalkaan Vuottolahdessa. Siellä se olisi vieläkin, mutta vanhan hirsisen koulun tilalle rakennettiin betoninen laatikko. Lieköhän vanhan koulun purkaja ihmetellyt, mitä kymmenen vuotta vanha karhukirje tekee koulun kivijalassa. Keräysvoittovaroilla oli jokin hyvä tarkoitus: ehkä keuhkotautisten lasten kesäsiirtolan ylläpito kaukana asutuista seuduista, mutta sitä tarkoitusta en tosiaan enää muista ensinkään. Antakaa kuitenkin, te oletetut autettavat, anteeksi minun lakritsipiippujen himoni. Jos olisin saanut myydyksi kuusi merkkiä, olisin varmastai antanut ainakin kolmesta rahat tuohon hyvään tarkoitukseen.

Rikoksen kohteeksi olen joutunut montakin kertaa ja aivan varmasti ilman omaa syytä. Yleensä rikollisten kohteena ovat olleet minun polkupyöräni. Ensimmäisen varasti pitkäkyntinen Pitänmäeltä Helsingistä. Ajelin Leppävaarasta vuonna 1970 serkkuni luokse, ja kun pyörässäni ei ollut lukkoa, jäi se siihen kerrostalon kylkeen nojalleen (keskellä päivää). Serkkuni säesti pianolla ja minä lauloin. Harjoituksen alla oli Schubertin laulu Forelli. Joku sitä pyörääni oli sitten tarvinnut, - und eh ist es gedacht - minä sain kävelläa reippaasti kolme kilometriä Pitäjänmäeltä Leppävaaraan. En tehnyt rikosilmoitusta – ne ovat polkupyörien suhteen aika tarpeettomia. Samalla suunnalla tapahtui toinen häviö. Kivenlahdessa ei ollut kirjastoa – Soukassa oli. Ajelin Soukkaan palauttamaan kirjaa ja jätin pyöräni lukitsematta kirjaston eteen noin pariksi minuutiksi. Kun olin lähdössä ajamaan, olikin pyörä hävinnyt. Tämä pyörä oli siitä mainio, että olin maalannut sen postiauton väriseksi ja siinä oli automaattivaihde: kun nopeus kasvoi, niin automaattisesti tuli hitaampi vainhde päälle. Olin todella pahoillani, mutta pyörää en enää koskaan nähnyt.

Positiivistakin pyörien varastamisen kanssa on tapahtunut. Kun ostimme muutama vuosi sitten uudet pyörät, huomattiin, että meillä onkin kolme tarpeetonta kulkupeliä. No, ei muuta kun kaikkien renkaat täyteen ja ajettiin ne tuonne Järvelän aseman pyörätelineeseen. Jätettiin ne siihen lukitsemattomina. Ja, voila, kahden päivänä päästä olivat kaikki kolme pyörää hävinneet, eikä meidän tarvinnut viedä niitä romutettavaksi. Pyörät olivat sen verran oudon merkkisiä, että ne olisi helposti erottanut, jos vastaan olisivat tulleet. Kuitenkaan en Järvelässä ikinä tavannut ko. pyöriä. Pyörisivätköhän ne nykyään jossakin eteläisemmässä naapurimaassamme?

Mystinen katoaminen tapahtui, kun noin 13 vuotta sitten remontoimme keittiötämme. Vanha jääkaappi jouti pois ja kuskattiin se meille tilatulle vaihtolavalle kaatopaikalle vietäväksi. Ei mennyt kuin tunti, niin jääkaappi oli hävinnyt lavalta. Kasakka vie kaiken, mikä ei ole kiinni.

Rikokset ja rikolliset kiinnostavat määrättyä osaa ihmisistä. Tätä testasin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen sinisessä bussissa joskus vuonna 1966, kun matkustin sillä siskoni kanssa Maunulaan. Kysyin kovalla äänellä siskoltani: ”Milloin veljesi pääsi vankilasta?”. Kaikki päät kääntyivät meitä kohti.

lauantai, 4. heinäkuu 2020

1959 maisemia

Maisemia vuoden 1959 heinäkuussa

 

Heinäkuun 2. päivänä 1959 läksin pyöräilemään Kajaanista etelään, enkä koskaan palannut enää sinne asumaan. Tässä kirjoituksessani en pyri kuvailemaan matkaa, vaan yleensä olosuhteita silloin – miten ne ehkä nykyaikaista nuorempaa ihmistä ehkä olisivat ihmetyttäneet. Matkasin Kajaanista Kuopion ja Mikkelin kautta Kuusankoskelle, sitten sieltä Lahden kautta Turkuun, Turusta Tampereen kautta Jyväskylään ja viimein Jyväskylästä Joroisiin.

Polkupyöräni oli aivan tavallinen – yksi vaihde eteenpäin, valot ja jarrut. Tarakalla kulkivat viltti, teltta ja reppu. Teltan olin lainannut Kari-veljeltäni, joka oli lainaussanoissaan toivottanut minut tervetulleeksi Turkuun ”jos kinttusi kestävät”. Sitä hänen ei tietenkään olisi pitänyt sanoa, koska erään heinäkuun päivän aamuna soitin Karille Turussa hänen työpaikalleen arkkitehtitoimistoon ja sanoin, että nyt sitä täällä ollaan. Viikon verran Kari (ja Eva) minusta kärsivät, ennen kuin jatkoin. Vaihdepyörään olin saanut tutustua Tuupovaarassa noin vuonna 1953 kun sain käsiini Yrjö Lehikoisen käyräsarvisen kilpapyörän. Kaaduin kovassa vauhdissa maantiellä Tuupovaaran kirkon edessä ja sain elinikäiset arvet toiseen polveeni muistoksi. Kilpapyörät olivat harvinaisia ja vaihteilla varustetut pyörät samoin. Olin kyllä valmistautunut pitkään matkaan ajamalla mm. 70 kilometrin pitusia iltalenkkejä. Olin 14-vuotias, poltin tupakkaa salaa ja minulla oli kimakka ääni. Finnejä ei vielä ollut.

Tuo sana ”soitin” antaa tietenkin nykyajan nuorelle väärän kuvan. Kännykät keksittiin paljon myöhemmin. Kaupungeissa oli puhelinkoppeja, joista voi soittaa, kun ensin syötti hiukan kolikkoja sen kitaan. Maalla ei ollut puhelinkoppeja. Ei ollut Tuupovaarassa eikä Vuolijoellakaan. Kajaanissa oli, mutta ei niihin voinut soittaa. Jos halusi puhelun, piti toimia toisin, jos puhelinta ei ollut kotona. Meillä ei ollut Kajaanissa puhelinta eikä ollut myöskään meidän vuokranantajallamme. Aivan mahdotonta ei meille soittaminen kuitenkaan ollut. Teimme sopimuksen aivan lähellä olevan yksityisen kioskinpitäjän kanssa, että sinne voi soittaa jos on tärkeää asiaa. Kioskista sitten joku kipaisi meille 50 metrin päähän sanomaan että ”puhelimeen”. Yleensä tärkeä puhelu oli, että joku oli kuollut tms., joka ilmoitus ei tietenkään enää ollut kiireellinen ainakaan vainajan kannalta. Minä en koko Kajaanissa olon aikana saanut yhtään puhelua, mutta soitin senään yhden puhelun. Matkalta en soittanut mihinkään mitään. Aina tulin vain yllättäen paikalle. Sellainen oli mahdollista, koska ihmisillä oli niin vähän kesämökkejä, että useimmat olivat aina kotona.

Liikkuminen polkupyörällä pitkin Suomennientä oli melko vaaratonta. Ajoneuvoista laskettuna liikennettä oli noin 1/20-osa nykyisestä. Ruuhka-aikoja ei ollut eikä viikonlopun tulo- tai menoliikennettä. Joissakin kaupungeissa (kuten esimerkiksi Lahdessa) oli vielä hevosvossikoitakin. Kaupunkien (taajama-sanaa ei oltu vielä keksitty) ulkopuolella saivat henkilöautot ajaa niin lujaa kuin värkistä irtosi. joskus 1930-luvun dekkarissa oli luettavissa, että ”roistot ajoivat Porvoosta Helsinkiin jopa 90 kilometrin tuntivauhtia”. Vuolijoella minun aikanani huhuttiin, että Leskinen oli ajanut taksiansa Otanmäestä Vuolijoelle päin jopa 100 kilometrin tuntinopeutta. Niinpä liikennekuolemien määrä oli noin 800 vuodessa, vaikka autoja oli vain murto-osa nykyisestä. Nykyisin liikenteessä kuolleita on noin 300 henkeä vuodessa. Tiet olivat sorapintaisia – vain kaupungeissa oli asvalttia. Joissakin kaupungeissa (kuten Lhdessa) oli mukulakivillä katettuja katuja, jotka pyöräilijän kannalta olivat mahdottoman epämukavia. Missään ei ollut moottoriteitä, joten polkupyörällä pääsi joka paikkaan mitä tietä halusi.

Nykyään joka paikasta löytyvät R-kioskit. Alun pitäen R-kioskeja oli rautatieasemilla ja niiden nimi oli Rautatiekirjakauppa. Kioskista ei myyty keskikaljaa, mutta sen sijaan maksimissaan 2,2 prosenttista erikoisolutta. Kioskissa maksettiin aina käteisellä rahalla – luottokortteja ei ollut kenelläkään. Pankkikortitkin tulivat vasta noin vuonna 1974.

Kun poltin tuolloin tupakkaa, piti sitä ostaa. Ostamiseen ei tarvittu erityistä ikää: ”isälle” voi ostaa tupakkaa vaikka nelivuotiaat. Ostamisen helpottamiseksi oli keksitty halpa kymmenen savukkeen pakkaus. Boston oli sen merkki ja pakkausta kutsuttiin sippibostoniksi. Sitä minä useimmiten poltin – joskun Kent-merkkistä savuketta,  erittäin harvoin Camelia jossa oli yksikyttyräisen kamelin kuva ja mainoslause ”turkish domestic blend”, jonka merkitystä en tiennyt, koska en ollut lukenut turkkia. Työmiesten merkkejä olivat Saimaa ja Työmies. Ne olivat filtterittömiä  väkeviä tupakoita, joiden polttamista avitti pakkauksessa oleva puuholkki. Klubi oli herrasmiesten tupakka, ns. pilliklubi, jossa filtterin virkaa teki pieni nöyhtä pumpulia. Niitä minä en polttanut. Oli tietenkin vielä väkevämpi filtteritön punainen nortti – North Sate -, jota en polttanut, koska se oli liian väkevää.

Maanteiden päällyste oli pelkkää soraa, jota oli sotkettu hieman saveen. Selluloosatehtaiden läheiset tiet kasteltiin soran sitomista varten tehtaan pistävän hajuisella jätelipeällä. Sateella päällyste muuttui liukkaaksi, mutta minun matkallani siitä ei ollut haittaa, koska koko kuukauden aikana ei satanut kertaakaan. Haittana oli suuret tienrakennushankkeet. Esimerkiksi lähes koko matka Iisalmesta Siilinjärvelle oli keskeneräistä tietä, jolla taivaltaminen oli hidasta. Oli paha työttömyysaika, ja kun ihmisille ei jaettu ilmaista rahaa, piti työttömille tarjota töitä. Tienrakennuksessa töitä riitti. Töitä sanottiin kuvaavasti työttömyystöiksi.

ABC-tyyppisiä huoltamoita ei ollut ensinkään. Bensiiniä sai ostaa yleensä jonkin vähittäiskaupan yhteydessä olevasta säiliöstä, josta sitä käsipelillä pumpattiin autoon. Hyvin harvat autot käyttivät polttoaineena dieseliä: kuorma- ja linja-autot kulkivat bensiinillä. Sähköautoista ei ollut kukaan kuullutkaan paitsi Helsingin johdinautoista. Ei nyt sentään enää ollut puukaasuttimiakaan, kuten parikymmentä vuotta aikaisemmin. Poliisiautoja näki harvoin: ne olivat pakettiauton tyyppisiä, koska tarpeena oli viedä hairahtunut ihminen suojaan, eikä aina tiennyt, kuinka siisti asiakas oli. Juopumuksesta sai sakkoja (toisin kuin nykyisin). Mitään erityistä nopeustarkkailua ei tarvittu, koska maalla sai ajaa niin paljon kuin sielu sieti. Kaupungeissa oli taas katujen kunto niin heikko, ettei siellä päässyt kivipäällysteellä paljon hurjastelemaan. Valoja pidettiin päällä vain pimeällä.

Rahaa siis piti olla ja käteisenä ja aina. Inflaatio oli heikentänyt markan niin, ettei enää pennejä käytetty ensinkään. Vanhastaan esimerkiksi 10 markkaa kirjoitettiin 10:-, mutta tuon loppupäätteen ”:-” merkitys vaihtui nollasta pennistä merkitsemään yleensä markan lyhennettä.

Muutakin kummallista toimintaa myös maanteiden ulkopuolella oli. Esimerkiksi postia kannettiin arkipäivisin kaksi kertaa: aamuposti ja iltapäiväposti. Sanomalehdet hoitivat oman jakelunsa. Postilaatiko tyhjennettiin jopa pari kertaa päivässä. Sitten oli vielä junassa sellainen ihmeellisyys kuin postivaunu. Sinne voi suoraan viedä kirjeensä. Työviikko oli kuusipäivinen, mutta tehdastyöläisillä lauantaipäivä katkesi jo kello 12. Mikään kauppa ei ollut pyhäpäivisin auki. Alkot aukenivat vasta kello 10 aamulla. Tavanomaiset ruokakaupat menivät kiinni joko kello 16 tai kello 17.

Maanteillä tutuin näky oli tietä reunustavat puhelinpylväät ja puhelinlangat. Tieltä valokuvia otettaessa sai olla tarkkana, jos halusi johdot tai langat pois näkyvistä, mutta koska minulla ei ollut kameraa, ei se haitannut. Pyhä alkoi lauantaina kello 18, jolloin soitettiin kirkonkelloja. Kaikki siitä sitten tiesivät, että pyhä alkoi. Julkinen liikenne toimi pyhäisin normaalisti, kuitenkin harvennetuin vuoroin. Turussakin pääsi halutessaan ratikan kyytiin. Helsingissä oli sellainenkin peli kuin johdinauto: sähkömoottorilla varustettu linja-auto, joka sai voimansa kadun ylle ripustetuista johdoista. Minä en koskaan ehtinyt johdinauton kyytiiin.

Rautateille olivat tulleet ensimmäiset moottorijunat. Lättähattu oli kevyt versio mallinaan ruotsalainen Rälsbus – se oli lähes samannäköinenkin. Aikaisempi motti, eli moottorivaunu sai hiljalleen väistyä. Kaukojuniinkin tuli dieselkäyttöinen kiitojuna. Sen matkanopeus voi olla huimaavat 80 kiometriä tunnissa. Höyry oli kuitenkin vielä pitkään pääasiallinen vetovoima.

Pakastimia ei ollut. Jäätelöä kuitenkin pystyttiin myymään hiilihappojäällä jäähdytetyistä pömpeleistä. Tavallisin oli jäätelötötterö. Makuja oli vanilja, suklaa ja mansikka.

televisio oli keksitty aikoja sitten, jopa väritelevisio. Suomeen telkkareita alkoi vasta tulla. Antenneita nimitettiin konkurssiharaviksi, koska laitteet olivat turkasen kalliita. Esimerkiksi meille hankittiin televisio vasta vuonna 1965. (Meilläkin on nyt televisio, mutta ei sitä oikein jouda katselemaan – en edes muista, kuinka monta viikkoa sitten viimeksi katselin TV:tä). Suomen Yleisradiolla oli monopoli sen kaltaiseen mediaan. Radiossa oli kaksi ohjelmaa: yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma. Rinnakkaisohjelmassa tuli sunnuntaisin pari tuntia tauottomasti ilman kuuluttajan välihuutoja kevyttä musiikkia. Jos halusi pysyä nuorison ajan hermolla, se oli välttämättä kuunneltava, vaikka olisi pitänyt enemmän Jorma Huttusesta Matteuspassion evankelistana.

2.7.1959 Polkaisin siis viimeisen kerran Kajaanista etelään polkupyörällä. Neljän vuoden aikana hankitut kaverit ja vihamiehet jäivät sinne. Kenellekään en käynyt sanomassa hyvästiä, en tajunnut, että suurinta osaa heistä en näe enää ikinä. Sinne jäivät Tuomo, Anneli ja ketäs muita niitä olikaan. Ilmeisesti ei ketään muita, joten ei sinänsä jäähyväisten jättäminen olisi paljon vaatinutkaan. Ei kukaan Kajaanin suunnasta ole minua paljon kaivannutkaan, joten kaikki neljän vuoden tuttavuudet ovat kadonneet kuin mustaan aukkoon jälkiä jättämättä.

Merkittävin asia tuon kuukauden aikana oli, että minulla oli äänenmurros. Merkilliseksi asian tekee se, etten itse pannut asiaa merkille. Kajaanissa sisareni Helena vain tokaisi: ”Sinullahan on ihan möreä ääni”. Sinänsä vähän outo huomautus, koska Helenalla itsellään oli (ja on) hyvin matala ääni naiseksi.

 

maanantai, 29. kesäkuu 2020

Maalaisopettaja Mannervaarassa 1955

 

22.9.1955 Rauno Pärssinen Mannervaarasta Kari Pärssiselle Helsinkiin

[Alkuperäisestä kirjeestä Raunon koneella kirjoittama toisinto IP:n arkistossa. Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje Kari Pärssisellä.]

 

                                                        Mannervaara 22.9.1955.

Veli hyvä!

Tekee mieleni kirjoittaa, kun on kulunut niin pitkä aika siitä, kun jonkunlaisessa yhteydessä oltiin. En ole moneen, moneen viikkoon, en kuukauteen kuullut enkä saanut tietää Sinusta mitään. Koetahan ehtiä perheinesi kirjoittaa tänne minulle, joka olen taas vuodeksi hautautunut keskelle erämaata ja korpea.

Lienetkö koskaan käynyt Mannervaaran koululla. Se on iso kuin linna: Kaksikerroksinen valkea kivitalo. Tilaa on mahdottoman runsaasti. Oppilaita on yhteensä hiukan yli 50. Nämä kahden opettajan, rva Hilja Laurosen ja minun hallussa. Olen johtajaopettaja. Hilja on n. 50 vuotias, hyvin miellyttävän hiljainen ja ystävällinen ihminen. Perheensä, isä ja ammatti + oppikoulua käyvä jälkikasvu, oleilee parhaastaan Joensuussa, jossa on omatalo Kettuvaaralla. Tulen toimeen Hiljan kanssa mainiosti. Koululla asuvaan kunnan suomaa niukkaa palkkaa nauttivaan väestöön kuuluu vielä miellyttävä keittäjävahtimestarin perhe: Eila, keittäjä, n. 22-vuotias ihmeen kaunis äiti, hänen miehensä, savottajätkä, 23-vuotias Aulis on tohvelin alla oikein mielisuosiolla ja sitten molempien edellisten aikaansaannos, toista kuukauttaan parkuva tyttönen. Kun tähän lisätään vielä allekirjoittanut ynnä 2 koiraa ja Elias, onkin tullut mainituksi koko talon väki, Kouluni on kahden kilometrin päässä rajalta, ja ikkunasta, jonka äärellä kirjoitan, näen 4 km:n päässä kokonaan yhteisen syntymäkirkonkylämme, Korpiselän. Siellä näkyvät molemmat kirkot, joita ilmeisesti käytetään tähystystorneina, suuri näkötorni, taloja ja peltoja, joilla näyttää liikkuvan karjaa. Ryssän puolelta kuuluu usein konetuliaseiden ääntä, ja kun olen mennyt rajalle, kuuluu sieltä suurten koirien haukuntaa.

Täällä on hyvä metsästysmaat. Olen kokonaan uusinut asevarastoni. Ostin parhaimman metsästysaseen, mitä Suomesta voi saada. Se on 5,7 mm:n vahvuinen metsästyskivääri varustettuna lippaalla. Piippu on melkein yhtä pienireikäinen kuin pienari, mutta kylläpä luodilla siitä huolimatta on puhtia: alkunopeus 920 m/sek. ja kantaa samalla tähtäimellä aina kahteensataan metriin saakka. Lintu, joka uskaltaa puolenkin kilometrin päähän, on hätää kärsimässä. En ole vielä tottunut aseeseen, mutta olenpa saanut kummallisia sattumia tarkkuutta ampuessani. Alussa koettelin järvellä asetta ja ammuin 200 m:ltä ensi laukauksella keskelle valkoista lumpeen kukkaa. Hieno sattuma! En ole paljoa ehtinyt metsästää, ja riistaa on tullut sen mukaan: 2 telkkää, 2 heinäsorsaa, 1 kaakkuri, 1 teeri, 3 pyytä, 1 koppelo ja 1 jänis, jos Sinua saalisluettelo kiinnostaa. On minulla vielä toinenkin ase. Se on 16 kalinperin yksipiippuinen haulikko, joka on aika hyvässä kunnossa, vaikk’ei uusi olekaan. Kunhan lehti lähtee puusta, aloitan toden teolla metsästyksen.

Leevi [Lauttamus] on opettajana 10 km:n päässä, Kokinvaaran koululla. Se hulttio.

Minä teen Sinulle ja perheellesi ehdotuksen. Minulla on viisi avaraa ja modernia huonetta keskellä tätä karua rajamaata. 4 niistä on täydellisesti kalustettua. Jättäkää pikkuriikkiseksi ajaksi hiiteen se kaupungin sairas elämä ja tulkaa tänne lepäämään. Käymme tuolla korvessa metsällä ja Evasi saa hengittää syksynraikasta, pihkantuoksuista ilmaa ja saa punaa poskiinsa. Saatte oman huoneen, jossa on ihana rauha. Laitan erinomaisella kokointaidollani Teille lettuja ja lintupaistia ym. Tietysti sieltä on ”mahdoton” päästä, mutta mikään ei ole tavoittamattomissa, jos sitä vain haluaa. Ei siihen paljoa rahaa mene. Vuodevaatteet, viltit ja lakanat, on otettava mukaan, sillä niitä ei minulla ole. Mieti vakavasti tätä ehdotusta! Eikö velvollisuutesi ole kesän jälkeen väsyneelle vaimollesi järjestää virkistyslomaa. Tule tänne!

Huoneitteni seinät ovat autiot. Pitäisi saada maalauksia. Maksan kappalehinnan, jos muutaman harjoitelmistasi lähetät minulle.

Kirjoita Perheinesi pian.

terv. Rauno.

Elias on iso kuin mikä, 165 cm ja lähettää terveisiä.

 

14.10.1955 Rauno Pärssinen Mannervaarasta Helena ja Sanerva Pärssiselle Tampereelle

[Raunon koneella kirjoittama toisinto IP:n arkistossa. Alkuperäinen kirje Kari Pärssisellä. Pilkut palautettu alkuperäisen kirjeen mukaisiksi.]

 

Mannervaara 14. 10. -55

Rakkaat siskot!

Kiitos kirjeestä. Ihmettelinkin jo, mikä on tullut teille kun ette kirjoita. Muistakaahan vast’edeskin kirjoitella.

Voi, teitä raukkoja, siellä kurjissa oloissa! Milloinkahan teiltäkin loppuu se kärsiminen. Koettakaa jollakin lailla kestää eteenpäin. Eiköhän kaikki ajan mukana tule selviämään. Ja mikä on tärkeätä: säästäkää rahaa, ettei se lopu teiltä kokonaan. Sinä, Helena, varmasti tulet pärjäämään, mutta se Sanerva, pyryharakka, malttaakohan hän lukea. Voi, voi, kun pitäisi yrittää kaikin voimin.

Minä en viitsi millään lailla moittia omaa elämääni, vaikka yksin ollessa se tuntuukin raskaalta. Minulla on loistava kaksikerroksinen koulu, jonka johtajaopettajana olen. Lapsia on alun kuudetta-kymmentä, kilttejä ja sieviä kuin mitäkin. Asuntona on hieno viiden huoneen lukaali suurine ikkunoineen, tilavine komeroineen jne. Teen itse ruokani ja olen jo hevonen silläkin alalla. Olen ostanut talven perunat. Samoin talven ruokapuolta silmällä pitäen ostin Annaleenan kanssa yhteisen vasikan, jonka pian umpioin. Osan lihasta metsästän; minulla on 2 uutta asetta. Elias on kyökkipiikana. Palkka on minulla pieni, kun en saa syrjäseutulisää enkä korvausta luontaiseduista. Olen yrittänyt haalia ylitunteja mahdollisimman paljon. Teen työtä niin paljon kuin suinkin jaksan. Esim. tiistaisin ja perjantaisin istun opettamassa klo. yhdeksästä aivan ilman pienintäkään keskeytystä klo. kuuteen. Ainoastaan 10 min:n välitunnit ovat lepotaukoina. Pidän näet jatkokoulua 12:lle isolle kolttiaiselle. Tytöt ovat aivan naimaikäisen näköisiä jo. Elias on myöskin jatkokoulussa. Nuorisotyönä aion vielä ruveta pitämään laulukerhoa. En tiedä, miten kaiken jaksaa. Tässä talouden hoidossa on niin lemmon viljalti työtä. Pyykin pesu on niitä hankalimpia tehtäviä. Muuten täällä kyllä on hauskaa. Ryssän raja on 2 km:n päässä ja työhuoneeni ikkunasta näkyy 4 km:n päässä rajan tuolla puolella syntymäkyläni, Korpiselkä, taloineen ja kirkkoineen. Kiikarilla näkee siellä liikettäkin. Ihmiset ovat täällä hauskoja, mutta kyllä huomaa, että olemme kuuluista sukua. Vaikka asia alkaa olla nyt jo sillä tavalla, että ihmiset ovat soittaneet suutansa niin paljon, että alkavat tukehtua mökäänsä. Kukapa sitä samasta asiasta kauaa jaksaa horista. – Leevi on täällä Kokinvaarassa opettajana, ja on seuranani silloin tällöin. Tuupovaaran opettajat ovat Kolehmaisia lukuunottamatta ystävällistä ja hauskaa väkeä. Nuoria on paljon. Olen piirimme opettajista vasta kolmanneksi nuorin. Leevi on kai kuopus. Opettajatoverini, rva Hilja Laurosen, kanssa sopeudun kuin paita ja perse. Hänen perheensä on Joensuussa, ja hän elää yksin suuressa huoneistossaan yläpuolellani. Keittäjä asuu miehensä kera huoneessaan koululla. Kiva perhe: Isä, jätkä, 24 v, äiti, emäntäkoulun käynyt 23-vuotias ja kaunis kuin Venus. Heillä on kesällä syntynyt tyttölapsi.

Annaleenan kanssa on samanlaisessa suhteessa kuin aikaisemminkin. Taidan mennä joskus julkisesti kihloihinkin, jos niin kauan elän. – Naiset ovat hankalia. Ilomantsin puolelta, Putkivaarasta, on 19-vuotias opettajatar käynyt luonani jo kahdeksan kertaa. Hän viipyy täällä koko päivän ja on kuin kotonaan. Kerran olen puolittain virkani puolesta käynyt siellä.

Olen soittanut Hoilolan kirkossa jumalanpalveluksessa urkuja ja saanut siitäkin rahaa. Olen myös oppinut entistä paremmin soittamaan.

Tule yksin tai yhdessä käymään täällä luonani! ”Täällä  on lämmintä ja täällä on rauhaa”. Lupaan järjestää ”asemani mukaisen” kestityksen! – Marraskuun alussa kun tulee kaksi pyhää peräkkäin, menen ehkä Helsinkiin. Mieleni tekee käydä Karin luona.

Siitä omenahillosta en oikein osaa sanoa mitään. Mielestäni ei kannata sieltä saakka lähettää tänne.

Minulta on muuten mennyt hirmuisesti rahaa. Tässä kuussa maksoin veroja yhteensä 26.000 mk. Se oli kamalaa.

Ilta on aika pitkällä ja väsyttää jo.

Näkemiin. Rauno.

 

Viivytin kirjeen lähettämistä löytääkseni jostain jonkun satasen. Olen pa. melkein ja ruokaakin olisi saatava loppukuuksi. Jos vast’edes pyydät rahaa, niin tulkoon kirjeesi ennen kuun 9:ttä päivää. Silloin minulla on rahaa. Vien aina päältä niin paljon pankkiin, että juuri ja juuri elän seuraavaan palkansaantiin saakka.

                                             Sama

[kirjeen alkuun kirjoitettu]

Maksoin kirjeestäsi tänne 30:-

 

- - -

Mannervaarassa Luupäässä asusteli Anja Malvela – hänen veljistään useat olivat Raunon oppilaita -  Anja oli sopivan ikäinen ja näköinen ja sitten ei tarvittu muuta kuin luontoa. Suhde Annaleenaan oli hiipunut jo sitä ennen olemattomiin.  Leevi = Leevi Lauttamus ansaitsi samoin rahaa opintoja varten. Hänen veljensä Leo opiskeli ortopediksi ja työskenteli Lahdessa Hemon lääkäriasemalla vielä vuonna 1988, mutta oli jo seuraavana vuonna kuollut. Leo soitti trumpettia, joka kuului Tuupovaaran kylän joka kolkkaan sunnuntaiaamun muuten kuulakkaassa hiljaisuudessa.

 

Karjalainen, 22.9.1955 torstai

Tuupovaaran opettajat kokoontuivat yhdistyksensä syyskokoukseen 16. 9. Herajärven kauniille kansakoululle. Isäntäväkenä olivat op. Enni Mononen ja Leo Korpineva. He toivottivat runsaan vierasjoukon sydämellisesti tervetulleeksi. Hyvä sää olikin houkutellut n. 30 opettajaa ja monia muita vieraita liikkeelle. Alkuhartauden piti op. Emmi Mononen verraten työtään alkavaa opettajaa nöyrään Joosuaan. Raskaaseen ja vaikeaan opetustyöhön tulee paras apu ylhäältä. Leo Korpinevan toivotettua vieraat tervetulleiksi puhui yhdistyksen puheenjohtaja Mikko Lauronen. Uudet ja entiset opettajat esittäytyivät toisilleen. Tarkastaja Kivikkokangas puhui. Hän korosti näytetuntien merkitystä opetustyön virikkeenä. Historian opetus pitäisi sovelluttaa elävään elämään. Historian henkilöistä löytyy paljon opittavaa, sekä esikuvaksi että varoitukseksi kelpaavaa. Elämäkertateoksia tulisi olla oppilaiden luettavana. Eräs esimerkki: Yrjö Karilas »Korkea elämänkaari.» Op. Yrjö Kolehmainen muistutti mieliin tärkeitä määräaikailmoituksia ja muita tärkeimpiä kouluasioita Saimme kuulla Rauno Pärssisen laulavan kanttori Viitalan säestämänä »Oi, muistatko vielä sen virren.» Koululaisjumalanpalvelus pidetään tänä vuonna syyskuun 30. p:nä klo 9 Tuupovaaran kirkossa. Yhdistys päätti järjestää opettajavoimin itsenäisyysjuhlan. Päätettiin myös tehdä opintomatka Outokummun kaivokselle jos vain käytännöllinen puoli asiassa järjestyy. Op. Maire Lehikoinen kertoi kesällä tekemästään Suomen Lappi — Pohjois-Norja — Pohjois-Ruotsi-retkestä. Kirkkoherra Juvonen päätti miellyttävän kokouksen loppuhartaudella. Talon väki piti koko päivän vieraittensa voinnista hyvää huolta.

 

 

25.11.1955 Rauno Pärssinen Mannervaarasta Sylvi Pärssiselle Kajaaniin

[Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje: IP:n arkisto]

 

                                                        Mannervaarassa

                                                        25. 11. -55
Rakas äiti-rouva!

Ei ole saamattomuutta eikä huolimattomuutta se, etten ole aikaisemmin kirjoitellut, vaan olen niin ylenmäärin kuormitettu töillä, sekä virkaani kuuluvilla että muilla, etten taida ehtiä mitään. On joulujuhlaohjelman harjoittamisesta. Täytyisi harjoitella sekä yksin-, duetto- että kuorolauluja itsenäisyyspäiväjuhlaa varten, jonka T:vaaran opettajat järjestävät Suojalinnaan asiaankuuluvana ajankohtana. Ensi sunnuntaiksi olisi mentävä Hoilolaan soittamaan ja sitä varten harjoiteltava Öllölän oppilaiden kanssa Hoosianna. En ole sitä varten ehtinyt harjoitella ollenkaan enkä osaa virsiä ollenkaan, sillä ne ovat aivan outoja. En kai mene. On todella aivan liikaa puuhaa. – Tänäkin iltana pidin jatkokoulua kuuteen saakka ja sitten heitin takin ylleni ja kiiruhdin Hiljan kanssa Jeskaseen pariksi tunniksi kylään. Sieltä palattuani soitin pelkän uuden kuun valossa huomisaamuna laulettavaa Hoosiannaa ja muutamia virsiä. Nyt sitten, ennenkuin syvennyn lopettamaan Woodfordin Psykologiaa, kirjoita lyhyesti Sinulle Ilmolle. Mieleni on tehnyt kirjoittaa jo monta kertaa aikaisemmin, mutta ---

Koulutyö sujuu mielestäni hyvin. Oppilaani ovat mallioppilaita, huolimatta siitä seikasta, että yläluokan tytöt tuoksahtavat silloin tällöin puuterille. Mutta vaihteluahan se on tavanomaisten ”nurkantakaisten” tuoksujen sekaan. Yhä ehdottomammaksi selviöksi minulle tulee, että jos mikä, niin opettajan ura on kutsumusurani. Olemme kovasti laulaneet. Koulun kuoro, joka käsittää kaikki laulajat III lk:sta VII lk:aan, yht. 27 päätä, laulaa mieltä hivelevällä tavalla ”Tuo armon valkokyyhky” 3-äänisesti. Yläluokista olen muodostanut kuoron, joka laulaa kaksiäänisesti ja jonka ohjelmisto käsittää jo aika monta laulua. Juhlaan valmistan kahta joulunäytelmää. Oppilaat ovat ehdottoman innostuneita kaikkeen. Koulumme lehti ”Liukas kieli” usein toistakymmentä sivua käsittävänä julkaisuna, käsittäen kaikenlaisia hauskoja uutisia ja ilmoituksia. En ota pienimmälläkään tavalla osaa sen valmistukseen esiinnyttyäni syksyllä Snellmannina ja saatuani aikaan ”luokallisen herätyksen”. Luokan yhteistä tuntia varten valmistaa ohjelmatoimikunta ohjelman. Esiintyjiä riittää. Joskus minutkin pannaan esiintymään. En tunne koskaan väsymystä viimeisen tunnin jälkeen.

Jatkokoulu on kaikkein hauskinta. Pidän sitä kahdesti viikossa klo 15-18 tai 19. Hilja ei ota siihen osaa. Oppilaita j.k:ssa on yhteensä 11, 6 tyttöä ja 5 poikaa. Kuri pysyy itsestään. Tytöt ovat mahdottomasti neitejä. Pukeutuvan aina parhaimpiinsa ja katsovat ”kostein silmin” ja kiroittavan haaveellisia aineita kuutamosta ym:sta. Tytöt osaavat läksynsä mahdottoman hyvin. Pojat ovat luonnollisesti laiskempia. Vanhin tytöistä on syntynyt v. 1938! Hän on myös etevin. Yhteiskuntaoppi on mieliaineeni j.k:ssa. Tunnit käyvät lyhkäisiksi, kun pohdimme despotismia tai demokratiaa tai jotakin muuta sellaista. Jatkokoulun tunneista on jo yli puolet pidetty.

Kerho, jota pidän torstaisin klo 19-22, on myös hauska. Laulajia on parikymmentä jatkuvasti, olemme jo oppineet muutamia lauluja: Joutsen, Finlandia, Kosioretki jne. Miespuolisiakin on alkanut tulla runsaammin, sekä bassossa että tenorissa on jo varma kantojoukko. Vanhahkojankin henkilöitä on käynyt, Ennen joulua ehkä tulee tilaisuus ensiesiintymiseen. Olen vielä huono johtaja, vaikka minulla onkin äänirauta, hyvä kirosanavarasto ja kuoronjohtajan opas, mutta kukapa olisi seppänä syntynyt. Seison aina johtaessani pulpetin päällä, ja olen aivan poikki huidottuani kolme tuntia.

Olen koettanut mahdollisimman pontevasti tutustua ihmisiin, mutta se vie aikansa. Usein käyn kylässä. Täällä ihmiset ovat, kuten tiedät, mahdottoman ystävällisiä, joskus perisynti, kateus, ilmenee perättöminä juoruina. Oman talonväen kanssa olen hyvissä väleissä. Tänäänkin panin jatkokoululaiset laskemaan ja menin Hiljan luo syömään hailipaistia ym. hyvää. Toisinaan taas menin välitunnilla se sinun ”termomeetterisi” kahvia täynnä kainalossa Hiljan luo ja ”sitten me ryypättiin”.

Raha-asia on eräs murheellinen puoli tässä elämässä täällä. En viitsi siitä mitään kertoa. Kun isältä saisi hiukan Eliaksen syöttämisestä, niin helpottaisi. Ostin tässä itselleni talvitakin ja kengät. Helsingin matka vei myös osansa. Isää en muuten käyntini aikana nähnyt, koska hän oli mennyt Lahteen. Kari Evoineen oli kiva.

Tulethan tänne jouluna? Toivoisin sitä, Kari ei pääse, koska Evalla on vain kaksi päivää lomaa. Helena ja Sanerva tulevat kai. Meillä olisi suoritetta[va] täällä suursiivouskin. Lienetkö saanut ikkunaverhoja. En ole ostanut, kun lupasit, joskohan sieltä löytyisi tarkoitukseen sopivaa räsyä.

Nukuttaa! Kirjoita pian!

                                  Terv Rauno

                                                        ja Elias

P.S. Koettaisitteko hommata V:joelta kaikki luistimet tänne? Olisi tarvis!

 

 

 

sunnuntai, 28. kesäkuu 2020

Korpiselkää 1930-luvulla

Sylvi Pärssisen muistelmaa [1986]

K a n t t o r i   j a   e d e l t ä j i ä m m e ,  e n s i m m ä i n e n   
p i i s p a n t a r k a s t u s

Aleksi Mononen oli kanttorina tullessamme Korpiselkään. Hänestä ja hänen rouvastaan Hiljasta saimme ensimmäiset ystävämme. Kirkossa ei ollut urkuja, mutta hyvin Aleksi soitteli urkuharmoonia ja veisaili virret. Hän oli alkujaan diakoni, ja hän seurasi yleensä mukana pitäjän matkoilla. Pappi sai hänen autossaan kyydin, ja siitähän tuli lisuketta kanttorin pieneen palkkaan. Useasti me rouvat olimme mukana, milloin vauvoiltamme pääsimme. Kanttori oli ylen varovainen ajamisessaan, eikä vauhti voinut Korpiselän kiemuraisilla ja huonoilla teillä ollakaan suuri. Leikillisesti kerrottiin, että kanttori käy aina mutkaan tullessa kurkistamassa, tuleeko vastaan ketään, ja vasta sitten uskaltaa itse lähteä ajamaan. Hän myös aina piti puheen hartaushetkissä.

Ennen sotia hän rakennutti oman talon Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle, mutta se piti sitten jättää. Siirtolaisena hän joutui Konginkankaan kanttoriksi. Ystävyytemme silti säilyi. Pojasta Sakari Monosesta tuli kuuluisa säveltäjä.

Entisistä papeista Aleksi Mononen tiesi monia asioita. Niinpä siellä oli aikoinaan ollut pastori Valtari, joka tuntui olleen remseä ja kursailematon mies. Kerran sunnuntaiaamuna kanttorin tullessa kirkkopihalle menossa katsomaan jumalanpalvelusvirsiä pappi niitti heinää kirkon vierellä. Kanttorin ihmetellessä sitä Valtarin viikate sattui ruohikossa olevaan kiveen, jolloin hän kirosi. Kanttori nyt varoittelemaan, että kuinkas sinä noin kiroat, mutta Valtari tuumasi: ”Eihän sitä paholaisen nimeä ole kielletty turhaan lausumasta, vaan Jumalan nimeä”.

Eräs Korpiselän papeista oli Sorri. Kun hän oli ensi kerran tulossa seurakuntaansa ja odotteli Joensuussa linja-auton lähtöä. niin joku korpiselkäläinen oli nähnyt hänet.

(IP huomautus: Vielä vuoden 1936 aikataulussa vain yksi vuoro kulki suoraan Joensuusta Korpiselkään. Se olikin varsinainen pitkän linjan kulkija, koska määränpäänä oli Suojärvi, jonne reitti kulki Tuupovaaran, Tolvajärven ja Ägläjärven kautta. Matkan kokonaispituus oli 305 kilometriä. Auto lähti Joensuusta kello kaksi iltapäivällä ja kuuden tunnin ja 45 minuutin kuluttua oltiin perillä Suojärvellä. Takaisin päin tultiin tasan kuudessa tunnissa. Korpiselkää ei ole aikatauluun merkitty, mutta sitä kautta auto varmasti meni, koska muuta tietä ei Tuupovaarasta Tolvajärvelle ollut. Korpiselkään matka Joensuusta taittui noin kahdessa ja puolessa tunnissa, jos auton kumi ei matkalla puhjennut.)

Pastori oli kuluneissa vaatteissaan, kalossit olivat niin rikkinäiset, että ne oli nuoralla sidotut kiinni. Siitä tuleva seurakuntalainen heti päätteli, että siinä se on se uusi pappimme. Eikä siellä Korpiselässä kukaan pappi päässyt rikastumaan. Tälläkin Sorrilla oli suuri lapsilauma. Olen kovin innostuneesti lukenut sotiemme historioita. Kirjassa ”Lounais-Hämeen rykmentin taistelujen tie, JR 23, Er.P 15 ja Er.P 21”, kirjoittanut Arvo Ojala, kerrotaan urhoollisesta majuri Teppo Sorrista, joka ”osoitti erinomaista intoa juuri Korpiselän kirkolle hyökätessä. Vasta myöhemmin asia onkin sitten valjennut. Majuri Sorrin isä oli ollut aikoinaan Korpiselän seurakunnassa pappina ja nykyinen majuri poikaviikarina juoksennellut pikku pahoja tehden kirkonkylän ristiin rastiin, joten nykyinen taistelutanner oli hänen entistä kotiseutuansa ja näin ollen varsin tuttu maastonsa puolesta. Hän tiesi mitä tehdä ja miten tehdä, ja hän teki kaiken mallikelpoisesti.” Myös majuri T. Sorrin veli kapteeni K. Sorri, Jr 22, mainitaan samassa kirjassa Syvärin taisteluissa.

Mihin pastori Revon jälkeläiset, ”Revonpennut”, lienevät hajaantuneet, en tiedä. En myöskään rouva Revon viimeisistä ajoista.

Arvi oli Korpiselässä vuosina 1932-1935, jolloin tuli muutto Vpl. Pyhäjärven kappalaiseksi. Hänen jälkeensä sinne määrättiin pastori Antero Kopperi. Hän oli poikamies, kovin arvokas ja kaikista papillisista tavoista kiinni pitävä. Äitinsä kanssa hän eleli. Jo ennen määräaikaa pastori kävi tutkimassa pappilamme, suunnitellen huonekalujen paikkaa. Se tuntui meistä kovin hassulta. Pastori Kopperilla ei ollut lauluääntä. Siksi myöhemmin kun Arvi oli naapuripitäjän Tuupovaaran kirkkoherra ja hyvä-äänisenä kävi kutsuttuna juhlissa laulamassa, messuamassa, äiti oli kateellisena tehnyt ivallisia huomautuksiaan. Korpiselkäläiset kuitenkin hyväksyivät messuttoman pappinsa ja pitivät hänestä.

Ensimmäisenä pappisvieraanamme saimme heti tulokesänä Korpiselän ensimmäisen papin.

Tämän vierailun aikana minä tein ensimmäisen möhläykseni pappilan emäntänä. Kun tarjosin kahvit vierailleni, niin keittiöömme saapui kirkonkylän poliisin rouva Mandi Kanula tapaamaan entistä ystäväänsä. Ja minä, jolla oli aivan ihmeellisiä käsityksiä papin rouvan käyttäytymisistä, tarjosin rouva Kanulalle kahvia keittiössä, kun me toiset olimme juuri kahvilla ”salissa”. Keittiössä vieras rouva kävi häntä tervehtimässä. Pian opin kuitenkin, että kaikki seurakuntalaiset ovat meille arvokkaita vieraita. Miten usein olenkaan katunut silloista typerää ”säätyjakoani”. Ylitin hyvät tavat myös siinä, että koetin järjestää vieraillemme mahdollisimman hienon tarjoilun.

Eihän meillä paljon käynytkään vieraita silloin alussa. Toinin palattua Inkilään meille tarjottiin pieniä piikasia vaikka ruokapalkalla. Olihan kova pula-aika, jolloin korpiasukkaille oli suureksi avuksi, että saisi edes jonkun lapsista vieraan leipiin. Arvi maksoi pienen palkan noille apulaisille, joista oikeastaan oli vain vähän apua lapsen hoidossa, olivat vain ”tyhjää paremmat” ja ”kättä pidempiä”, niin kuin siellä oli tapana sanoa. Apulainen nukkui keittiössä.

Kirkkoneuvoston ja –valtuuston kokoukset pidettiin pappilassa. Koin järkytyksen, kun ensi kerran viedessäni kahvipanna saliin valtuuston kokouksessa, huomasin senkillä – tekohampaat irvistelemässä. Näin sellaiset ensi kertaa elämässäni. Huomatessaan hämmästykseni valtuusmies Kettusen Matti selitti, että hän on juuri saanut tekohampaat eikä osaa ne suussa juoda kahviakaan. Arville nauru kelpasi jälkeen päin.

Vielä suurempi järkytys oli tulossa ensimmäisenä syksynä. Wiipurin Tuomiokapitulista ilmoitettiin, että kesällä 1933 pidettäisiin Korpiselässä piispantarkastus. Arvi otti sen tiedon rauhallisesti vastaan, mutta minä kauhistuin ja vietin ehkä unettomia öitä piispantarkastuksen takia; miten minä tottumaton osaisin järjestää päivälliset. Olin juuri alkanut odottaa toista lasta, jonka piti syntyä joskus ensi heinäkuussa. Kärsin pahoinvoinnista useita kuukausia raskauden alussa, yöt menivät Aarno-vauvan valvottaessa.

Arvi teki usein virkansa takia pitäjänmatkoja, kulkien ihan perukoille asti syrjäkyliin. Kaukaisimpia seurakuntalaisiamme asui Ägläjärvellä, jonne matkaa tuli yli kuusikymmentä kilometriä. Hän oli myös ahkera kalamies, viettäen ainakin pari päivää viikossa joko Lastujärvellä tai sitten Tolvajärvellä. Kaverina oli naapurin Flinkman. Kanslian hän tietysti piti kunnossa. Luterilaisia oli silloin vain noin neljäsosa kunnan väestöstä, enemmistö oli ortodokseja eli kreikkalaiskatolisia, niinkuin silloin sanottiin. Pyysin tarpeeksi ajoissa emänniksi piispantarkastukseen serkkuni Toini Kortteen Inkilästä, hän kun oli käynyt emäntäkoulun, sekä kirkonkylämme kotitalousneuvojan. Kun sitten aika tuli, huomasin molempien taidot verrattain vähäisiksi, eivätkä he tuntuneet ehtivän mihinkään. Nauraa kihertelivät ja kuiskuttelivat, ilmeisesti pojista, jotka serkulleni aina ovat olleet tärkeitä.

Niinpä tuli sitten heinäkuun päivä, jolloin Wiipurin hiippakunnan piispa Erkki Kaila notaariensa kanssa tuli Korpiselkään. Minä niiailin ja Arvi kumarteli. Kaikki oli kuin unissakäymistä. Piispa oli jo iäkäs, arvokas valkotukkainen herra. Tapana oli kai, että piispa ilmoitti naapuriseurakuntien papeille, että he tietäisivät tulla myös osallistumaan näihin tilaisuuksiin. Tuupovaaran kirkkoherra Niilo Syvänne ja Soanlahden Nike Raila taisivat olla mukana. Kirkkovaltuusto ja –neuvosto sekä joitakin kirkonkyläläisiä piti myös kutsua. Pienessä pappilassamme tarkastukset pidettiin kansliassa ja kirkossa, mutta tarjoilut järjestettiin saliimme, joka sitten taas piti muuttaa piispan makuuhuoneeksi. Sitäkään kun en muista, jäikö meille yhtään yövierasta. Emännät järjestivät juhlapäivällisen, miten kuten, en muista edes menyytä muuta kuin sen, että jälkiruokana oli ”charlotte russee”, sekin epäonnistuneen harmaata ja liian kosteata. Piispa käyttäytyi hyvin arvokkaasti. Tultuaan kirkosta seurakunnan tarkastuksesta hän mainitsi ihmetellen, miten täällä korpiseudulla pikku lapset olivat kauniita, ”ihan kuin mansikoita”. Hyvästellessään hän pysähtyi katsomaan suurta mahaani, ja sitten piispa sanoi, että olisi pitänyt ennemmin kertoa minun tilastani, niin tarkastus olisi voitu siirtää ensi kesään. Mutta emmehän me Arvin kanssa olleet edes sellaista ajatelleetkaan.

Toisen lapsemme syntymä oli silloisin arviomenetelmin merkitty heinäkuun alkupuoleen. Olin siksi piispantarkastuksen aikoina kuin tulisilla hiilillä. Onneksi tämä uusi tulokas pysyi rauhallisena juhlien ajan ja siirsi ilmestymistään lasketusta ajasta eteenpäin kolme viikkoa. Synnytys tapahtui sitten heinäkuun viimeisenä päivänä, Helenan syntymäpäivänä. Olin ennemmin haaveillut, että toinen lapsemme olisi ollut tyttö. Nimikin tiedettiin: Helena, joka oli sekä Arvin että minun äitini nimi. Kohtalon ivaa, että siitä tulikin poika. Nimeksi pantiin Kari Kalervo. Kastamisen toimitti Tuupovaaran kirkkoherra Niilo Syvänne, joka Kerttu-rouvansa kanssa pyydettiin myös kummiksi. Toisena kummina oli ainakin Jenny, joka silloin kävi luonamme Korpiselässä.

Tutustuin nyt naapuriseurakuntiemme pappisväkiin. Kävimme kerran myös Soanlahdella. Siellä hallitsivat silloin Elli ja Nike Raila, ja heillä oli vain yksi, ainoaksi jäänyt lapsi Urmas, silloin kolmevuotias.

Omassa kylässämme oli ortodoksinen kirkkoherra Aleksanteri Ryttyläinen rouvansa kanssa. Heidän parissaan emme paljon olleet. Uskonto erotti. Arvilla tuli käännytysintonsa vuoksi riitaa Ryttyläisen kanssa. Minä kyllä kävin rotinoilla, kun heille syntyi ensimmäinen lapsi, tytär Raakel. Kerran myös rouva Ryttyläinen toi meille rotinat, kun Rauno syntyi.

Matkoille lähtiessämme pistäydyimme kerran Värtsilän pappilassa. Siellä oli vanha ja sairaalloinen rovasti, joka ei paljon enää kyennyt papillisiin töihin. Hänelle oli apulaiseksi määrätty Petteri Turunen, joka yhtaikaa Arvin kanssa oli vihitty papiksi Wiipurissa. Siis tavallinen apupapin kohtalo, joutua rovastin huoltoon. Hän söikin pappilan pöydässä, mutta valitteli salaa, että sai vain niukasti ruokaa. Joskus pieni kala oli paistettuna heille kolmella, ja rouvan tapana olikin kutsua ”vähän syömään”. Rovasti oli kärsivän näköinen. Sairas kun oli, ei voinut edes leipää syödä, liotteli kupissaan korppuja.

Arvista tuli korpiselkäläisille oikein mieleinen pappi. Häntä pyydettiin pitäjän ulkopuolellekin toimituksiin. Niinpä Tuupovaaran kirkonkylästä suurrikas Eino Vatanen tuli häntä hakemaan poikansa ristiäisiin. Eivät tahtoneet omaa kirkkoherraansa Antti Hakalaa kutsua, koska tämä ylihurskaana körttiläisenä kuulemma kirosi kauhiast. Einon rouva oli kirvulainen, Saara Rantalainen tyttönimeltään. Arvi siis kastoi Kyösti Vatasen, joka nyt asuu vielä siellä Rekivaarassa. Siellä on myös Saara äiti. Eino kaatui sodassa. (Nyt eletään vuotta 1986).

M a t k a s a a r n a a j i a

Kaikenlaisia kiertolaisia kulki niihin aikoihin pappiloissa. Eri yhdistykset lähettelivät ahkerasti kolportöörejään seurakuntiin. He vain ilmoittivat, että tulevat silloin ja silloin, ja papin piti järjestää tilaisuuksia eri kyliin. Luonnostaan lankeavaa oli, että he majoittuivat pappilaan, jossa odottivat, että saivat hyvän täysihoidon olopäivikseen. Minä tottumattomana ja kokemattomana ruokin ja passasin näitä käypäläisiä (olin melkein kirjoittaa: syöpäläisiä) parhaani mukaan. Tahdoin sitä paitsi täyttää kaikella kunnialla papinrouvan vaativan tehtävän ja emännän velvollisuudet. Taloudenhoito oli silloisina tapojen ja ennakkoluulojen aikana paljon työläämpää kuin nykyään. Paperi käyttö taloudessa olisi ollut aivan sopimatonta. Niinpä ruokapöydässä piti kaikilla, myös kerran-syöjillä, olla kankaiset lautasliinat. Kärsin alemmuuskompleksista, että minun kapioissani ne olivat vain pumpulikankaisia, eivät pellavaisia. Kakkupaperitkin olivat käsin virkatut. Olisi ollut suri ”blaski”, jos kahvipöytään olisi ostettu keksejä. Piti muistaa, että teetä tarjottiin naisille kupeista, mutta miehille laseista. Leikkeleetkin piti olla mieluummin kotona tehtyjä, vain joitakin kalliimpia makkaralajeja lukuunottamatta. Vasta vuosien kuluttua meille Arvin kanssa selvisi, että matkasaarnaajille maksoivat lähettäjät sekä asumis- että ruokarahat. Ne he mielellään pistivät omaan pussiinsa ja hoidattivat itsensä usein köyhilläkin papeilla. Niinpä Arvillakin oli pieni palkka ja opintovelat päällä. Minulla olisi ilman vieraitakin ollut kodinhoidossa tarpeeksi työtä. Edes öisiä pisi-pesivesiään eivät saarnaajat viitsineet korjata. (Vasta sotien aikana 1940-luvulla, kun meille Tuupovaaraan tuli rintamalta ”vaihtopapiksi” pastori Martti Leo Sakari Honkanen, Arvin mennessä Rukajärvelle hänen sijaisekseen, näin sen ihmeen, että pappi korjasi jälkensä.)

Mieleen on jäänyt Liikemiesten Lähetysseuran matkasaarnaaja Korpiselän aikanamme, iso korsto ja suuriääninen. Alusta asti tunsin suurta vastenmielisyyttä miestä kohtaan. Kierreltyään joitakin päiviä Arvin kanssa Korpiselän perukoita, hän siirtyi Ilomantsiin, ja ilmeisesti siellä jälleen pappiloiden täysihoitoon. Sitten hän katosi. Kovasti puntaroitiin miehen katoamista, jopa sanomalehdissäkin. Arveltiin hänen joutuneen rikoksen uhriksi. Selitys ilmeni myöhemmin, ja se oli tavallinen silloin 1930-luvulla. Saarnaaja oli vakooja ja tarpeelliset tiedot saatuaan hän ilmeisesti livahti rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Tällaista olen myöhemmin jostakin kirjasta lukenut. Poliittisesti aika oli sekava. Olivat pulavuodet ja työttömyyttä. Kommunismi sai varsinkin rajaseudulla jalansijaa. Tämä mainittu saarnaaja jäi mieleeni myös siksi, että hänellä oli vain yksi käsi.

Eräs toinen ihmeellinen kulkija oli Eläinsuojeluyhdistyksen saarnaaja, nainen, jota emme oikein suosineet. Kuitenkin häntä passattiin pappilassa niinkuin muitakin, ja kokouksia hänkin piti. Minua huvitti, kun Kirkonkylän koulun kokouksessa tämä eläinten ystävä oikein havainnollisesti pienillä sivuhypyillä näytti, miten pieniä liikkeitä lehmä raukat talven aikana pystyivät tekemään. – Sirosti tuo nainen liikkui siinä kateederilla.

Karalista oli kotoisin seurakuntalaisemme Iisakki Turunen, unissasaarnaaja. Hänkin oli meillä pari yönseutua. Kun hän oli nukahtanut, hän alkoi kohta kovalla äänellä kerrata raamatun kertomuksia. Naapureitakin tuli meille sitä kuulemaan.

K o r p i s e l ä n   ”k y l ä l i s t ö”

Korpiselän luonto on aivan toisenlaista kuin etelämmässä Karjalassa. Kun nuoruuden ajan kotiseuduillani maa enimmäkseen on kumpuista, jokien halkomaa ja järvien elähdyttämää, koulukaupunkini Käkisalmi taas rehevän puuston peittämää, niin täällä Pohjois-Karjalassa voi nähdä kymmenien kilometrien päähän kauas taivaanrantaan. Ja siellä kauempana metsät muuttuvat sinivihreiksi ja tuntuvat kohoavan näköpiirissä ylemmäs, aivan niinkuin ennen Laatokan meren vesi horisontissa.

Tämä mielestäni liiallinen avonaisuus ja avaruus eivät minua viehättäneet. Se toi turvattomuuden tunteen. Vasta pitkien aikojen jälkeen aloin tottua Pohjois-Karjalan vaaramaisemiin. Pappilamme tosin oli ahtaan talorykelmän keskellä, siinä kahvilan ja maantien vierellä. Aukea vaaramaisema tuli näkyviin vasta sitten kun oli kulkenut joitakin metrejä maantietä itään päin Pyykkösen suuntaan. Ilmasto oli myös erilainen kuin Kirvussa. Heti keväällä tultuamme saimme kokea kolean toukokuun, kun odotimme lämmintä. Keskikesällä siellä kyllä saatiin nauttia valoisammasta ajasta kuin entisessä kodissa. Syksyisin odotimme yhtä pitkiä lämpimiä kuin ennen, mutta kylmä tuli aikaisemmin. Kuukauden verran lyhemmälle kesälle jouduimme. Kun Inkilässä sireenit alkoivat täysiään olla kukassa, niin Korpiselässä sai kukkien loistoa odotella vielä ainakin pari viikkoa. Pahinta oli, että pikkulasten leikkiaika ulkona lyheni. Sisäikkunat sai irroittaa vasta joskus kesäkuun puolivälissä. Opin sitten paikkakunnan tavoille, että keväisin ne irroitettiin, pestiin ja pantiin sitä mukaa uudelleen ikkunoihin. Kun kylmät tuulet alkoivat puhaltaa kaukaa vaarojen yli, ne esteettä puskivat päällemme.

Minulla oli ikävä siellä korpipitäjässä. Kirkonkylä oli pieni ja köyhä. Lisäksi oli se pula-aika niinä vuosina. Kerjäläisiä ei käynyt, mutta jo sekin, että mökkiläiset niin kovin mielellään tarjottelivat pikkutyttöjään lapsenpiioiksi vaikka ruokapalkasta, teki ikävän vaikutuksen. Vähitellen aloin tutustua väestöön.

Ilkeä möhläys täytyy jälleen kertoa. Oikein vaikeana aikana tuli keittiöömme emäntä, joka tarjotteli minulle ostettavaksi lasten sukkia, itse erittäin pehmoisesta langasta neulomiaan. Mutta – sukat olivat harmaat! Minä tyhmä en ostanut niitä, vaan sanoin, että haluan poikani olevan sinisissä sukissa. Nainen lähti pois, mutta kyllä minua sitten harmitti, kun jälkeenpäin ajattelin, miten hän oli kaikkein suloisimmista langoista kutonut nuo pienet sukat, ehkä ajatellen juuri pappilan pikku poikaa (Aarno), joka ryömi kylmällä lattialla. Ja ehkä sekin sukista saatu raha olisi hänelle ollut kovasti tarpeen. (Tapasin tämän naisen uudelleen vasta vuonna 1982 tullessani linja-autossa Ilomantsista Tuupovaaraan. Puhelimme jotain, mutta sukkia en silloin muistanut.)

Toinenkin pula-ajan tapaus on kerrottava. Syrjässä (Syrjän kylässä) asui monilapsinen köyhä perhe hyvin vaikeissa oloissa. Lopuksi äidin oli lähetettävä yksi pikku pojistaan pyytämään leipää kanttori Monoselta, joka heille oli tunnettu. Mutta kun kanttori muisti, että perheen isä oli vasemmistolainen ja lapsistakin osa taisi olla kastamatta, hän hurskaana miehenä lähettikin pojan mukana vanhoja hengellisiä lehtiä toivottaen, että saisivat niistä apua. Parin tunnin perästä poika tuli takaisin tuoden lehtipinkan ja äidin terveiset: ”Äiti sanoi, ettei näitä voi syödä”. Samasta perheestä kylämme sairaanhoitaja kertoi, että hän sattui kerran mökkiin, kun emäntä oli pyhäksi leipomassa pullaa. Taikina oli kovin vetelää, mutta runsaan hiivan vaikutuksesta suureksi kohonnutta. Kun sairaanhoitaja ihmetteli, että miten sen voi edes saada uuniin, vastasi emäntä, joka oli taikinan leiponut jokaiselle omaksi pullaksi, ettei sillä ollut väliä, tärkeintä oli vaan, että jokainen lapsi saa suuren näköisen pullan. Lapset kasvoivat, joutuivat sitten sotapakolaisiksi, enkä kuullut heistä muuta kuin sen, että kunnon ihmisiä kaikista tuli. Yhden pojan sentään tapasin Savonlinnassa joskus 1960. Hän oli radioliikkeessä ja hänen kauttaan ostin radion. Olin silloin minäkin avioeron jälkeisinä vuosina niin köyhä, että se radiokin piti ottaa vähittäismaksulla.

Lähin naapurimme kuljettaessa maantietä Tolvajärvelle päin oli Pyykkösen talo Okkosenmäellä. Tästä oli kotoisin professori Onni Okkonen. Hän olikin ottanut nimensä lapsuuden kotipaikkansa mukaan. Hän oli kuuluisa taidehistorioitsija Suomen akatemian jäsen Helsingissä. Meidän tullessamme Korpiselkään siellä asui vielä hänen vanha äitinsä, joka sitten kohta kuoli ja haudattiin sinne. Arvi toimitti ruumiinsiunauksen. En muista nähneeni kenenkään palelevan niinkuin professorin rouvan, sattuihan tuo surujuhla talvella, ja naisten hattumuoti oli siihen aikaan sellainen, että joku epämääräinen kevyt myttyrä keikkui päälaella. Rouva koetti epätoivoisesti suojella korviaan. Taloon jäi asumaan (luullakseni) Okkosen veljen leski lapsineen. Professori Okkonen oli maalannut Korpiselän alttaritaulun. Pyykkösistä tuli hyviä ystäviämme [Aleks Pyykkönen oli kauppias samoin kuin hänen poikansa Viktori].

Kun tulimme Korpiselkään, kanttori asui vuokralla Tuupovaaraan tulevan tien varrella. Myöhemmin hän muutti peltojen keskellä olevaan suureen tupaan, mutta silloin jo rakennutti omaa taloa Korpiselän korkeimmalle kohdalle kirkon taa. Rouva Hilja oli kotoisin Syrjästä sukuisin Huovinen. Hänestä sain koko Korpiselässä oloajaksi mitä parhaimman ystävän. Hän tuntui olevan aina iloinen ja rauhallinen, vaikka pieniä lapsiakin oli. Aleksin ensimmäisestä avioliitosta oli jo melkein aikuinen tyttö, joka jo opiskeli jossain laitoksessa muualla. Sitten oli kaksi tytärtä ja poika Sakari. Ja vuonna 1933 melkein samaan aikaan kuin meille syntyi Kari, syntyi kanttorin perheeseen poika Raimo Martti Aleksanteri. Yhdessä sitten Hiljan kanssa hyyssyttelimme vauvojen kanssa. Eihän se hänenkään kotinsa aina niin siistinä pysynyt, mutta siinä talossa tuumattiin, että ”mitäs siinä muu on tärkeätä, kunhan emäntä vain on hyvällä tuulella”. Talvisodan jälkeen Korpiselkä tuli taas suomalaisten haltuun (Sorri!), ja Monoset pääsivät ryssien jälestä taas omaan taloonsa. Kävimme vieläkin joskus heillä Korpiselässä.

Puutavarayhtiöitten piiriesimiehiä asui kirkonkylässä. He olivat luterilaisia. Läskelän piiriesimies Otto Asikainen rouvansa Kaisan kanssa, samoin Palomäet, joista kuitenkaan en muista, minkä yhtiön palkkalistoilla he olivat. Muuttivatkin sitten kohta Möhköön. Heillä oli kaksi poikaa. Asikaisilla oli tytär Ella, joka sittemmin pääsi ylioppilaaksi Joensuussa, sekä Alpo, ja vielä joku nuorempi lapsi. He asuivat myöhemmin Tohmajärvellä.

Maatalousneuvoja Arvo Niminen asui Asikaisten naapurina Tolvajärvelle menevän tien varrella aivan naapureinamme. Rouva Laina oli myös mukava, ja kokeneempana ja vanhempana hän neuvoi minua Kaisan tavoin monessa asiassa. Niemisillä oli kaksi poikaa.

Kauempana oli joitakin suuria kreikkalaiskatolisten taloja, kuten esimerkiksi Purmoset. Kanssakäymisissä ei pidetty väliä, mihin uskontokuntaan kukin kuului. Pienissä mökeissään asui saman tien varrella suutari, räätäli ja joku Heinosen leski. Muita en enää muista. Oli Vilokkisia, Murasia ym.

Kansakoulun johtajaopettajana oli Käkisalmen aikuisia koulutovereitamme Viktor Karmasalo (Karmasin ennen). Hänen Tyyne rouvansa oli myös opettajana. Heillä oli kaksi lasta. Kolmas opettaja oli Sortavalasta kotoisin oleva Lilli Lehtonen.

Apteekista tuli myös kyläpaikkamme. Apteekin oikeudet olivat edellisen apteekkarin leskellä, jota sanottiin vain Apteekin rouvaksi. Hän eli nykyään sanottuun tapaan avoliitossa proviisorinsa kanssa.

Lääkärinä oli tullessamme joku mies, mutta sitten kunnanlääkäriksi tuli Gunhild Starck-Siewers. Mies oli metsänhoitaja. Nimismiehen perheen kanssa emme paljon seurustelleet. Sen sijaan jo ennen mainitusta Kanulan perheestä tuli hyviä tuttuja. Poliisi Kanula hoiti virkansa hyvin, eikä siellä mitään erikoisia tapahtunutkaan. Mandi rouva piti kahvikestejä meille kanttorilaisten kanssa. Paikkakunnalla oli tapana, että ”kysymättä vieraille kaadettiin kolme kupillista ja neljännestä kysyttiin, saako olla lisää?”. Kerran taas olimme Kanulassa, ja kaksi kahvikupillista oli juotu. Sitten tuli kerrotuksi joku hauska juttu, jolle Mandi-rouvakin nauroi makeasti. Sitten hän sanoi ”Tuo oli nyt niin mukava juttu, että sen päälle pitää saada lisää kahvia.” Minäkin odotin vesi kielellä ”pootooria”, mutta Mandi kaatoi vain itselleen kolmannen kupin, joi sen, ja me kanttorin Hiljan kanssa vain vaihdoimme pettyneen katseen. Merkkinä siitä, ettei vieras enää halunnut lisää teetä tai kahvia, oli se, että lusikka pantiin alassuin poikittain kupin päälle. Sitähän minä en koskaan erehtynyt tekemään.

Kanulalla oli kolme lasta, näistä vanhin tytär meni naimisiin autoilija Lipposen kanssa, nuorempi otti Shemeikan. Poika opiskeli, kai Joensuussa. Hän osallistui myös talvisodan aikana Korpiselän taisteluihin Tolvajärvellä. – Kerrottu Lauri Leikkosen, 1942, kirjassa Tolvajärveltä Kollaanjoelle. Kaatui v. 1941.