sunnuntai, 22. maaliskuu 2020

Toivo Pekurinen: Akkavalta

Kirvun Inkilän viimeisenä asemapäällikkönä toimi Toivo Anders Pekurinen (1883-1971). Toivo Pekurinen syntyi Hamissa ja myös siellä kuoli. Aseman johtamisen lisäksi hänellä oli rautateitä pehmeämpi harrastus: hän kirjoitti näytelmiä. Pekurinen oli myös sukuni puolesta tuttu: hänen Aira-tyttärensä oli naimisissa Väinö-enoni kanssa. Vietin kesän 1956 Elimäen Raussilassa Väinön ja Airan hoidossa. Sitten törmäsin Airaan vuonna 1972 Haminan sotilaskodissa, jossa hän oli kassalla. Aira ja Väinö Kuismalla oli yksi poika, Raimo ja vielä lapsenlapsi Simo. Raimo asuu Poitsilassa Haminan lähellä.

Toivo Pekurisen harrastus kesti ainakin 20 vuotta. Karisto julkaisi hänen näytelmiään sarjassa Seuranäytelmiä. Niitä esitetään vieläkin kesäteattereissa. Näytelmäluettelosta selviää, mihin genreen Pekurisen näytelmät kuuluvat: ”Me emme koskaan mene naimisiin” (yksinäytöksinen pila, Karisto 1915), ”Akkavalta” (yksinäytöksinen pila, Karisto 1916), ”Viidenkymmenen villlitys” (yksinäytöksinen pila Karisto 1926), ”Konstaapeli Koukku: kesäinen kertomus Savikummun kaupungin pienestä poliisista.” (Kirja 1929), ”Laatokan luodoilla” (yksinäytöksinen näytelmä WSOY 1936). Näytelmät Pekurinen kirjoitti nimimerkillä T.P.Voikoski. Olisivatko matkustajat tunteneet olonsa epävarmaksi, jos junalle vihreää lippua heiluttava olisi paljastunut huvinäytelmäkirjailijaksi?

Toivo Pekurisen tyttären pojanpojalla Simo Kuismalla oli Toivo Pekurisen kaikki painetut tuotteet. Minä sain hankituksi ”Yksinäytöksisen pilan” Akkavalta kirja-antikvariaatista hintaan 8 euroa ynnä postikulut. Muita näytelmiä ja kirjoituksia pitää vielä metsästää.

Kävin tapaamassa Airaa (samalla näin hänen veljensäkin, Kaukon) Haminassa vuonna 2005. Aira kuoli vuonna 2010. Olin hänen hautajaisissaan.

Inkilän asemapäällikön virka lakkasi 1944. Sen jälkeen Toivo Pekurinen asetettiin Pulsan asemapäälliköksi. Pulsa oli pieni pysäkintapainen sema Raiposta Kouvolaan päin. Pulsa hiljeni sitten melkein kokonaan, kun oikorata Luumäestä Lappeenrantaan valmistui 1960-luvun alussa. Toivo Pekurinen jäi eläkkeelle loppiaisena 1949 ja muutti Haminaan.

Huumorin- ja tilannetajua ei Toivo Pekuriselta puuttunut arkisemmassakin elämässä. Kun hän jatkosodan aikana oli Kantalan asemapäällikkönä ja vävypoikansa Väinö oli sotilasjunan kyydissä, seisautti hän junaa Kantalan asemalla niin pitkään, että vävyllä oli rattoisa laatuhetki asemalla vaimonsa Airan kanssa. Sitten vasta Pekurinen antoi sotilasjunalle lähtöluvan.

Akkavalta-näytelmä koostuu tavanomaisista farssin aineksista. Kantavana voimana oli aviovaimon tossun alla oleva mies, joka siihen suffragettien aikaan Suomessa 1916 oli hiukan naurettavaa. (Jopa niin naurettavaa, että minulla oleva eksemplaari näytelmästä on peräti neljäs painos vuodelta 1932). Tavanomainen huvinäytelmässä esiintyvä kommellus oli tietenkin Liisalle osoitettu kirje, joka ei ollutkaan sille Liisalle, joka luuli  olevansa se oikea Liisa, vaan toiselle Liisalle. Näytelmässä on vain viisihenkilöä, joten sen voi esittää pienessäkin piirissä. Välttämätön huvitus on juoruileva kuppari. Kirjeessä, jota siis ei saanut oikea Liisa, vaan väärä, sulhasmies Amerikasta on kohta saapuva kosimaan. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan isäntämies tulee suutarilta peräämään saappaitaan, jotka suutari on pantannut puotimaksua vastaan, eikä siten ole tilaisuudessa antamaan.

Jaakko: Mitäpä tässä auttaa kieroileminen: minä onneton panttasin ne juuri kauppiaalle, kun Kaisa vaati ostamaan kahvia ja sokeria. Älä hyvä isäntä, toimita tästä rumaa juttua. Vien heti ostokseni takaisin ja tuon saappaasi.

Kuppari-Rissu: Varkaita! Varastavat ihmisten tavaroita! Thyi sentään! (Sykäisee.) Hommatkaa, hyvä isäntä, ne linnaan joka sorkka. Teitäkin tuo Kaisa äsken niin soimasi. Sanoi että …

Kiiskilä (jyrkästi). Pitäköön Rissu asuunsa kiinni. Minä hoidan yksin asiani. EI niihin tarvitse toisten nokkaansa pistää.

Kaisa. Ähä, senkin kuppari. Miltäs maistuu! Itsehän sinä Kiiskilän joukkoa soimasit.

jne.

 

29 sivua tähän näytelmään tarvittiin. En ole ensinkään näytelmien asiantuntija enkä varsinkaan kesäteattereiden näytelmien, joten en pysty oikein arvostelemaan, mihin tämä Akkavalta näytelmänä asettuu. Kun painoksia on kuitenkin otettu peräti neljä, niin kyse on ilmeisen onnistuneesta tuotoksesta.

Kuten sanottu, teos on ilmestynyt  Arvi A. Karisto Osakeyhtiön  numerona 196 sarjassa Seuranäytelmiä.

 

 

tiistai, 18. helmikuu 2020

Donnerin intelligentti mammutti

Jörn Donnerista lähes kaikilla minun entisistä työkavereistani oli järkkymätön mielikuva: seksiä, seksiä ja aina vaan seksiä. Hyvähän se on, että on järkkymätön. Tuskin kukaan heistä – entisistä työkavereistani – oli lukenut ensimmäistäkään Donnerin kirjoittamaa kirjaa. Niitä olisi ollut tarjolla 60 nimikettä. Meidän kirjahyllyssämme on kahdeksan nidettä Donneria, osa alkukielellä eli ruotsiksi. Niinpä minun mielikuvissani näen Donnerin nimenomaan kirjailijana. Siksi oli mielenkiintoista lukea hänen laajat muistelmansa otsikon Mammuten alla – ruotsiksi tietenkin, enhän turhaan jo oppikoulussa lukenut ruotsia yhdeksän vuoden ajan ja käynyt työnantajan tarjoamilla ruotsin kielen viikottaisilla tunneilla usean vuoden ajan. Mammuten tässä yhteydessä tarkoittaa todella suurta sivumäärää, yli 1100 sivua.

Noin suureen sivumäärään mahtuu tietenkin paljon täytettä, jopa hupakkomaista muistelua (joka varmasti ei ollut kirjailijan tarkoitus), mutta paljon mielenkiintoistakin. Hupakkomaisuus näkyy esimerkiksi tarkoissa selostuksissa päivällisillä tarjotuista ruokalajeista, kuinka monta osteria tuli syödyksi ja keitä tunnettuja henkilöitä oli läsnä.

Matkustamisen tärkeyttä korostetaan. Matkaksi luetaan vain ulkomaanmatkat, joissa lähtöpaikkana on joko Ruotsi tai Suomi. Matkan kohteet ovat usein sellaisia, joista voi ikään kuin bridge-korttipelissä esitetystä ässästä kertoa siihen sävyyn, että ette varmasti ole niin syvällisesti voineet matkustaa kuin hän. Kirjan ilmestymisen aikoihin – 2011 – olivat kuitenkin jo matkat ja matkustaminen tuleet lähes jokaisen kansanluokan huviksi, eivätkä olleet enää mitään elitismiä (tämä jää Donnerilta huomaamatta).

Kirjassa toistuu aina muutaman sivun välein Donnerin mielisanat inbilla, pippa ja knulla melkein yhtä usein kuin intelligent – en laskenut, kumpia oli enemmän. Kirjassa on paljon saksankielisiä ja latinankielisiä sitaatteja, jotka kirjailija uskollisesti kääntää ruotsiksi. Kirja ei siis ole tarkoitettu intelligenteille, vaan selvästi vähemmän ainakin kielitaidoissa sivistyneelle kuin Donner.

Joskus Donner kuitenkin lankeaa allikkoon siteerauksissaan. Kirjassa jopa kahteen kertaan sanotaan, että ”vanhat roomalaiset sanoivat vestigia terrent” eli suomeksi jäljet pelottavat. Tätähän eivät vanhat roomalaiset sanoneet, vaan teksti on eläinsadusta, jossa Aisopos kertoo puhetaitoisen ketun kieltäytyneen astumasta leijonan luolaan, koska luolan edustalla oli vain luolaan johtavia jälkiä eikä yhtään ulos kävelleen jälkeä. Että mikä vikana. No se, että Aisopos kirjoitti kreikaksi ja tämä terrent on latinankielinen käännös kreikasta.

Jörn Donnerin seksielämä oli melko ailahtelevaista. Hänelle tuli  kuusi perillistä, mutta kovin monien vaimojen ja muiden naisten kanssa. Ehkä ennätys oli, että yhtenä vuonna syntyi kaksi avioliiton ulkopuolista lasta. Yksi lapsista on jo kuollut. Ehkäpä Donner otti oppia Raamatusta ja Jakobista Mooseksen kirjoissa – kirjoittihan hän kirjankin nimeltä Jakob ja kylmä rauha. Mitäpä oppia Donner lienee Raamatusta saanut, voi tietenkin joku kysyä. No, pyhäkoulussa näitä asioita tuskin paljoa vatvotaan, mutta Raamatun mukaan Jakobin perilliset syntyivät seuraavasti. ensiksi neljä poikaa Lean kanssa, sitten kaksi poikaa Raakelin orjattaren Bilhan kanssa, sitten kaksi poikaa Lean orjattaren Silpan kanssa, sitten palataan vanhaan ja kaksi poikaa ja tytär Dina Lean kanssa ja vihdoin Josef ja Benjamin Rakelin kanssa. Kun Donnerin muistelmissa paljon käsitellään hänen naissuhteitaan, on tietenkin luonnollista, että kuvaliitteessä on ikuistettu Donnerin pippan sensuroimattomana.

Donner esittäytyy kovin mielellään intelligentsijan edustajana. Yksi hänen toistamistaan mietelmistä on "menestyvän miesten munat kiinnostavat naisia". Hän analysoi sujuvasti Lähi-idän tilannetta. Kun näitä analyysejä lukee, tulee selväksi, että Donnerin mielestä palestiinalaisten ja israelilaisten välillä on jotakin kahnausta. Tämän terävän havainnon hän tekee vierailtuaan Jerusalemissa. Myös hänen Sverige-analyysistään käy selvästi ilmi, että Ruotsissa on kuningas. Suomen tilanteesta syntyy neulanterävä katsaus: Suomi on harvaanasuttu ja kesälauantaisin Helsingissä on autiota. Lisäksi Suomessa on ollut pitkäaikainen presidentti nimeltä Kekkonen ja sotapäällikkö nimeltä Mannerheim.

Noin laajassa kirjassa luulisi olevan siellä täällä huumoriakin. Tässä suhteessa kirja on autio kuin eduskunnan istuntosali (plenum) Donnerin puhuessa. Ei yhtään edes anekdootin tapaista, mistään muusta hauskuudesta puhumattakaan. Huumori on viljelty puhtaaksi koko kirjasta kuin Aki Kaurismäen filmeistä. Ei mitään huumoria, ellei siksi lueta kohtausta, jossa Donner ei jossakin tilaisuudessa tuntenut entistä vaimoaan, mutta niitä entisiähän oli niin paljon.

Donnerin käyttämä ruotsin kieli on kuitenkin (mielestäni) hyvin luettavaa. Vaimoni arveli, että suomenruotsi olisi jotenkin yksinkertaisempaa kuin ruotsinruotsi. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaan yhtälailla kielen saa vaikeaksi suomeruotsilla kuin riikin. Itse työvälinettään eli ruotsin kieltä Donner käsittelee kirjassaan mielenkiintoisesti. Vaikka hän oleili Ruotsissa (Filmi-instituutin toimitusjohtajana) useita vuosia, ei hän oman kertomansa mukaan oppinut laulamaan ruotsia, vaan puhui omaan tyyliinsä, joka oli (hänen kertomansa mukaan) lähellä Lapissa tai Gotlannissa puhuttua ruotsia.

Minulle uusi ruotsin kielen lauserakenne esiintyi muutamaan kertaan kirjassa. Esimerkiksi ”få undantag när” tarkoittanee suomeksi ”muutama poikkeus siinä suhteessa (että)”.

Donnerin muistelmat on alusta loppuun pitkä hyvästijättö pitkälle elämälle (86 vuotta). Kirjassa esiintyy kolme persoonaa, jotka lopuksi alkavat muistuttaa kaikki Donneria. Minä-sanaa ei kirjassa käytetä, vaan joko fiktiivinen J tai Koch haastattelee tai puhuttaa JD:tä. Keinoahan käytti jo aikoinaan 1950-luvulla Mika Waltari kirjassaa Neljä päivänlaskua, jossa toinen henkilö (Waltarin sydän) analysoi kirjailijan tekemisiä ja haastattelee Mika Waltaria.

Ostin Mammuten kirjan joa aikoja sitten, mutta vasta nyt sain sen luetuksi. Kun olin aloittanut ja hyvän matkaa kirjassa menossa, kuulin, että Jörn Donner on kuollut.

 

 

 

 

 

tiistai, 24. joulukuu 2019

Joulua vuonna 1890

Helena Kuisman muistelmaa lapsuudestaan

[Koneella kirjoitetun kopio IP:n arkistossa, alkuperäinen lienee käsin kirjoitettu, mutta sen sijaintipaikasta ei ole tietoa.]

Kotoista elämää.

Muistelmani alkavat vähän ennen vuoden 1880 loppua.

1. Muistan vielä hyvin, mitä kirjoja oli lapsuuteni kodissa. Ne olivat: Kuvaraamattu, Virsikirja, Genoveeva, kuvallinen Ihmisen sydämen kirja. Koulukirjoja oli: Lasten raamattu, nykyinen Bibliahistoria, Lasten paras tavara, Katekismus, pakanalähetyslehti, joka oli haettava kirkon sakaristosta, Laulukirja maailman tapahtumista ja rakkauslauluja.

2. Äidilläni oli joka ilta tapana kun asetuttiin nukkumaan tiloille istua sängyssä ja lukea ulkoa iltarukoukset, meidän kolmen tytön oli tehtävä samoin, pantava kädet ristiin ja ääneen luettava äidin mukana. Tavalliset jokailtaiset luvut olivat: Isämeidän, Uskontunnustus, Herransiunaus, O sinä kaikkein armollisin, Vaivainen syntinen ja virrenvärssyjä loppumattomiin. Aamurukouksia ei pidetty. Kylärukouksia ei ollut muuten, jos ei joku kulkusaarnaaja käynyt kylässä.

3. Meillä ennen jokainen opetti lapsensa lukemaan, lisäoppia saivat pyhä- ja kiertokouluissa.

4. Sunnuntaina ei meillä tehty kuin välttämättömät työt. Kirkkoaikana ei meitä lapsia laskettu mihinkään kylälle, vaan oli luettava päivän epistola ja evankeliumi. Kyllä ennen kyselivät kirkkomiehiltä kirkon kuulumisia, kuka pappi saarnasi, kuka piti alttaripalveluksen ja mitä virsiä laulettiin, vieläpä arvostelivat papin saarnaa.

5. Minun lapsena ollessani kävivät kotiväkeni rippikirkossa kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Rippikirjoitus oli pitäjän tuvassa. Lauvantaina joku kylän ihminen meni kirkolle, jonka mukana laittoivat rippikirjoitukset. Sunnuntaiaamuna ajoi muu rippiväki hevosella kirkolle. Lähtiessä eivät syöneet mitään, vaan jotkut ottivat vähän evästä, jonka kirkolla ennen poislähtöä söivät. Lapsuuden kodissani oli vanhoja mummoja, joiden muistan rippikirkkoon lähtiessään pyytäneen toisiltaan anteeksi, ehkä johtui siitä, kun heillä oli tapana riidellä.

Jouluksi varattiin juhlaruokia samoin kuin nykyäänkin, vaikka ne olivat erilaisia. Ensin oli sian päästä keitetty aattolohko (perunasoppa), peruna- ja ryynipiiraita, ohraleipää, vehnästä, uunissa paistettua lihaa, (jota nykyään sanovat karjalanpaistiksi). Joulupäivänä keitettiin rusinasoppaa, vaikka eivät siihen aikaan osanneet syödä sitä, mutta maistelivat kumminkin. Aattoiltana saunan jälkeen tuotiin olkikupo sisään, siitä tehtiin ensin tähtiä ja kekoja, ne tehtiin siten, että taivutettiin olkia kaksinkerroin ja sidottiin taivutetulta puolelta kiinni, leikattiin latvat poikki, sidotulle puolelle pistettiin tikku, jolla pistettiin keko seinänrakoon. Samoin tehtiin tähti, vaan olet levitettiin ympyrälle. En tiedä, oliko keolla tarkoitus pyytää siunausta vuoden viljakasvulle ja tarkoittiko tähti Betlehemin tähteä. Loput olista levitettiin lattialle, jossa ne olivat yli uuden vuoden, mutta ei yli loppiaisen.

6. Paaston aikana elettiin meillä tavallista arkielämää ruuan sekä vaatteiden puolesta, mutta kiristorstaina äitini luki: ”Kiristorstaiehtoona asettui Jeesus pöytään syömään pääsiäislammasta” jne, samoin pitkänäperjantaina: ”Maa järisi, kalliot halkesivat ja haudat aukenivat” jne. Me lapset kuunneltiin sitä henkeä pidätellen. Pääsiäislauvantaina teki isä meille lapsille kiikun, sitten saimme vapaasti kiikkua koko pääsiäispyhät. Kyllä kotini vanhat mummot sanoivat, että aurinko tanssii pääsiäisaamuna, mutta lieneekö sitä kukaan sen paremmin todesta ottanut.

Koivuja ei meillä käytetty juhannuksena ennen Karjalan radan rakentamista, vaan sen tavan toivat radan rakentajat muualta Suomesta, joka kumminkin jäi pysyväksi tavaksi. Lehtiä ei käytetty lattialla.

7. Äidilläni oli tapana leipoessa ja taikinan tyhjennettyä ripotella jauhoja taikinan pohjalle, tehdä risti jauhoihin ja sanoa: ”Jeesus siunaa”. Pellolle en muista mihinkään ristiä tehdyn.  

8. Kylän luvuille, niinkuin meillä sanottiin, kuulutettiin aina kirkossa, missä piirissä kylänluvut pidettiin. Yhteen lukupiiriin kuului aina useampia kyliä, meilläkin kuului samaan lukupiiriin viisi kylää: Inkilä, Kuismala, Paksujalkala, Niukkala, Merola. Kirkossa kuulutettiin, missä kylässä, ja missä talossa lukuiset pidettiin. Ihmisiä saapuikin kuka jalkaisin, ken hevosella, niin että tupa oli tupaten täynnä ihmisiä. Papit, rovasti, kirkkoherra, lukkari ja suntio ajoivat hevosella kirkolta, jos ei lähellä entisessä kinkeripaikassa ollut tilaisuus yöpyä. Ennen toimitusta annettiin papeille kahvit, sen jälkeen asettuivat papit tuvan pitkän pöydän taakse ja pitivät rukoukset, sitte määräsi rovasti, kuka luettaa rippikoulussa kävijöitä, kuka syksyllä kouluun aikovia, kuka lapsia alle rippikouluiän. Rovasti jäi luettamaan ja kyselemään Raamatusta aikaihmisiä. Joskus sattui lukijalle pieniä kommelluksia, kerrottiin sellainenkin tapaus, että erästä vanhaa mummoa luetettaessa tuli Raamatussa kohta ”he menivät Jerusalemiin, jossa juutalaisten synägooga oli”. Vanhus kuitenkin luki: ”Jossa juutalaisten synnit koossa olivat”.  Usea taas kun ei ollut selvillä lukutaidosta, valitti, ettei enää oikein näe lukea. Joka lukupiiristä valittiin kylänvanhin, jolta aina lukuisten lopussa kyseltiin kylän kuulumisia ja oliko kellään valittamista. Adam Kuisma Kuismalan kylästä oli useat vuodet kylänvanhimpana, hänellä oli aina jotain valittamista, missä talossa käytetään väkijuomia, missä tanssitaan ja pelataan korttia jne. Siitä eivät kyläläiset pitäneet ja kylänvanhin sai monta pilkkanimeä. Pappeja kestittiin kylänluvuissa niinkuin ”piispaa pappilassa” ja vieläpä talon sukulaisia ja ystäviä kestittiin.

9. Lapsuuden ajan mielivirsiäni oli useampiakin, mutta nyt uuden virsikäännöksen jälkeen ne ovat tulleet jollakin tavoin vieraiksi. Nykyiset mielivirteni ovat virsi 171, ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on”. Sen virren olivat Karjalan evakot omistaneet omaksi virrekseen, jota veisattiin useissa tilaisuuksissa. Toinen mielivirteni nykyään on virsi 600, ”Oi, Herra, jos mä matkamies maan lopulla matkaa nähdä sun saan”.

- - -

IP:n huomautus: Virren 600 on säveltänyt Sakari Topeliuksen tyttären poika ja Sortavalan seminaarin musiikin lehtori Mikael Nyberg. Hänet Sylvi Kuisma tapaa junassa matkustaessaan Käkisalmesta Inkilään. Sanat on runoillut Wilhelmi Malmivaara. Tätä virttä käytetään usein hautajaisvirtenä. Virsi on ensimmäisen kerran vuoden 1923 virsikirjassa.

Virren 171 sävelmä on Lapualta. Sanat ovat Antti Achreniuksen 1700-luvulta. Virsi tuli samoin vasta vuoden 1923 virsikirjaan. Nyt tietenkin herää ajatus, laulettiinko noita sävelmiä jo ennen vuotta 1900 muissa yhteyksissä. Samoinhan virsi ”Maa on niin kaunis … ” tuli vasta nykyisimpään virsikirjaan, vaikka oli suosittu jo kauan ennen virallistamista.

perjantai, 20. joulukuu 2019

Joulu 1941 rintamalla

 

25.12.1941 Ismo Kuisma rintamalta Sylvi Pärssiselle Tuupovaaraan [Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje IP:n arkistossa.]

                                                                                  Jouluna 25.12.41.

Sylvi-siskoni!

Tänään sain 19.12.41 päivätyn kirjeesi. Kiitoksia paljon siitä. Ihmettelen kun et saa kirjeitäni, nytkin on ainakin kaksi kirjettä tulossa sinulle täältä K:mäen puolelta, mutta en tiedä miksi ne niin viipyvät.

Jouluaaton ja tämän Joulupäivän olemme ryssän puolesta saaneet viettää täysin rauhassa. Eilen me tuotiin pieni kuusikin tänne pirttiin, koristeina siinä oli 4 kynttilää ja rinkeli ja niin mekin vietimme Jouluaaton, joskin ikävä pyrki vain tuppaamaan, ikävä sinne kotiin.

Ei sitä hyvänä aikana osaa antaa arvoa kaikelle sille mitä on saatavissa, ennenkuin  tulee tällainen aika, niinkuin nyt. Emännäthän siitä joutuu eniten kärsimään kun pitäisi laittaa, eikä juuri ole, mistä laittaa. Voi, minua säälittää ne Teidän lapsukaisetkin kun pyytävät – paljasta leipää.

Sylvi, et saa minulle laittaa minäänlaista pakettia sillä mehän saamme joka päivä esim. voiannoksenkin. Mutta koitetaan kestää, ehkä Hyvä Jumala suo viellä meille ne onnellisemmat ajat.

Minä olen nyt samoilla seuduilla, missä Arvikin oli, siellä K:tä koilliseen, me vaihdoimme heidät lepäämään.

Tämäkin päivä alkaa olla illassa, kello on kohta 16,00 ja ulkona alkaa olla täysin pimeä. Tänäänkään ei ole kuulunut linjoiltamme laukaustakaan, Kiitos Herralle, että hän antoi meille näin hyvän Joulun.

Eipä täältä taas muuta tällä kertaa. Onnellista uuta-vuotta vain teille kaikille, olette aina ajatuksissani.

                 Monet terveiset. Itti.

26.12. – 30.12.1941 Arvi Pärssisen päiväkirjasta

26.12.1941. Ryssä antoi tänään joulutervehdyksen minuutilleen samaan aikaan kuin eilenkin. Varttia vaille kymmenen kolme pommikonetta hävittäjien suojaamina pommitti järein pommein Krivin seutua. Tuloksista en tiedä. Jouluyönä ryssä oli pommittanut Karhumäkeä viisi kertaa, mutta vähäisin tuloksin.

Pakkasta on ollut yli 47 astetta! Joulut ovat ohi. Todellista joulutunnetta en täällä saanut. Ruoaksi saatiin tänään pohjaan palanutta hernesoppaa ja illalla ruispuuroa.

27.12.1941. Illalla valvoimme tavallista myöhemmin ja vasta puolen yön paikkeilla kävimme nukkumaan. Siitä huolimatta olin aamulla kuudelta ylhäällä. Maha on ollut koko päivän huonossa kunnossa, minkä vuoksi en ole käynyt missään. Olen tässä ajankuluksi lukenut ja jakanut pojille 5000 kappaletta lahjatupakoita.

Sain surullisen ilmoituksen Tapani-veljeltäni: Hän on haavoittunut 14.12. Poventsan lähistöllä ja on nyt Seinäjoen sotasairaalassa hoidettavana. Hän oli saanut viholliskranaatista sirpaleita käteensä, kasvoihinsa ja lonkkaansa, mutta haavat eivät ole hengenvaarallisia. Kirjoitin hänelle kirjeen.

Joulunpyhät ovat auttamattomasti ohi. Tässä vain hämmästellen ajattelen, oliko todella joulu. Entisissä jouluissa on ollut aina jotain erikoista ja onpa tuntunut siltäkin, että on voinut olla ihmisille jonkinlaiseksi virkistykseksi, mutta mitään sellaista tunnetta ei nyt ollut. Seitsemässä eri paikassa pidin kyllä hartauspuheen, mutta sittenkin minusta tuntuu, ettei tämä joulu voinut antaa meille sitä, mitä sen olisi pitänyt. Miehet istuvat yksikantaisina ja totisina ajatusten liidellessä varmaankin kaukana rakkaitten parissa. Hajamielisten joulu!

Sain tänään vaimoni 16. päivänä lähettämän kirjeen. Almanakan mukaan on lauantai-ilta. Kävin pitämässä iltahartauden eräässä konekiväärijoukkueen teltassa.

28.12.1941. Herran pyhäpäivä on jälleen illassa. Lähdin aamulla etsimään lankomiestäni Pärmin poppoosta. Ensin hiihdin yksi parin kilometrin päässä olevalle Pärmin JSP:lle, josta pastori Nevanko liittyi seuraani. Kiemurteleva latu johti huurteisen metsien halki kaakkoa kohti. Pastori Nevanko jäi neljä-viisi kilometriä hiihdettyämme pataljoonansa 2. komppaniaan. Loput viisi kilometriä hiihdin yksin.

Loppumatkalla hiihtelin Hiisjärven poikki, jonka ylittäminen oli jokaisen omalla vastuulla, sillä ryssä on puolentoista kilometrin päässä asemissa ja voi milloin tahansa tulittaa kiväärein ja suorasuuntaustykillä järvelle. Huoltotie kiertää järven. Tavallista vinhempaa vauhtia ylitin tuon kilometrin levyisen järven ja odottelin koko ajan, yrittääkö ryssä ampua. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Loppumatkan hiihdin Pärmin linjoja pitkin huonoa latua. Se kulki yleensä vartiopaikalta toiselle, ja miehet seisoivat tuliaseittensa takana pieni lumivalli suojanaan. Joskus latu pistäytyi ei-kenenkään maalle.

Saavuin Voljärven luoteispäähän, ja sieltä pienestä vankilakylästä löysin Itin. Poika oli kovin hämmästynyt, kun näki minut huurteisena ja märkänä edessään. Kuivattelin itseäni hellan äärellä ja juttelimme kuulumisia. Pian Itti kiehautti Toinin lähettämästä kahvipaketista kahvia, ja kyllä se hiihdon jälkeen maistuikin. Vein pojalle puolitoista laatikkoa Saimaata.

Paluumatkalla hän hiihteli muutaman kilometrin mukanani palaten sitten takaisin. Yksin hiihdeltyäni hämärän metsän halki saavuin takaisin lähellä kuuttatoista. Muutin puhtaat vaatteet päälleni ja pesin kastuneet uutta käyttöä varten.

29.12.1941. Tänään sain joululahjan: Todistuksen ylipäällikön minulle myöntämästä neljännen luokan vapaudenrististä.

Ruumiini tuntuu vähän kankealta eilisen pitkän hiihdon jälkeen. Ulkona on kiljuva pakkanen, lähes 50 astetta. Ryssä pommitti jälleen Krivin aseman seutua, niin että tanner tömisi. Laivueessa oli kuusi pommikonetta ja kaksi hävittäjää.

Pidin iltahartauden eräässä 7. komppanian teltassa.

30.12.1941 Ismo Kuisma rintamalta Sylvi Pärssiselle Tuupovaaraan [Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje IP:n arkistossa.]

Sylvi hyvä!

Kiitos 21/12 kirjoittamastasi kirjeestä sain sen tois iltana. Se on sitten merkillistä ettet ole saanut kirjeitäni, tämä on nyt jo 4:s kirje jonka lähetän sinulle. 3 kirjettä on sinulta saamatta, toivottavasti tämä tulee perille. Joulut meni hyvin, täällä oli aivan rauhallista, meillä oli pieni kuusikin täällä.

Toispäivänä 28/12 kävi Arvi täällä, hän tuli aivan yllättäen.  Olin juuri korviketta juomassa kun pojat sanoi että joku kysyy Kuismaa tuolla ulkona, menin ulos ja et usko, jälleen näkemisen ilo oli suuri molemmin puolin. Ajatteles, hän oli hiihtänyt toistakymmentä km. tavatakseen minua, hän oli aivan hikinen ja märkä mutta tuossa kaminan edessä sentään jonkunverran kuivui. Eikä siinä muuta, pannu tulelle vain ja joimme oikein hyvät kahvit tarjosin hänelle leipää ja voita sen kahvin kanssa mutta hän ei näyttänyt raatsivan oikein syödä.

Hän viipyi täällä tunnin verran, päivät kun on niin lyhkäisiä niin hän ei jättänyt menoa pimeäksi. Kävin häntä pari km saattamassa. Se menolatu kulki erään järven yli, siellä toisella rannalla oli ryssän asemat mutta ei nuo ampuneet Häntä. Ootin niin kauan kun hän oli hiihtänyt yli ja hyvin hän selvisi. Et usko miten ne sellaiset käynnit virkistää. Jos tällä paikalla kauemmin viivytään niin aion käydä hänen luonaan vierailulla.

Arvi kertoi Tapanin haavoittuneen jossain K:mäen ja P:n välillä, niin ikävästi kävi Tapanille mutta saahan hän niiden kipujen edestä sentään jonkun aikaa levätä jos ei hän kovin pahoin lie haavoittunut.

Lomalle menosta ei ole varmaa tietoa, ehkä sitä joskus pääsee jos ikää riittää. Kirjoita sinäkin yhtäusein kuin tähänkin asti, minä vastaan niihin senkun kerkiän. Kiitoksia vain kirjeistäsi. Onnekasta uutta vuotta teille kaikille.

                                                                                                       Itti.

keskiviikko, 18. joulukuu 2019

Tuupovaaran joulu 1943

Rauno Pärssinen kuvailee Tuupovaaran papppilan joulua 1943 [Kirjoitettu 24.12.1984.]

Henkilöit: Rauno 9 v, Aarno 11, Kari 10, Arvi Pärssinen (isä, pappi) 36. Aarno ja Kari käyvät lyseota Joensuussa. Alkuperääisessä kirjoituksessa oli virheellinen vuosiluku 1944 - korvattu vuosiluvulla 1943.

JOULU VUONNA 1943

(Mistäkö sen niin tarkasti muistan? Se oli se joulu, jolloin kansakoulun joulujuhlassa lauloin Laakkosen Sylvin kanssa ”Varpunen jouluaamuna” opettaja Pietarisen säestyksellä ja jolloin Aarno ja Kari olivat aloittaneet oppikoulun Joensuun Klassillisessa Lyseossa. Seuraavana vuonna olin jo heidän kanssaan Joensuussa. Muistan myös tappelunnahistelun Aarno-veljen kanssa, mutta muut lahjat voivat tulla vuotta tai kahta aikaisemmin. Mutta eihän sillä ole niin väliä. Muuten sota-ajan joulut talvisotaa lukuunottamatta kulkivat samaa rituaalia noudattaen, niin ettei kaikkea tarvitse juuri vuoden 1943 jouluun liittyvänä muistaakaan. Kirjailijalla on sitten vielä omat, tietyt vapautensakin.)

Heräsin aamulla jo viiden aikoihin, niinkuin minulla siihen aikaan oli tapana. Jouduin monta tuntia piirtelemään ja lueskelemaan yksikseni, ennenkuin muut heräsivät. Joka-aamuinen kaurapuurokin syötiin yön pimeyden vielä viipyessä ulkona.

Jouluaatto valkeni hitaasi, koska päivä oli harmaa. Eihän se oikein kunnolla ehtinyt valjeta koko päivänä, mutta sitä nopeammin tulisi ilta.

Monta pitkästyttävää päivää olinkin jouluaattoa odotellut. Koulu oli loppunut jo viikkoa aikaisemmin ja odotin kovasti Aarnoa ja Karia Joensuusta kotiin, missä he kävivät oppikoulua minun ollessani vielä kansakoulussa.

Linja-auto ei tullut Tuupovaaraan saakka, ja heidän piti kävellen tulla Koverosta Tuupovaaraan. Sitä matkaa heille kertyi peräti seitsemän kilometriä. Olin lähtenyt illan hämärtyessä heitä vastaan, olinhan jo kymmenvuotias [IP:n huomautus: Rauno täytti kymmenen vuotta vasta vuoden 1944 joulukuussa]. Kävelin yhä pimeämmässä illassa ohi suojeluskunnan ampumaradan, ohi Asennon kylän, mutta veljiä ei vieläkään näkynyt.

Ilta pimeni ja kun taivas oli pilvessä, tie erottui vain heikosti pimeydestä. Korkeat aurausvallit estivät kuitenkin tieltä eksymisen.

Aarnoa ja Karia ei vain näkynyt. Aloin jo pelätä, kun olin niin synkän metsän keskellä; yksin ja täydessä pimeydessä. Jo kolme kilometriä oli takana, kun saavuin Vilvas-joelle, joka on Tuupovaaran nykyisen aseman seutua. Silloin alue kasvoi synkkää metsää. Ketään ei kuulunut vastaan tulevaksi. Epätoivoissani laskeuduin lumiselle tielle polvilleni ja rukoilin: ”Rakas Jumala, anna jo Aarnon ja Karin tulla”.

Harvoinpa on rukoukseen tullut niin nopeata vastausta. Kun nimittäin nousin tieltä ja katsoin eteenpäin, näin pimeydessä kaksi hämärää hahmoa tulemassa vastaani. Aarno ja Kari. Ryntäsin juoksuun veljiäni vastaan, enkä ollut enää yksin.

Paluumatka kotiin sujui nopeasti. Veljet kertoivat, että heillä oli repuissaan paperikaupasta ostettua kiilto- ja silkkipaperia, joista voisimme yhdessä leikata joulukoristeita. Teimme siihen aikaan silkkipaperista pitkiä ketjuja kuusen koristeiksi. Eriväriset paperilenkit liimasimme yhteen keitetyistä perunoista valmistamallamme liimalla. Myös monenlaisia tähtiä leikkasimme ikkunoihin kiinnitettäviksi.

Kun Aarno ja Kari olivat tulleet, joulunaluspäivät olivat puuhaa täynnä. Valoisana aikana laskimme mäkeä pappilan vierellä, kuusiaidan takana, olevassa ns. postin mäessä. Mukana olivat yleensä Kuivalaisen ja Laakkosen pojat. Kun teimme mäkeen ison hyppyrin, niin pisimmälle hyppäsi seppä-Tahvanaisen Arvo.

Illoin tehtiin joulukoristeita, luettiin ja tapeltiin. Helena oli jo iso tyttö, 6-vuotias, Elias 3-vuotias nassikka, joka puhui jo vilkkaasti, mutta Sanerva oli vielä vauva.

Vihdoinkin oli jouluaatto.

Jo edellisenä päivänä pappilan tilanhoitajan, Airion, Reino oli tuonut isänsä avustamana suuren joulukuusen, joka oli pantu pääsisäänkäynnin eteiseen hiljalleen sulamaan. Isä oli pannut sen jo puusta tehtyyn kuusenjalkaan. Joulukuusi tuntui valtavan suurelta, sillä meidän kuusemme ulottui aina kattoon saakka ja oli kolmisen metriä korkea ellei ylikin.

Aattoaamuna kuusi kannettiin miehissä eteisestä saliin.

Tämä sali oli hyvin suuri huone, jossa oli kirjahyllyjä, harmooni ja monia nojatuoleja. Seinillä oli muutamia öljyvärimaalauksia: yhdessä oli harmaa riihi järvi taustanaan [riihellä tarkoitetaan ehkä kuvaa tsasounasta järven rannalla]. Me lapset emme saaneet tavallisesti oleskella salissa ja sitä lämmitettiin harvemmin kuin muita huoneita. Sali oli arvokas ja hieman oudolta tuntuva paikka. Siellä kävi arvokkaita vieraita enkä minä useinkaan saanut olla mukana, kun vanhemmat keskustelivat salissa vieraittensa kanssa. Yhtä arvokas oli salin vierellä sijaitseva piispan huone. Siellä oli metallipäätyinen korkea sänky ja sen päällä valkea virkattu peitto. Huoneen seinällä, sängyn yläpuolella, oli taulu, jossa Väinämöinen veneestä käsin tavoittelee alastomana kahlaavaa Ainoa [Taulu, tai oikeammin valokuva taulusta – alkuperäinen Gallen-Kallelan teos on Ateneumissa - on nykyään Raunon kesämökillä] Piispan huoneessa oli myös kirjoituspöytä, ja sen ääressä isä valmisteli sunnuntai-aamuisin saarnojaan, eikä häntä saanut silloin häiritä.

Sali oli osittain lapsilta kielletty paikka, mutta meille sen tärkein tehtävä oli palvella jouluaattoillan vietossa. Silloin siellä oltiin koko ilta.

Iltapäivän alussa kuusi koristeltiin. Äiti ei voinut olla siinä mukana, sillä hän valmisteli jouluruokia keittiössä ja hoiti Sanervaa. Palvelija oli pitänyt päästää jouluksi kotiinsa, joten äidin oli tultava toimeen ilman apulaista.

Isä asetti tähden kuusen latvaan, koska kukaan meistä pojista ei olisi sinne yltänyt, vaikka olisi tuolillekin noussut, Helena oli mukana katsomassa, mutta Elias oli pelkästään tiellä: Haasteli omiaan ja olisi halunnut auttaa.

Isän avustuksella laitoimme kuuseen silkkipaperista tekemämme ketjut, jotka yltivät moneen kertaan kuusen ympäri. Kynttilöiden laittaminen oli isän työtä. Ne kiinnitettiin metallisiin kynttilänjalkoihin, joita piti pystyasennossa alas riippuva varsi ja sen päässä tinasta valettu kellonmuotoinen paino. Oli meillä myös Suomen lippuja, jotka nauhasta kiersivät kuusta. Pumpulia heiteltiin kuusen oksille ikäänkuin lumeksi. Mari-täti oli tuonut jostakin, muistaakseni Valamosta, hopean ja kullanvärisiä palloja, jotka myös ripusteltiin kuuseen.

Vietimme pitkän tovin ihaillen joulukuusta ja miettien, mitä isän ja äidin kuiskuttelut ja rapistelut ja muut salaperäiset puuhat salin ja ruokasalin välisessä pimeässä komerossa tulisivat tänä iltana meille oikein merkitsemään.

Ilta oli jo pimennyt, kuin Airion Reino tuli sanomaan, että sauna on valmis.

Sauna sijaitsi n. 50 metrin päässä pappilasta erillisenä rakennuksena. Vuokraaja lämmitti sen meitä varten ja kuumensi veden suuressa muuripadassa. Saunan uuni oli valtava pönttö, joka parituntisen lämmittämisen jälkeen jaksoi antaa löylyä monelle perheelle. Nyt oli tosin vain kaksi perhettä kylpemässä, meidän ja Airion, mutta siellä oli jo aikuisia tyttäriä, Mirjam ja Kaarina, ja pojatkin, Arvo ja Reino, olivat aikamiehiä, joten he kävivät useampana ryhmänä saunassa, jos kaikki sattuivat olemaan kotona.

Meidän koko perhe lähti yht’aikaa saunaan, vaikka Sanerva olikin vielä vauva. Saunan pukuhuone oli suuri ja kylmä. Siellä riisuttiin viimeiset vaatteet. Saunassa oli yli takaseinän ulottuvat lauteet. Isä istui aina lähimpänä kiuasta, että saisi kovimmat löylyt. Minä istuin kauimpana, jos ollenkaan nousin ylimmälle lauteelle. Kun löylyä oli otettu tarpeeksi, äiti pesi minun tukkani, sillä sen peseminen ei minulta koskaan ole onnistunut hyvin. Pelkäsin silmiini tunkevaa saippuaa ja vettäkin pelkäsin. Ei tuntunut ollenkaan mukavalta, kun päähän kaadettiin vettä. Tästä johtuu, että opittuani aikanaan uimaan, en moneen vuoteen vielä uskaltanut sukeltaa veden alle, pysyttelin vain pää veden pinnalla.

Isä oli ennen saunaan menoa käynyt monta pullollista punaista limonadia, jota saimme sitten juoda saunomisen jälkeen. Jostakin syystä pidän edelleenkin punaisesta limonadista, olipa se sitten minkä makuista tahansa.

Äiti oli tuonut saunaan jokaiselle puhtaat alusvaatteet, ja ne olivat pukuhuoneen penkillä. Pukeuduimme niihin nopeasti, sillä pukuhuoneessa tuli pian kylmä. Sitten juoksimme paljasjaloin keittiön ovesta sisään ja lastenhuoneeseen. Siellä puimme päällysvaatteet päällemme, sillä kohta koittaisi joulun tärkein hetki: joulupukin tulo.

Mutta se ei suinkaan tapahtunut heti, vaikka olisimme olleet kuinka malttamattomia. Saimme mennä saliin. Sanervakin otettiin tietysti mukaan, vaikka ei hän vielä joulusta mitään tajunnut. Ensin lauloimme ”Enkeli taivaan” ja sen jälkeen isä luki jouluevankeliumin. Melkein heti tämän jälkeen kuului kovaa koputusta ja kolinaa pääovelta. Isä kiirehti avaamaan ovea, mutta ei päästänyt meitä mukaansa. Kun eteisestä oli tovin kuulunut kaikenlaista mutinaa ja kolistelua, sisään astui joulupukki.

Pukilla oli päällään nurin päin käännetty isän susiturkki, se jota hän käytti kinkerimatkoillaan. Se oli mahtava ja kovin raskas turkki. Panin sen joskus päälleni ja töin tuskin jaksoin sitä kantaa. Nyt se oli selvästi joulupukin päällä nurinpäin ja niskapuolelta erotin metalliketjusta tehdyn niskalenkin, josta turkki pantiin naulaan roikkumaan. Pukin kasvoilla oli punakka naamari, jollaisia sai ostaa Tukiaisen kaupasta. Naamari oli valmistettu pahvista ja sen leuasta roikkui pitkä, tuuhea parta.

Kun pukki isän ohjaamana istui nojatuoliin ja alkoi kysellä pakollisia lasten kiltteyttä koskevia kysymyksiään, tunsin äänen: kanttorin (Sinervon) Väinöhän se siinä istui. Mutta mitäpä se haittasi. Aarno ja Kari vastailivat reippaasti ja näsäviisaasti pukin kysymyksiin, ja pian päästiin lahjoihin käsiksi. Ei niitä nyt niin paljon ollut, mutta jokainen sai kuitenkin pari pakettia. Muistan, että sain ainakin nallipyssyn. Mukana ei ollut nalleja, mutta tiesin, että Tukiaisen kaupasta niitä voi ostaa. Aarno osasi tehdä nalleja itsekin.

Lahjapaperit levisivät ympäri lattiaa ja kaikki syventyivät tutkimaan, mitä pukki oli tuonut. Pukki itse poistui pian lahjat jaettuaan. Ennenpitkää syntyi taas tavanomaista riitaa vanhimpien veljesten kesken. Aarno käytti kiivastuksissaan tavanomaisia nimityksiään: ”Liplikko-kolmisormi, liplikko-kolmisormi”. Kävin vanhimman veljeni kimppuun ja iskin häntä nallipyssyllä päähän. Sen perässä oli terävä kohoutuma, joka teki haavan Aarnon päähän, Alkoi kauhea takaa-ajo ympäri huoneita, mutta äiti lopetti sen, ennenkuin mitään pahempaa ehti tapahtua. Viimein tilanne rauhoittui.

Tämän jälkeen piti vielä käydään syömään joulupuuroa, mutta olin jo kovin väsynyt. Kävin siihen aikaan nukkumaan iltaisin kuuden-seitsemän paikkeilla. En jaksanutkaan olla kauaa valveilla, vaan menin nukkumaan herätäkseni sitten aikanaan aamulla viiden paikkeilla.

Joulu oli mennyt.

Mutta ei aivan kokonaan.

Joulupäivän aamuna kirkosta palattuamme isä keksi yht’äkkiä, että joulupukki oli pudottanut yhden minulle tarkoitetun lahjan lumeen ja kehotti minua sitä etsimään. Sieltähän se lipputangon juurelta löytyi, pitkä paketti. Kun avasin sen, siellä oli uudet, hyvin kippurakärkiset sukset. Myöhemmin sain tietää, että ne oli valmistanut Sonkajanrannan opettaja, kapteeni Rönkkö, joka pian sen jälkeen kaatui rintamalla. [IP:n huomatus: tässä lienee Raunolla muistikatkos – Kalle Rönkkö oli vielä keväällä 1945 hyvin hengissä, ei siis kaatunut rintamalla]