Vuodesta 1633 tulee katolisen kirkon, inkvisition ja paavin patamusta vuosi. Galileo Galilei pakotetaan rovion ja teilirattaan pelossa pyörtämään sanansa, että aurinko on aurinkokunnan keskus. Sen sijaan ”eppur, si muove” (”se liikkuu sittenkin”), ei hänen ole luultavasti tarvinnut edes sanoa, koska muuten pitävät, mutta ei inkvisition pitävät todisteet siitä hän esitti kirjassaan Dialogo sopra i due massimi sistemi del mondo (Vuoropuhelu koskien kahta pääasiallista maailmanjärjestystä). Siinä antiikin tapaan dialogina kaksi henkilöä, Salviati ja Simplico keskustelevat. Salviati puolustaa kopernikaanista aurinkokeskistä ja Simplico Ptolemaiolaista maakeskistä systeemiä. Juontajana on henkilö nimeltä Sagredo.

Kirjan julkaisemiseen ja painamiseen oli saatu sensoreilta ja muista kirkon instansseista lupa, kuitenkin sillä edellytyksellä, että kirkon muotoilema alkulause ja loppulause piti mahduttaa kirjaan. Salviati viittaa oikeasti eläneeseen Filippo Salviatiin, joka oli kopernikaanisen järjestelmän tunnettu kannattaja ja Galileon ystävä. Simplico taas viittaa henkilöön nimeltä Simplicius, joka oli antiikkinen kreikkalainen ja kirjoitti kommentaarit Aristoteleen teoksista, jotka, kuten tunnettua, olivat paavillisen katolisen kirkon maailmanselityksen perusta.  Sagredo kirjan dialogin edetessä kallistuu Salviatin puolelle. Tämä ei kuitenkaan ollut pääasiallinen syy miksi kirjaan tartuttiin, eikä edes se, että jesuiittojen tähtitiedettä kuvattiin melko humoristisesti fantasioihin perustuvaksi, vaan se että paavin kirjoittama loppulause, jossa todetaan kopernikaanisen järjestelmän olevan hullutusta, on pantu Simplicon suuhun. Niin paksua pilaa ei sentään paavi Urban/Umberto VIII (Urpo VIII) sietänyt.  

Urban VIII oli virassa harvinaisen pitkään, yli 20 vuotta vuodet 1623-1644. Siviilissä hänen nimensä oli ollut Mafeo Barberini. Kun paaveiksi yleensä valittiin kokeneita ikäloppuja kardinaaleja, niin odotusarvo loppuelämän pituudelle oli aika pieni. Eläkeikää ei oltu määrätty. Jotkut paavit ovat olleet kovin lyhytaikaisia. Lyhin virka-aika lienee ollut vuonna 1124 paaviksi valittu Celestine II:lla, joka oli paavina vain kaksi päivää joulukuussa. Edellinen Urban VII oli myös kovin lyhytvirkainen: vain tusinan verran päiviä 15.9.1590 - 27.9.1590. Vielä ikävempiäkin aikoja oli ollut. Vuoden 844 tammikuu komeilee ennätyksellään: kolme virassa ollutta paavia kuoli siinä kuussa. [Wikipedia]

Syytteeseen joutuessaan Galileo oli 69-vuotias. Nimi Galileo Galilei peräytyy hänen suvussaan kunnioittavan maineeseen päässeeseen esi-isään Galileo Bonaiutiin, joka oli lääkäri. Niinpä sukunimi pojalle muotoiltiin kuuluisan esi-isän etunimestä.

Galileon muista töistä voi tietoa löytää vähän mistä vain: kaukoputken kehittäminen, mikroskoopin kehittäminen, Jupiterin kuiden keksiminen, kuun pinnanmuotojen selvittäminen, auringonpilkkujen kuvaileminen, kokeet vierivillä palloilla ja putoavilla esineillä ym. ym. Kun Galileo ei saanut uutta keksintöä, Pariisin toreilla myynnissä olevaa kaukoputkea, heti käsiinsä, niin hän ainoastaan perustaen tietonsa siihen, että putkessa oli kaksi linssiä, teki kolmilinssisen, jossa kaiken lisäksi kuva oli oikein päin alkuperäisen mallin nurinpäiseen verrattuna. 30-kertainen suurennos oli hänen viimeinen sanansa kaukoputkimaailmaan. Tähtiä oli nyt taivaalla kolmekymmentä kertaa enemmän kuin aikaisemmin.  

Galileo tutki myös liikettä ja varsinkin ammuksen liikettä. Aikaisemmin ajateltiin kahdella tavalla: ammus liikkuu suoraviivaisesti ja sitten kun työntövoima loppuu, putoaa se kohtisuoraan alas. Toinen olettamus oli, että ammus lentää kaaressa, mutta minkälaisessa, sitä ei osattu arvata. Galileo ratkaisi asian ja laski, että lentoradan täytyy olla paraboloidi. Kuuluisaa Pisan kaltevan tornin koetta, jossa koetetaan osoittaa, että eripainoiset putoavat samassa ajassa maahan, ei Galileo koskaan tiettävästi tehnyt. Sen teki toinen italialainen. Sellaisen kokeen hän teki, jossa liikkuvan kaleerilaivan mastosta pudotetaan tavaraa alas – kaleeri oli siihen aikaan nopein tasaisesti liikkuva kulkuneuvo. Ne osuivat laivan kannelle kohtisuoraan pudotuspaikkansa alle, eivätkä jääneet jälkeen, kuten terveen järjen mukaan olisi pitänyt tapahtua, jos maapallo pyörisi. Niinpä tervejärkiset olisivat saaneet kivet päähänsä maston alla seisoessaan.

Galileo oli myös ensimmäinen, joka käsitti ”matematiikan ihmeellisen voiman luonnontieteissä”. Hän kirjoitti maailmankaikkeudesta (tietenkin italiaksi kaikkien kauhistukseksi, koska silloinhan lukutaitoiset kansanihmiset voisivat tutustua hänen teoksiinsa, eikä vain sivistyneet latinistit – seuraava on tosin sen englanninkielinen käännös): ”Cannot be understood unless first learns to comprehend the language and to understand the alphabet in which it is composed. It is written in the language of mathematics, and its characters are triangles, circles and other geometric figures, without which it is humanly impossible to understand a single word of it; without these, one wanders about in a dark labyrinth” on hänen matematiikan tehoa kuvaava lauseensa englanniksi. [Luontoa … ei voi ymmärtää ennen kuin oppii tulkitsemaan sen kieltä ja ymmärtää sen kirjaimet, mistä se on kokoonpantu. Sen kieli on matematiikkaa ja sen kuviot ovat kolmioita, ympyröitä ja muita  geometrisia kuvioita – ilman niitä on ihmiselle mahdotonta ymmärtää yhtään sanaa siitä, ilman matematiikkaa hän vaeltaa vain pimeässä labyrintissä. (oma suomennos)] [Gribbin: Science, a History / Bryson: Lyhyt historia. / Oiva Ketonen: Suuri maailmanjärjestys. ]

Juoksin. Juoksin niin kovaa kuin pääsin. Lehtikankaalta alas tulin alamäkeen kuin lentämällä. Sitten oli vielä tämä tie Kuurnaan. Ja uimalaitokselle. Tai eihän se mikään laitos ollut. Vähän hiekkaa heitetty rannalle ja rakennettu hyppytorni. Oli se kuitenkin korkea torni, kymenen metriä. Kuurnan tie oli soratietä. Päälle oli levitetty paperitehtaan lipeää. Kun nyt oli pouta, oli pinta kuivaa. Sateella ja varsinkin paljasjaloin se oli liukas. Minulla ei ollut ulkokenkiä päällä. Läksin niiltä seisovilta kotoa juoksemaan. Joku oli tullut sanomaan, että Risto putosi laiturilta. Mitä ihmeen tekemistä hänellä oli laiturilla ollut? Sää oli jo syksyisen kylmä ja vain harvat enää uivat Kajaanijoen viileässä vedessä. Järvissä oli vesi lämpimämpää. Oli sunnuntai ja syyskuuta. Hiki nousi pintaan ja kirveli silmissä. Hame jarrutti menoa vaikka painoin sitä pois juoksun tieltä. Tuossa mutkan takanako se on? Ei vielä, yksi suoranpätkä ja viitta Uimaranta. Rannan niityllä näytti seisovn poliisiauto ja palokunnan auto. Jospa tilanne olisi jo ohi ja Risto päässyt rantaan. Tiedon tuonut kaveri tosin ehti sanoa, että Risto meni pyörän kanssa pohjaan. Se oli minun pyörä: sininen naistenpyörä. Sellainen näytti olevan rannassa. Viimeisinä kymmeninä metrinä tuntui kuin keuhkoni hajoaisivat ja palleaan pisti. Ryntäsin palokuntalaisten sekaan. Minun Risto oli saatu lepäämään jollekin lavitsalle, jota keinutettiin. Ylös, alas. Ryntäsin laitteen viereen ja minulle tehtiin tilaa. Tartuin Riston käteen kuin vetäen häntä ylös. Käsi oli aivan kylmä ja kostea. Ihmiset ympärillä olivat vakavia eivätkä paljoa puhuneet: ylös ja alas. Riston kasvot olivat oudon vaaleat ja huulet puoliavoimet ja siniset. Rapaa oli tarttunut poskiin. kauanko siinä olin, en tiedä. Ylös alas. Oli Risto ollut pienenä toisenlaisissakin keinuissa, niissä oikeissa. Kohta eräs keinua liikuttavista miehistä saoi: ”Ei taida kannattaa enää yrittää”. Ambulanssimieskin totesi: ”Mennyt on”.

 Keinun heilahtelu loppui ja kolme miestä tarttui Ristoon. Ambulanssi oli siinä vieressä, joten kantomatkaa ei ollut pitkälti. Ambulanssin takaovet menivät kiinni ja auto lähti. Pillit eivät soineet. Polkupyörä jäi rannalle, siihen enimmäisenä naara tarttui, sitten vasta poikaan, siihen pudonneeseen.

1932

Viipurin tuomiokirkko haisi samalta kuin juuri anteeksiannetut synnit  syntipukin kuormassa. Koko läsnäolevan seurakunnan syntien rinnalla minun pienet lipsaukset eivät paljoa painaneet.  Kun olin tunnustanut olemattomat syntini ja päässyt pahasta, ei olo tuntunut kummemmalta kuin lauantaisaunan jälkeen Minutkin oli lastattu, mutta syntien sijaan pyhällä hengellä, tosin välillisesti piispan ja pappien lastaamana, eikä pukkia tai laivaa tarvittu. Raamatusta puuttuu yksityiskohtaisempi kuvaus, kuinka syntejä lastataan. Maallikkojen harhaluulojen vastaisesti syntipukki itsessään oli synnitön. Kun kaikki kertyneet synnit olivat lastatut, pantiin viaton eläin kulkemaan omaa tietänsä erämaahan takaisin palaamatta. Minut oli juuri vihitty. Vihkikaavan toki osasin ulkoa, sehän piti tenttiäkin: rakastakaa toisianne kunnes kuolema eroittaa. En kuitenkaan vihkiytynyt kenenkään muun kuin kristillisen hengen kanssa josta ei erottanut edes kuolema. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, mutta sanottiin sen olevan olemassa, Öylätti tarttui kitalakeen, mutta kun ei tarvinnut puhua mitään, ei haitannut. Viinikin tuntui oudolta jälkimakuineen, koska en sellaista ollut maistanut kuin joskus heikkona hetkenä Käkisalmen yhteiskoulun järjestämissä iltamissa, kun lähes pakottivat. Viiniä ja väkevämpää oli ollut julkisesti myytävänä viinakaupassa vasta kolmen kuukauden ajan. Se oli kuitenkin niin kallista, että salakuljettajat vielä pitkään saivat kaupaksi varpusiaan peltipäniköissä. Poliiseistakin sai lähes puolet ruveta selvittämään tavanomaisimpia rikoksia, kun pirtun omistaminen ei enää ollut rikos. Sen koommin en viiniin koskenut, vaikka Jeesuskin muutti Kaanaan häissä veden viiniksi ja viimeisellä aterialla sitä tarjosi. Tosin verukkeena oli, että viini olisi ollut Jeesuksen verta, mutta viiniltä se maistui. Seurakunnan miespuolisten punaisista nenistä voi päätellä, että huhtikuun kylmiin aamuihin oltiin asianmukaisesti varauduttu, kun kerran kaupunkimatkoille päästiin. Työläiskaupunginosiin ei viinakauppoja tullut – sen verran piti kristityn väen ajatella ymmärtämättömän kansan moraalia. Kuinka monta pappia meitä olikaan siunaamassa matkallemme, minne? Ne kädet pään päällä toivat sen siunauksen. Velaksi ostettu papin puku oli liian tiukka, mutta sehän onnistuisi ompelijalta. Ihmettelin siinä polvistuneena kuuden muun papiksi tulevan kanssa pyhän hengen ja uudeksisyntymisen peson voimaa. Siitä kun ojentausimme, olimme täysivaltaisia pappeja, Aaronin suvun perillisiä. Nyt meillä oli valta antaa syntejä anteeksi ja siunata kuoleva viimeiselle matkaetapilleen. Lisäksi voimme yhdistää hmisiä ikuiseen liittoon, joka ikuisuus tosin monesti tuntui olevan lyhyempi kuin miesmuisti. Ennen polvistumista olimme teologian opiskelijoita ja noustuamme pappeja. Sama nahka minua ympäröi kuin ennenkin. Piispan vastaanotto odotti. Sinne olisin voinut ottaa vaimonikin mukaan, mutta en halunnut, kun se oli raskauden jälkeen mielestään liian lihava. Tämä oli minun odotettu tilaisuuteni. Harva uskoi silloin siellä koulussa, että minusta tulisi mitään. Saavutukseni arvoa vähän himmensi, että luokkatoverinikin, Matti Tukia, vihittiin papiksi samassa tilaisuudessa ja yhtä vähän lukeneena, kolme vuotta. Olihan se kestettävä, kun Helsingissäkin olimme bolagisteina. Oli kesäkuun 8 päivä. Vuosiluku kirjoitettiin 1932. Olihan vihkimisessä muutakin, kuin pyhä henki johdatettuna meidän päälakiemme kautta sydämiin kämmenistä säteilleeä. Piispa Kailan kanssa oli jo ennalta sovittu, että pääsisin heti papiksi Korpiselkään, Soanlahden kirkkoherran viralliseksi apulaiseksi. Virka oli mitä mainioin ja käytännössä tulisin olemaan aivan itsenäinen viranhoitaja – Soanlahdelle oli matkaa, ja mitäpä aviranhoidollista asiaa minulla sinne olisi. Pääsin valitsemaan ”parraat päältä” koska olin joutunut menemään naimisiin Sypyn kanssa – kun en varonut, niin Sypy tuli siellä Helsingissä raskaaksi. Tavanomaista kaavaa noudattaen menimme kihloihin 13.5.1930 ja sitten naimisiin 9.8.1931. Uusi elokas oli saanut alkunsa luultavimmin maaliskuun puolivälin tienoilla 1931. Ei niin tarkkaan tiedä, koska aina kun tavattiin oltiin. Tietysti ei boxi ollut aina vapaa, joten silloin jäi väliin. Soanlahden apulainen oli oikeammin kirkkoherra. Kun valitsin syrjäisimmän paikan Viipurin hiippakunnassa, niin heti pääsin kirkkoherraksi. Pieni tutkinto oli vielä suoritettava, että pätevöityi virkaan: seurakunnan kirjanpitoa. Se kyllä onnistui, kun ei tarvinnut muuta kuin yhteen ja vähennyslaskua, joten en tarvinnut luokkakaverini Erkin apua. Ynnälaskuissa en tarvinnut erkin tajoamaaluntti lappua kuten algebraan kokeissa. Joskus kyllä maikka ihmetteli, miten olin saanut oikean lopputuloksen niin vähäisillä laskuilla. Kyllä muillekin vihittäville riitti heti leipätyötä - luokkatoveri Antti Haikarinen imitettiin heti, mutta vain kappalaiseksi Wärtsilään.

Sypy lopetti kolmivuotisen arkkitehtuurin opiskelunsa kesällä 1931 ja muutti kotiinsa Inkilään äitinsä ja isänsä luokse. Ukko-Pärssisen luokse ei ollut muuttamista, kun siellä oli niin ahdasta ja siivotonta ja Helena-äiti oli niin huonossa kunnossa, lähes hautaan valmis.

Meidän lapsi syntyi hienosti ja Kalliisti Viipurissa. Olisihan Inkilään voinut saada kätilönkin Kirvusta, mutta Sypy tahtoi Viipuriin ja yksityissairaalaan. Kyllä se maksoi ja kaikki matkat päälle. 13.1.1932 oli se uusi vamis vetämään ensimmäisen henkäyksenä ja Sylvi jäi Inkilään kotiinsa muutamaksi kuukaudeksi ennen kuin opintoni loppuivat Sain henkivakuutusta vastaan helposti lainaa, kun virkakin oli valmiiina: hienot lastenvaunut tietysti päällimmäisenä ja liinavaatteita. Ei Sylville ollut mitään kapioita kasaantunut. Vaikka Israel-isän metsäkaupat aikoinaan tuottivat, niin nyt oli tullut hänelle tuomion aika ennen aikaisesti ja oletettavasti vankilaan oli matka. Liikemiehellä ei aina ollut niin herttaista, vaikka rahaa tulikin. Kaita tie ei aina ollut suorin tie. Vankilatuomion mukana Israel-ukon useimmin avaamaksi kirjaksi tuli virsikirja tilikirjan sijaan. Minun isälleni, lampuodille, ei paljon varaoja kertynyt – ei ollut edes polkupyörää, mutta eipä odottanut Viipurissa vankilakaan.

Tämä on minun ruumiini ja vereni päätti vihkimisen ja polvet oikaistuamme olimme pappeja, joilla oli taivainen mahtikäsky naittaa ja kastaa, nostaa ja alentaa. Vain käden käänteessä – se oli ihmeellistä. Ja ihmiset katsoivat sinua, kuin  jolla on valta ja voima ja vähän kunniaakin. ”Totuuden henki johda sinä meitä”. Mikä henki se sellainen oli, ei totuuden hengestä ouhuta missään, ei edes Raamatussa. Sen sijaan israelilaiset pistivät hengiltä kokonaisia kansoja, kun pyytämättä tunkeusivat Palestiinaan, rosvosivat ja raiskasivat, ja alle 15-vuotiaat tytöt antoivat papeille, Aaronin suvulle, leikkikaluiksi.

Niin, tytöt olivat hankalia. Käkisalmen koulussa niitä oli –useimmat hyvänhajuisia, mtta kaikki ei niin kauniita. Sypy oli kaunis ja hyvänhajuinen, vaikka hänelläkin aamupesuun oli vain kylmä vesi pesuvadin pohjalla. Kirjoitin laajoja kirjejeremiadeja Sypylle, kun hän ei oikein muuten ollut minusta kiinnostunut. Olin kyllä ihan normaalin näköinen, mutta hiusten kampaaminen suoraan taakse vaati jatkuvaa huolenpitoa, kun ne luonnollisesti halusivat kasvaa suoraan eteenpäin eikä taaksepäin, niin kuin halusin.

Oppikouluni alku oli hankalaa. Ensiksikin asuin Pyhäjävellä ja toiseksi en ollut vanhin veljes Vanhin sisaruksista sai mennä kutomakouluun opettelemaan hienompien kankaiden ja mattojen kutomista. Monta onnenpotkausta tarvittiin minun kouluntielläni. Ensiksikin olin innostunut koulusta. Siellä sai piirrellä ja laulaa. Jotain muutakin oli, mutta paljon ikävempää. Patalapun teko ja paikkojen parsiminen tuli tutuksi. Oppikouluunkin arvosanani olisivat riittäneet, mutta esteenä oli vanhempi veli, joka oli etuoikeutettu oppikoulua oppimaan. Tapani-veli sen koulun Käkisalmessa aloitti, mutta sitten kohta muutaman viikon perästä astui peliin Sallimus. Pian olin hevosen pellolle valjastamisen sijaan Pyhäjärven aseman suunnalla valmiina matkustamaan rautahevolla Käkisalmeen. Sallimus oli lisäksi päättänyt, että Rautu-Käkisalmi –rata valmistuisi sopivasti niin, että pääsi suoraan Pyhäjärven asemalta Käkisalmen asemalle. Käkisalmella Käpylässä oli kortteerini, jossa sain ylöspidon seuraaviksi vuosiksi. Tapani-veljeni sai nimittäin kuulan kalloonsa. Ei tosin niin tappavaa kuin säveltäjä Kuula Viipurissa, vaan sellaisen täräyksen urheilutunnilla kuulasta, että päätä särki ja huimasi niin, ettei koulunkäynnistä tullut mitään. Ei muuta kuin koulun rehtorin pakeille ja mies vaihdettiin. Kyllä minun kansakoultodistukseni oli ihan vertailukelpoinen Tapanin kanssa – laulunumeronikin oli numeroa suurempi.  Tapani pääsi sittemmin kotiteollisuuskouluun, mutta minä herrakouluun. Pyhäjärvellä ei pappia ja kappalaista, nimismiestä ja apteekkaria lukuunottamatta vielä ylioppilaita ollut.

Minulla ei ollut Käkisalmessa täyttä ylöspitoa, joten ruoat piti tuoda aina viikottain Pyhäjärveltä. 3999Joskus oli sovittu jonkun tuovan viikollakin jotain ruoan lisää: maitoa ja muuta pilaantuvaa. Ei meillä ollut paljoa säilytystiloja – yksi hyllynpätkä sulanissa, sen piti riittää. Jos ei riittänyt, piti olla ilman.. Ravintolaan ei Ukon antamilla rahoilla ollut mitään asiaa. Enpä silloin vielä vuonna 1920 paljon lapsilla ollut paikkoja, missä olisi voinut käydä. Ainoa ruokapaikka oli asemalla kolmannen luokan ravintola, mutta siellä oli niin kallista. Sukulaisia tosin kävi ahkeraan kauppamatkoillaan, jolloin sai syödä vatsansa täyteen.3333

2.4.1986 Sylvi Pärssinen Punkaharjun kuntoutumissairaalassa 2.-22.4.

[Sylvi Pärssisen koneella kirjoittama, kopio IP:n arkistossa. ]

                                                            Punkaharjun kuntoutussairaalassa

                                                            2.4.1986

Kerttu ystävä!

Vihdoin kuukausien odotuksen jälkeen sain tiedon, että minulle on myönnetty ilmainen kahden viikon veteraani kuntoutus Punkaharjulla. Tämä on siis palkintoa sotien aikaisesta lottatyöstäni, ja suuren plussana on se, että terveyteni on tullut huonoksi. Minulla on ollut verenpainetauti vuodesta 1970 lähtien, samoin sydänkulta on laiskistunut ja laajentunut, aortta elongoitunut, kalkkeutunut, lisäksi jotkut ”lankeemukset” ja tapaturmat ovat vahingoittaneet polviani. Nyt jo yli kaksi vuotta minua on vaivannut myös vyöruusu oikealla sivullani. Sen aiheuttamat kivut tuntuvat vieläkin. Lääkäreille en ole viime aikoina viitsinyt edes mainita, että molempiin silmiini kasvaa hitaasti mutta vääjäämättömästi kaihi. Syitä löytyy siis tarpeeksi, että hyvällä omallatunnolla otan vastaan tämän hoitoloman yhteiskunnan kustannuksella. Sainhan tosin vuonna 1984 Suomen Naisten Huoltosäätiön kautta kymmenen päivän hoidon Mon Repossa, joka ei kuitenkaan sijaitse missään Viipurissa vaan Petäjävedellä. Tämäkin kymmenen vuorokautta tulivat minulle melkein ilmaisiksi.

Vihdoin siis tänään, keskiviikkona huhtikuun 2 päivänä, minä matkustin. Imatran Terminaaliin Kari toi minut autolla, ja siinäpä odotti kohta Savonlinnaan menevä bussi, jossa pääsin sairaalan ovelle asti. Eräs hoitaja sattui olemaan autolla, ja hän raahasi matkatavarani sairaalan ovesta sisälle. Alku kävi näppärästi. Ilmoittautumiset, tutustumista isoon rakennukseen, uteliaita hoidokkeja käytävillä jne. Käytävät tuntuivat kovin pitkiltä. Mitenkähän osaan jokaiseen tärkeään paikkaan? – Ruokasali löytyi kuitenkin ja ruoka oli hyvää, mutta karkeat raakasalaatit eivät varmasti sovi vatsalleni.

Huone on asiallinen, mutta askeettinen. Kaksi tuolia ja pieni pöytä vaaleaa koivua. Kaksi sänkyä, joissa vaaleanruskeat lakanat. Yöpöytien päissä vitsikkäät modernit laitteet, joilla voi kutsua hoitajan, panna radion päälle, säätää valot. Puhelin on huoneessa, muutamia televisioita käytävien olohuoneissa. Vaatekomerot ovat aivan liian ahtaa.

Huoneessa ei ollut ketään, kun hoitajat toivat minut sinne, mutta lämpöpatterille olivat asetetut kuivumaan valtavan laajat vaaleanpunaiset housut ja pieni rättipala. Toisella sängyllä levällään joitakin vaatekappaleita. Johan nyt, millainen lienee huonetoverini?

Jtk. Keskiviikkona 2.4.1986

Tutustuin huonetoveriini, joka kohta puhkuen ja märkänä tuli huoneeseeni. Oli ollut uimassa. Näkyi olevan suunnilleen minun ikäiseni lihava, löllöä riippuvaa läskiä. Tullut eilen, puhuu paljon, hössöttää. On entinen liikenainen Joutsasta Elli Vanhatalo. Sivistymätön, rikkauksistaan tietoinen. Pihtikinttu, kävelee vaappuen, tunkee läskinsä ahtaisiin verryttelypukuihin. En vielä osannut mennä saunaan, mutta kanttiinin löysin ensi kerroksesta aivan käytävän päästä. Alkoi hoito-ohjelman suunnittelu, otettiin verikoe.

Torstaina 3.4.1986, toinen päivä

Elli Vanhataloa kuorsaamiseni oli häirinnyt yöllä, koska mainitsi siitä. Aamupalan jälkeen lääkärintarkastus. Melkein tunnin hän tutki minua. Sain kortisonipiston vasempaan kipeään olkapäähäni. Se kävi kivuttomasti, toisin kuin joitakin vuosia sitten Esko Alasuvannon pistämänä Imatralla. Alakerrassa otettiin Ekg. Osastonhoitajalta sain hoitokortin, jossa mainittiin erilaisia voimisteluja ja hieromisia, liikehoitoja sekä UKW:tä. Ohjelmaa näyttää riittävän koko päiväksi. Ja ne alkoivat jo tänään. Erilaisten vatkaamisten jälkeen kävin saunassa. Lienenkö ollut liikaa väsynyt, kun puoleen yöhön mennessä oksensin kolme kertaa. Tai johtuikohan pahoinvointini siitä, että illalla hoitaja pani minut syömään outoja lääkkeitä.

Tänään tutustuin useihin talon asukkeihin. Savonlinnasta insinöörinrouva Eeva Heltimoinen, 73 v, on hieno nainen. Niin heikko, että istuu pyörätuolissa. Löytyi useita yhteisiä Savonlinnan tuttavia, olinhan minä ollut Savonlinnan tyttölyseon opettajana aikoinani. – Sanottava vielä, että täällä Punkaharjulla kaikki, hoidokit ja hoitajat, ylilääkäristä siivoojatyttöihin asti sinuttelevat toisiaan, mikä tekee varsin mukavan vaikutuksen. – Eeva kertoi, ettei Savonlinnan tyttölyseota enää ole, rakennuksessa on nyt kauppakoulu. Entinen talousopettajamme Hilkka Auvinen, Helmi Auvisen miniä, on niin sairaana, että on liikuntakyvytön, muistikaan ei oikein pelaa. Entinen mat.opettaja, rehtori Arvo Pyöräniemi, on myös kuollut. Rehtori Tellervo Könnistä puhuimme myös, ja meillä oli Eevan kanssa hänestä aivan samanlainen käsitys. Ei ollut mieleinen rehtoriksi.

Paljon imatralaisia oli yhtaikaa minun kanssani Punkaharjulla, mm. rovasti Eino Vauramo, Anna ja Otto Tiainen Jukankadulta. Anna, joka on Valtionhotellin entinen keittäjä, on aivan liian puhelias ja tyhmä sen lisäksi. Hän keskeyttää ai-

Jtk. Torstai 3.4.86 Punkaharjulla

na toisten puheet ja alkaa kertoa, miten hän … ja mitä hän … ja minä … ja minä … ja lavertelee henkilöistä, jotka ovat meille muille aivan tuntemattomia. Sitten täällä on muutama kiroisa imatralaisukko, ja eräs mies, joka kehuu Karia minkä ennättää. Sekalaista seurakuntaa, johon ei oikein viitsisi tutustua.

Perjantaina 4.4.86, kolmas päivä

Täällä on myös veteraani ja invalidi Otto Parviainen Tuupovaaran Eimisjärveltä. Kyllä juttu alkoi luistaa, kun totesimme olevamme vanhastaan tuttuja. Puhuimme lukuisista tutuista ja vanhoista tapauksista. Hän on haavoittunut Kuhmossa. Kävelee kyllä hyvin, kun sitä vastoin monet täällä kuntoutettavat linksuttelevat mikä milläkin tavalla. Hyvin monilla ovat apuneuvoina erilaiset kepit tai pyörätuolit. Oton rouva on nimeltään Siiri.

Otto kertoi, että Mannerheimristin ritarillemme, entiselle iv-pojallemme Tauno Suhoselle Tuupovaaran kunta on teettänyt talon kirkonkylään. Koljosen Alvari elää jossain, ja hänen isänsä Aatami on jo 90-vuotisa. Innokas seurakuntalaisemme Urho Pesonen on kuollut, vaimonsa vielä elää.

Myös Antti Turusesta, josta minä pidin esityksen täällä sotaveteraani naisten kokouksessa viime talvena, Otto oli tietoinen. Anttihan oli ollut Eero Vatasella renkinä ja sitten oudosti kadonnut. Otto kertoi, että Mikko Kuusaro sekä entinen hauturimme Otto Määttänen siitä tietäisivät jos kertoisivat. Taitavat jo kaikki kolme olla kuolleita. Oli meillä paljon tarinoita.

Kävin yksin kävelemässä sairaalan ympäristössä. Paluumatkalla eräs mies liittyi seuraani.

Viivyttelin sitten vaikeavammaisten osastolla Eeva Heltimoisen luona. Kävimme yhdessä myös kanttiinissa. Sen jälkeen luin huoneessani kenraali Tuompon kirjaa Päämajasta. Se on mielenkiintoinen ja täydentää myös aikaisemmin lukemiani kirjoja sodasta.

Hoitoni ovat päässeet vauhtiin. Yhtä mittaa aamusta alkaen on vaikka minkälaisia hierontoja ja vääntelyitä. Tulin tänne Punkaharjulle apuneuvonani hopeapäinen kävelykeppi, jonka Helvi Aho oli antanut minulle jo vuosia sitten lainaksi. Nytkin tullessani maa oli vielä jään peitossa paikoitellen, ja minua pelotti kaatuminen tiellä. Mutta kun tulin sisälle sai-

Jtk.4.4.86

raalaan, minä kohta jätin kepin huoneeseen, vain pari kertaa käytin sitä kulkiessani käyvällä, kun polveni oli niin kipeä. Ulkona lumetkin alkavat sulaa, mutta sää oli vielä koleaa. En halunnut lähteäkään ulos retkeilemään.

Olen nyt oppinut jonkin verran tuntemaan huonetoveriani. Tosiaan tyypillinen rikas, sivistymätön hämäläis rouva. Hänen puheistaan sain selville, miten kovasti hän karjalaisevakoiden ”työntyessä” Hämeen sydämeen halveksi ja vihasi heitä. Omaan suureen kaksikerroksiseen taloonsakaan ei ottanut noita meikäläisiä raukkoja sisälle muuten kuin pakon edessä. Mieleni teki sanoa kärkeviä asioita hänelle ja heikäläismielisille, mutta hillitsin itseäni, olihan minun vuorostani pakko kärsiä häntä kolme viikkoa. – Minulla oli lähete kahdeksi viikoksi, mutta lääkäri tutkiessaan minua päätteli, että viikko lisää on annettava. Elli myös omalla kustannuksellaan viipyy kolme viikkoa. Tässä tyylinäyte Elli-rouvan kielenkäytöstä, aioin pistää muistiin hänen kirosanojaan: ” – älä perkule - peijakas – helkkari – hitto – paskan marjat – hitto kun jalkapöydät kutisevat – ei voi ottaa nahkakintaita, kun noi sormet särkee niin pirusti – voi helvetti kun on pahoja noi pillerit – voi helvetti – peijakas kun riisuin, pitää mennä vessaan vielä – perkale, tuo pyyhe – mitä hittoa sinä päivällä nukut – hitto kun jätin uimapuvun saunaan – peijakas, jätinkö minä taas ne sukat saunaan.” Vapaa-ajan ohjaajat olivat järjestäneet jonkin paikallisen nuorisoseuran esiintymään meille. Siellä oli hauska tarinoija, joka välillä imaisi ja rassasi piippuaan. Elli puhisi koko esityksen ajan ja kuiski minulle: ”Paskalle haisee tuo ukon piippu”, vaikka minä huomasin, ettei piipussa ollut mitään tupakkaa, puhumattakaan, että näyttelijä olisi polttanut. Nolo oli Elli, kun selostin hänelle asian oikean laidan.

Olihan Elli-raukalla vaikea elämä. Hänessä oli ollut syöpä vasemmassa kainalossa. Sitä oli leikattu ja käytetty plastiikkakirurgiaa,  ”koko vasen kuve on raastettu ja nyljetty sitä varten”, kertoi Elli. Yökaudet kivut ahdistivat häntä. Lääkkeitä annettiin runsaasti, ja minun mielestäni turhan paljon myös minulle. Elli ui ahkerasti ja kävi paljon  saunassa. Kai lääkäri oli häntä siihen kehottanut. Yöt nukuimme sitten hyvin, sillä minäkin otin hiukan unilääkettä. Elomme oli sopuisaa, kun hän minua niin säälitti. Yhdessä oltiin paljon, mikäli hoitomme eivät sattuneet eri puolille taloa.

Sairaalan ruokasali oli toisessa kerroksessa. Siellä piti joskus jonottaa, mutta ei se mitään ikävä ollut.

Punkaharjun neljäs päivä, lauantai 5.4.1986

Viime yö oli vaikea. Ilmeisesti söin eilen jotain sopimatonta tai liian paljon, koska yöllä kolme kertaa tuli ”yök” ja lennätti minut pesuhuoneeseen. Sen jälkeen pääsin uneen kiinni heräten aamulla virkeänä kello puoli seitsemän. Elli nukkui häiritsemättä kuorsaten. Luin aamiaiseen asti vuoteessa Tuompon kirjaa Päämajasta. Ajan vietteenä minulla on myös saksalainen ristikkokirja, mutta se ei oikein täällä kiinnosta.

Aamupala oli terveellinen ja maukas: kaurapuuro, makea tuoremarjahillo, maito, mehu, leipä ja voi, paprika, Ilves-juusto, lopuksi kahvi. Elli jätti aamupalan tänään pois muka laihduttaakseen ruhoaan. Olihan meillä tänään periaatteellinen keskustelu hämäläisten suhtautumisesta karjalaisiin evakkoihin. Minulla kun oli niistä hämäläisistä henkilökohtainen kokemus evakkoajoilta. Elli yhä valitteli sitä, että meikäläiset evakot väkipakolla oli työnnetty hänen taloonsa. Edellisen päivän hyvistä päätöksistäni huolimatta minä nyt antelin oikein laadukkaasti karjalaisella sisulla ja murteella totuuksia hänelle. Ei hän siitä sentään suuttunut. – Meidän ikäisemme eivät puolin eivätkä toisin unohda edes neljänkymmenen vuoden takaisia asioita.

Sitten istuin käytävällä keskustellen kahden imatralaisen ja yhden tamperelaisen kanssa. Tämä kertoi vaimonsa äskeisestä matkasta Wiipuriin. Kova oli oppaiden huoli ollut suomalaisista turisteista. Ei saanut liiaksi vilkuilla sivuille päin kiertoajenlun aikana tai kun seisottiin jonossa Leninin mausoleumissa ”kunnioitusvuoroa” odottelemassa. Erikoisen jännittävää oli viimeisistä ruplista irtipääseminen. Lopulta rouva oli keksinyt mennä ostamaan karamellejä. Kaupassa namut olivat tiskin takana hyllyssä, eikä niitä saanut läheltä valita. Sitten sormella ojentaen ja ruplaa näyttäen piti mennä myyjältä saatu lappu kädessä jonottamaan kassalle. Siellä tapahtui maksaminen. Nyt kassalta saatu kuitti kädessä piti uudestaan mennä jonottamaan sen myyjän eteen, jolta tavaran oli tilannut. Vihdoin oltiin niin pitkällä, että myyjä repäisi katosta riippuvasta ruskeasta paksusta paperista minimaalisen palan, muodosti siitä tötterön, johon alkoi yksitellen laskea muovipäällysteisiä karamelleja, välillä punniten alkeellisella vaa’alla. Mutta harmi: 15 kappaletta painoi liian paljon, 14 liian vähän. Mietittyään myyjä ei jäänyt neuvottomaksi. Tiskin alla isolla veitsellä hän katkaisi yhden karamellin puoliksi, ja nyt vaaka näytti tasan!  Tamperelainen sanoi heidän nyt säilyttävän näytteenä puolikas karamellia. Siis yhdellä ruplalla he saivat neljätoista ja puoli karamellia.

Jtk. 5.5.86

Juttelin sen jälkeen tuntikauden eimisjärveläisen Otto Parviaisen kanssa muistellen entisiä aikoja.

Klo 11. Nyt on lauantai eikä hoitoja ole kuin yksi. Käyn kävelemässä ulkona. Klo 12.30 on lounas.

- - - Jaksoin vielä lauantaina käydä saunassa Ellin kanssa, mutta väsyin kovasti. Tukkani tuli permanentin jälkeen aivan takkuiseksi saunassa, kun hiustenkuivaajani ei pelannutkaan. Olen nyt aivan kahupää. Iltapalan jälkeen kuljeskelin paikasta toiseen. Kyllästyin Ellin sössöttelyyn ja imatralaisrouvan tyhjänpäiväiseen porinaan. Vähän aikaa katsoin televisiota. Luin kanttiinissa lehtiä ja join – ilmaista – happivettä. Sitten tuli tamperelaismies ja pyysi minut huoneeseensa kahville. Hänen nimensä on Ensio, ja näin tutustuin häneen! Huonetoveri on Hugo. Hän työnsi pyörätuolissa kahville myös MS-tautisen tytön Krissen. Sääliksi kävi parantumattomasti sairas nuori kaunis Krisse. Hugo auttoi häntä kahvinjuonnissa ja keksikin piti Krissen suuhun panna, koska yhtä mittaa vatkaavat kädet eivät siihen pystyneet. Krisse tulee ensi viikolla 26-vuotiaaksi.

Kello 21 menin nukkumaan.

Punkaharjun viides päivä, sunnuntai 6.4.86

Aamu tavalliseen tapaan. Suuri osa ihmisistä lähtivät bussilla Lappeenrantaan lounaan jälkeen katsomaan teatteriin ”Pähkinänsärkijää”. Joku miehistä taisi suunnitella pientä huviretkeä Savonlinnan hotelleihin. Teatterissa käyneet kehuivat esitystä hienoksi. Tanssit oli ohjannut Heikki Värtsi.

Toini soitti. Lupaili tulla ensi pyhänä  käymään täällä ja ehkä järjestämään omaakin lomaansa Punkaharjun kuntoutussairaalaan, kun saisi tilaa. Mutta nyt täällä on suuri tungos ja kahden kuukauden jono. Onhan tämä paras sotaveteraanien ja –invalidien hoitopaikka.

Ensio, joka pitkin päivää oli haeskellut seuraani, pyysi kävelylle. Kuljimme rantatietä, joka varmasti kesällä on kaunis, mutta nyt kylmän kevään viimeisillä jäätiköillä kalsea. Vieressä oleva järvikin on jäässä. Tielle muodostuu päivisin vesilammikoita, jotka öisin jäätyvät. Kuljimme melkein etanan vauhtia. Ensio on pahasti haavoittunut. Vielä on niskassa sirpaleita, jota ei voida poistaa. Siksi hän ei voi paljon kääntää päätään. Hän on hyvin herkkä, saaden helposti silmiinsä kyyneleet. Avulias hän on myös. Työntelee mielellään rouva Eeva Heimalaisen [Heltimoisen] ja Krissen pyörätuoleja pitkin sairaalan käytäviä.

Olen vetäytynyt tänne kolmannen kerroksen kirjaston

Jtk, su 6.4.86

Rauhaan. Aniharvoin tänne tulee muita. Nytkin iso joukko katselee alakerrassa televisiota. Minua se ei huvita. Ensionkin seura tuntuu nyt liialta. Tiedän kyllä, että hän haeskelee minua.

Piti kuitenkin tavata vielä monia ihmisiä ja jutella sitä sun tätä. Ensiokin vihdoin löysi minut omasta huoneestani ja sanoi etsineensä minua joka paikasta. Elli tahtoi käydä nukkumaan ennen kello 21, joten minun täytyi harmikseni lopettaa ajanvietteeni ”Rätselit” ja Tuompo. Nukuin, mutta heräsin kello 1, ja viimeisen kerran katsoin kelloa kolmelta. Sitten vihdoin nukuin.

Punkaharjun kuudes päivä, maan.7.4.

Heräsin kello 6 hyvin sikeästä päänsärkyisestä unesta, kun hoitaja tuli mittaamaan verenpaineeni. Olen erikoisvalvonnassa käytyäni Ekg:ssä. Verenpaine mitataan monta kertaa. Kello 7.30 menin aamupalalle: yksi leipäpala, 40 g voita, muna, lasi maitoa, ruispuuroa ja kuppi kahvia. Ruokasalista suoraan kiiruhdin ”sydänvoimisteluun”, joka tapahtuu ryhmässä. Ensio oli jo varannut minulle tuolin lähelleen ja etsinyt sopivan pituisen sauvan. Tehokkaita liikkeitä, joita kuitenkaan kaikkia en voi tehdä. Toisessa voimistelulajissa on käytävä joksikin ajaksi lattialle pitkälleen, mutta siihenkään en kykene, koska lonkkieni takia en voi laskeutua enkä nousta pitkältään. Siinä Ensio ei ole ensinkään mukana. Osa veteraaneista ottaa nämä puolituntiset leikin kannalta. Liikkeitä kyllä ahkerasti tehdään. Eräs pitkä mies, joka ilmeisesti näihin ohjelmiin on tottunut jo vuosikausia sitten, tekee liikkeet aina ennenkuin ohjaaja-neiti näyttää ja komentaa. Se on miehestä mukavaa. Yksi vanha mies jossain siellä salin takaseinustalla ähkii ja puhkii joka liikettä tehdessään. Yksi taas, kun ollaan lattialla ja käsketään taputtelemaan vatsaa lepuuttamis tarkoituksessa, läiskii mahaansa niin että kumea ääni kuuluu joka puolelle.

En tiedä, miten Elli suoriutuu näistä eri voimisteluista, koska olemme eri ryhmissä.

Tapasin taas otto Parviaisen, joka nyt jo oli kotiin lähdössä. Kuukauden hoito hänellä oli takana. Pyysin kertomaan entisille seurakuntalaisille, jotka vielä muistavat minua, sydämelliset terveiset. Kovasti Otto kutsui minua Tuupovaaraan käymään.

Nyt odotan sosiaalihoitajan soittoa. Hän on kutsunut minut puhutteluunsa.

Jtk. Sunnuntai 6.4.1986

”Niskakoulu” oli kirjastossa kello 11. Hoitaja piti oikein hyvän esitelmän niskan asioista.

Sitten jälleen heti Ekg. Ja sen jälkeen kävelin yksin ulkona viisitoista minuuttia, mutta sairaalan mäki takaisin tullessa otti tiukalle. Sydän ei kestä.

Puhelin erään Jyväskylään lähtevän miehen kanssa. Olin hartiavoimistelussa, johon myös Ensio ottaa osaa. Sitten menin lounaalle.

Viikko maanantaista 7.4. – perjantaihin 11.4.

Kului ilman että tein muistiinpanojani. (Tämä kirjoittelu on nimittäin puhtaaksi tekoa käsiröpellyksistäni.) Mutta nyt olin joka päivä ja kaikki mahdolliset hoitojen väliajat Ension seurassa. Joskus kävimme kanttiinissa, usein myös olin hänen ja Hugon huoneessa, josta on tullutkin suosittu kahvipaikka, ei vain minulle, vaan myös monille muille. Pojilla on nimittäin sähköpannu itsellään. Pääsin enemmän tuntemaan näitä kaveruksia. Hugokin on sotainvalidi.

Ensio puhuu myös omista aroista asioistaan. Eräänä iltana hän avasi paidanrinnuksensa napit ja näytti rintaansa. Häneltä puuttuu kokonaan rintalasta, keskellä rintaa on syvä, noin pari senttiä syvä kolo, joka on hyvin arka. Sen alapäässä on sydän, joka on melkein pinnassa. Hänellä on jo vuosikausia ollut keinosydän, se on oikealla  puolella rintaa. Lienee sydäntautikin periytyneen sota-ajoilta. Ension on oltava hyvin varovainen elämässään. Hän kertoi minulle, että sotien jälkeen hänen täytyi luopua suuresta maatilastaan, kun ei voinut itse tehdä siinä työtä. Sitten hän ylioppilaskoulutuksensa lisäksi päätti pyrkiä seminaariin ja opettajaksi, jatkoi luultavasti opiskeluaan ja siihen asti kun pääsi – tai joutui sairaseläkkeelle, hän olikin oppikoulussa opettaen mm. matematiikkaa ja musiikkia. Muistan itse, miten suuri puute opettajista silloin 50-luvulla oli. Vihdoin hän uskalsi solmia avioliiton, joka jäi lapsettomaksi ja vain toveriavioliitoksi. En käsitä, miksi hän alkoi tuntea niin tiivistä ystävyyttä minua kohtaan, ja kyllä minunkin vanha sydämeni lämpeni hänelle. Ei hän eikä Hugo koskaan tullet edes tässä hoidossa terveeksi, mutta taitavat kaverukset jo olla jotain kymmenettä kertaa Punkaharjun kuntoutuksessa, joka tekee heille hyvää. Vielä ihmettelen sitä, että hän piti minua ystävänä, vaikka meillä on melkoinen ikäero. Hän on ainakin 15 vuotta minua nuorempi. Ja sitten hänen ulkomuodostaan. Musta – ehkä värjätty – tukka, ruskeat silmät, pitkä, solakka, oikein miellyttävä mies. Hänen rouvansa on erään tamperelaisen oppikoulun ala-asteen rehtori. On Ensiolle ystävällinen, mutta mitään hellyyttä ei osoita. Ja se viimeksi mainittu johtuu Ension sairauksista ja heikkouksista. Rouva on 52-vuotias.

Toini ei siis tullut sunnuntaina minua tervehtimään, ja senhän saattoi arvata. Hänen tapansa on innostua sydänjuuriaan myöten kaikkiin matkoihin, mutta sitten jänistää. Tiistaina hän soitti: Olikin Punkaharjun sijasta ajanut autollaan Tero ohjaajana, Euraan katsomaan poikaansa marttia.

Lauantaina 12.4.1986, yhdestoista päivä

Yllättäen tulivat minua tervehtimään Sani, Jussi, Lari, Heini ja Auri. Mahtoi yhtä paljon kiinnostaa laitoksen upea monipuolinen uima-allas ja sauna sekä poreallasa. Katseltiin koko sairaala, ja tytöt oppivat helposti pitkiä käytäviä myöten kulkemaan kanttiiniin ja minun huoneeseeni. Tuntikausia he uivat, ja minä katselin kanttiinin ikkunasta heidän iloaan. Olin oikein iloinen heidän tulostaan. Uimisen jälkeen herkuttelimme sitten kanttiinin antimilla, ja sitten he lähtivät kotimatkalle. Ensio ja Hugokin tutustuivat heihin ja seurustelivat lasten kanssa.

Sunnuntaina 13.4.86, kahdestoista päivä.

Haikean mielen jätti Sanin joukko käydessään ja lähtiessään, mutta seuraavana päivänä sain taas iloa, kun Sini, Erno ja Auri tulivat. Jo aikaa olivat vapaa-ajanohjaajat järjestäneet, että Sinin piti laulaa potilaille. Oli ilmoituskin, että diplomilaulaja esiintyy. Myös Erno oli mukana ja viulut kanssa. Ohjelmaan ei kuitenkaan ollut sopinut Ernon soittoa, alkeitahan ne kaikki viulistien esitykset olivatkin. Olimme unohtavinamme Ernon viulun minun huoneeseeni, kun tuli lähtö juhlasaliin. Erno pahoitteli kovasti jälkeenpäin, kun se hänen viulunsa unohtui. Toiset soittivat ja Sini lauloi hyvin. Minä sain jälkeenpäin ohjelman johdosta paljon kiitosta. Kyselivät, miten olen osannut kasvattaa niin ihania lapsia! Ensio toi konsertin päätteeksi Sinille ihanan ruusun ja antoi Aurille kympin. Se oli Aurista erittäin mieluista, ja pitkät ajat jälkeen päin hän säilytti raha-aarrettaan pienessä kukkarossaan.

Ennen lähtöään Sini ja lapset viettivät vielä pitkät ajat uimahallissa ja saunassa. Heini ei ollut mukana, koska hän katsoi Imatralla koulutoverinsa syntymäpäivät tärkeämmiksi.

Punkaharjun päivät maan.14 – perj.18.4.1986

Nyt jo 17 päivää sairaalassa

Paljon hoitoja, hierontaa, voimisteluja eri laatuisia, lyhytaaltohoitoja UKS, lämpöhoitoja INFRAPUNA jne. Kaikkina väliaikoina Ension kanssa lumpustelemista, kahvin juontia poikien huoneessa, Ellin kanssa oloa, samoin yhä enemmän tuttuja on tullut toisten potilaiden joukosta. Verenpaineen mittauksien tuloksia 180 / 85, 181 / 108, 200/90, 174/85 sekä perjantain viimeinen 186/93. Olen kyllä väsynyt, ja keskiviikkona piti sydänvoimistelu jättää väliin. Joskus nousen hissillä kolmanteen kerrokseen kirjastoon. Siellä tapasin kerran viisi entistä sotavankia, jotka olivat kutsutut muutamiksi päiviksi tutkimuksiin. He eivät nimittäin ole saaneet kaikkia eläke-etuja mitä toiset veteraanit ovat saaneet. – Hidasta on sotien uhrien auttaminen Suomen valtion rahoilla. Näiden paljon kokeneiden miesten kanssa oli kiintoisaa puhella.

Minun korvani ovat myös nyt aukaistut, mutta kolmevuorokautta piti niiden tiehyeitä liotella, ennen kuin kuuloni palautui paremmaksi. Pääsin myös ilmaiseksi jalkojenhoitajan käsittelyyn.

Lauantai 19.4.86, 18.päivä Punkaharjulla

Sani, Lari, Jussi sekä Heini ja Auri tulivat uimaan ja saunomaan. Suurin nautinto sen jälkeen oli saada istua kanttiinissa herkutellen ihanilla wienereillä ja kahvilla sekä limonadilla. Ja minulle heidän käyntinsä oli oikein virkistävää.

Lääkärin määräyksestä minulle on käyty antamaan nesteenpoistoaineena Diurexia, vaikka minä vastustelin sanoen, että vuosia sitten sen on huomattu olevan minulle sopimatonta.

Punkaharjun 20. päivä, maan.21.4

Verenpaine oli aamulla 160/64. Olin viime viikolla päässyt Savonlinnaan Röntgen tutkimuksiin. Sain myös muutamia kertoja polvieni lisäksi jalkaterääni UKW:tä. Tänään oli lääkärin lähtötarkastus, ja sain todistuksen vaivoistani.

22. viimeinen päivä, tiistai 22.4. 86

Jää hyvästi! Ensio hyvästeli halaillen ja suudellen ulko-ovella, jolloin Elli hienotunteisesti kääntyi sisemmälle ja meni ikkunasta vilkuttelemaan. Eräs imatralainen Ahti Miikki tarjosi minulle kyydin autossaan, joten säästyin bussimatkasta. Ahti toi minut kotiovelle saakka.

Gustaf von Numers ja Toivo Pekurinen ovat ehkä nykyisille ihmisille melko tutmattomia, mutta sanoisinko Iltalehden mukaan  todellisia legendoja. Ei, eivät he olleet lopettaneita jääkiekkoilijoita. Numers ja Pekurinen toimivat hyvin samoilla aloilla – molemmat palvelivat valtionrautateitä asemapäällikköinä eri paikkakunnilla, mutta tässä yhteydessä tärkeintä oli, että molemmat kirjoittivat huvinäytelmiä. Huvinäytelmän alaotsikkona voi olla esimerkiksi yksinäytöksinen pila. Pila sen takia, ettei huvinäytelmä-attribuuttia oltu vielä keksitty. Molempien näytelmistä saivat nauttia lukuisat kesäteatterit ympäri Suomen – Kansallisteatteriin näitä päälliköiden teoksia ei otettu näyteltäväksi hyvin selkeästä syystä.

Yhteistä näille asempäälliköille oli myös näytelmiien aihepiiri: Toivo Pekurisen näytelmä oli nimetty yksinkertaisesti nimellä ”Akkavalta”. Von Numersin näytelmän nimenä oli kuivakkaasti ”Pastori Jussilainen” (4näytöksinen huvinäytelmä). Toivo Pekurisen näytelmä ilmestyi vuonna 1915 alaotsikon yksinäytöksinen pila alla. Von Numers tai paremminkin hänen näytelmänsä kääntäjän alaotsikko oli jo edellä aikaansa julkaisuvuotenaan 1895.

Von Numersin näytelmän käänsi (ilmeisesti ruotsista) Eero Alpi. Eero Alpista on vielä kerrottava, että hän on ainoa henkilö  Suomessa kautta aikojen, jolla on ollut sukunimenä Alpi. Näytelmän päähenkilö on näytelmän nimen mukaisesti pastori Jussilainen nimeltä mainitsemattomassa seurakunnassaan. Huvinäytelmäksi Jussilaisen tekee se, että hän luulee määräilevänsä naisisia – palvelustyttöä ja vaimoaan – mutta käytännön toteutus on toinen. Kuvaan tulee vielä määräilevä anoppi kuin pisteenä j:n päälle.

Siinä missä Pekurisen näytelmässä akkavalta on karkeaa ja päällekäypää, loppuakseen lähes väkivalloin, on Numersin näytelmän naisvaltiaat yleensä hienovaraisia tai ottavat vallan käsiinsä väsyttämällä. Huumoria etsitään lattian pesusta, jota pastori vastustaa: ”Minä eilen nimenomaan sanoin Eveliinalle, ettei täällä saa ruveta pesemään”. Lisänsä asiaan tuo valistunut kansakoulunopettaja aatteineen: kansanopisto pitää saada ja arpajaiset pitää sen hyväksi. Jussilainen on eri mieltä ja sanoo asiasta valittamaan tulleille talonpojille. ”Minä olen kyllä kuullut siitä asiasta, - noista arpajaisista ja kaikesta muusta”. Huvittuvuutta lisää talonpoika numero 2, joka aloittaa kaikki sanomisensa juontosanalla ”totisesti”: (Ensimmäinen talonpoika) arpajaisia ja tansseja ja kevytmielisiä tapoja nuorison keskuudessa, (Toinen talonpoika) Totisesti, totisesti – nuorison keskuudessa.

Ajankohtaan nähden huumoria herättää vielä pariarkaalinen suhtautumistapa naissukupuoleen. Jussilainen: ”Katsohan, kun sinä vain tottelet minua, niin kaikki sujuu hyvin, rakas Eveliina”. Helsinki ja nainen on heikko yhdistelmä; Jussilainen: ”Nuo naiset! Niin, niin, heidät voittaa helposti – ei muuta kuin pikku taputus. Mutta heitä ei saa viedä Helsinkiin, sen minä tiedän!”. Jussilainen anopilleen jalkaa polkien; ”Minä näytän kyllä olevani herra talossani enkä ikinä alistu akkaväen komennettavaksi”.

Kuvaan saapuu vielä anoppi, tietenkin Helsingistä, joka ottaa valtaansa koko Jussilaisen pappilan ja alentaaa pastorin pikkupojaksi omassa kodissaan. Huvinäytelmän kohokohta ona, kun Jussilainen erehtyy maistelemaan viinaksia liikaa vain yhden ryypyn ottaa aiettunaan. Eikä otto jää huomaamatta käymään tulleilta talonpojilta. Liekö ollut kateutta ilmassa alkoholihöyryjen lisäksi.

Jussilainen on – salaa – rakastunut vieraisille tulevaan nimismiehen rouvaan, joka siloittaa tarinan Jussilaisen loppulauseeseen: ”Sillä naiset ovat tulleet enkeleiksi maan päälle…”, jonka toteamuksen hän kirjoittaa tulevan sunnuntain saarnaansakin.Jussilainen on – salaa – rakastunut vieraisille tulevaan nimismiehen rouvaan, joka siloittaa tarinan Jussilaisen loppulauseeseen: ”Sillä naiset ovat tulleet enkeleiksi maan päälle…”, jonka toteamuksen hän kirjoittaa tulevan sunnuntain saarnaansakin.

Numersin näytelmä ilmestyi siis vuonna 1895. Itse von Numers eli vuosina 1848-1913. Näytelmätekstin ingressissä kerrotaan tapahtumien sattuvan syksyllö 1895. Minun kiinnostukseni näytelmään heräsi eräästä äitini valokuvasta, jossa seurue valmisteli ko. näytelmää, valokuva on otettu Inkilässä, mutta tarkka vuosiluku ei ole selvillä..