lauantai, 8. joulukuu 2018

Englannin kielen testi

Moniin matrikkeleihin liittää henkilö edustavan osattujen kielten luettelon, vaikka ei osaisi oikeassa tilanteessa sanoa muuta kuin ”änk änk”.  Minulle kielten osaamattomuudesta tuli nolo tilanne jo 12-vuotiaana. Kävelin Kajaanissa Nurmikatua pitkin katsomaan naapuriin, oliko Luukkoset jo kotona Helsingin matkansa jälkeen ja pääsisinkö heidän piikkinokka Peugeotinsa rattiin leikkimään autolla ajoa. Eivät olleet kotona. Sen sijaan paikalle pelmahti saksalaisporukka, jonka puheesta sain sellaisen selvän, että he kysyivät, missä Luukkoset olivat. Vuoden saksan kielen opiskelun jälkeen osasin sanoa (luultavasti matkalaisten ihmeeksi) ”Sie sind nicht zu Hause, sie haben nach Helsinki gefahren”. Kyllä minua jälkeenpäin hävetti – olisi tietenkin pitänyt sanoa ”sie sind nach Helsinki gefahren”. Kulkemista tarkoittavien verbien yhteydessä ei käytetä haben-verbiä vaan sind-verbiä. Kuinka noloa. Ja olin saksaa sentään opetellut jo kokonaisen vuoden koulussa. Ehkä huono kieleni johtui siitä, että saksaa opetti voimistelunopettaja sivuaineenaan.

Useimmat henkilöt työpaikallani pitävät itseään sujuvan englannin puhujina. Ei siinä mitään pahaa. Mutta voi voi tuo lausuminen. Jo tavalliset sanat kuten project tuottavat vaikeuksia. Lisäksi hyvin harva tietää, että yleisötilaisuudessa jonkun huudahtama ”can you project a little” ei tarkoita, että voisitko olla enemmän projekti vaan että puhu vähän kovempaa.

Kävin Wellamo-opistossa yhden vuoden englannin kusseilla (kun firmassa ei silloin sitä kieltä opetettukaan) syntyperäisen amerikkalaisen Stevenin johdolla. Hän sitten kyseli, mitä kaikkea osallistuja tekivät. Yksi kertoi tekevänsä liikematkoja Venäjälle. Steven sitten kysymään: ”millä kielellä kommunikoitte”. Vastaus tuli tukevasti: ”vii aarr toookkinn enkliss”. Näin kyllä, että Stevenin suupielet nykivät ja hän teki pari nielaisuliikettä, mutta hallitsi kuitenkin tilanteen, eikä rähähtänyt nauruun, mitä minä todella kunnioitin. Firman englannin tunneilla ei sama opettaja antanut armoa: hän kyseli ihmisten harrastuksista: yksi vastasi ”I run” (ai ran). Opettaja siihen ihmettelmään, että ”olet juossut, mutta mitä nykyään harrastat”. Ei mennyt perille vasta kuin pitkän vatkauksen jälkeen, että juosta-sanan preesens ja imperfekti lausutaan eri tavalla. Tästä oppilas otti nokkiinsa (koska hän oli tullut tunnille nimenomaan näyttämään muille hyvää englannin kielen taitoaan), eikä enää sitten tunnille ilmaantunut. Minä suhtaudun edelleenkin melko varauksellisesti omaan kielitaitooni kaikissa kielissä – jopa suomen kielessä.

Amerikkalaisen OWL-yliopiston sivuilta löytyy testejä ja kokeita mitä moninaisimpia. Yksi koe oli, että suhteellisen lyhyestä kappaleesta oli jätetty kaikki artikkelit – a, the, an – pois ja piti täydentää siltä osin teksti. Nolona tarkastin oman vastaukseni. Peräti 12 virhettä. Vein testin omasta mielestään englannin täydellisesti hallitsevalle – 16 virhettä.

Tähän kirjoitukseen ajattelin koota sanoja ja sanontoja, joissa olen tehnyt aluksi pahoja virheitä. Nämä eivät ole mitään knoppologiaa eivätkä nimitiedettä, vaan tavallista arkienglantia. Kommentteja otetaan vastaan – kuinka meni, ja onko noissa kysymyksissä tai vastauksissa heti korjattavaa. Kommentteihin voi kirjottaa,  kuinka onnistui.

Aloitetaanpa. Jotta testi vastaisi tarkoitustaan, ei saa luntata, vaan vastata niillä tiedoilla mitä on päässä juuri tällä hetkellä tallella.

1) mikä on parlamenttitalo Lontoossa

a) Parliament house

b) House of parliament

c) Parliament houses

d) Houses of parliament

2) Yhdysvaltain ulkoministeri on

a) seacrets of the states

b) foreign minister of The United States

c) minister of the foreign affairs

d) minister of the state

e) secretary of state

f) Secretary of State

3) keuhkotuberkuloosi tai keuhkotauti on

- consumption

- phthisis

4) Shakespearen näytelmä Hamlet alkaa sanoilla

a) be or not be,

b) to be, or not to be

c) who’s there

d) it was a dark and stormy night

5) toisen vuosikurssin (yliopisto-)opiskelija on

a) freshman
b) senior
c) sophomore

6) Ivy league on

a) murattikasvien heimo

b) Norsunluurannikon kauppakomppania

c) Itärannikon yliopistot mm. Yale, Harvard, Cornell.

7) MIA tarkoittaa

a) Miamin lyhenne

b) Massachusetts Institute of agriculture
c) (soldier) missing in action
8) POW tarkoittaa

a) power on
b)  Pennsylvania operational works
c) prisoner of war

9) idiosyncracy tarkoittaa

a) muotokielinen
b) idioottisuus
c) erityispiirre

10) cloak tarkoittaa

a) vaippa
b) ulkohuone
c) kakka

11) stationery tarkoittaa

a) paperitavara
b) paikallaan oleva
c) rautatieaseman tarvikkeet

12) at large tarkoittaa

a) suurennettuna
b) vapaalla jalalla
c) laajan aukean reunalla

Vastaukset

1d, 2f, 3 molemmat, 4c, 5c, 6c, 7 c,8c, 9,c, 10a, 11a, 12b

 


                     

torstai, 6. joulukuu 2018

Tärkeitä päivämääriä

Kullakin suvulla ja ihmisellä on omat tärkeät päivämääränsä. Lisäksi monille ihmisille tärkeiksi tulevat yleiseen elämänmenoon liittyvät päivät – joillekin enemmän merkitseviä kuin toisille ja vieläpä toisille ihmisille täysin merkityksettömiä päivämääriä. Tietysti näin vielä elossa ollen tärkeimpiä päivämääriä ovat esi-isien päivämäärät. Koska olen syntynyt ihmiseksi, on minun olemassaololleni hyvin tärkeitä päivämääriä ollut noin 4,4 miljoonaa vuotta sitten kun australopithecus päätti nousta kahdelle jalalle kulkemaan, eikä enää kontannut kuin apina. Kaksijalkaisuudesta oli se etu, että kädet jäivät nyt kulkemisen suhteen toimettomaksi ja ruokaa voitiin kantaa käsissä pitempiäkin matkoja. Täysin aukottomasti ei ole kyetty vielä osoittamaan, että nimenomaan australopithecus olisi se homo suku, josta ihmiskunta on lähtöisin – voi olla, että joku toinen samankaltainen etelänapina on esi-isämme tai esiäitimme – kuitenkin kun katsoo ihmisen käyttäytymistä nykyään liikenteessä, tulee helposti siihen tulokseen, että suurimmalle osalle esi-isäksi ja esipersooniksi kelpaa australopithecus, jonka aivot painoivat 300 grammaa. Voin esi-isistäni suurella varmuudella sanoa, että katkeamaton ketju alkaen noin 4,4 miljoonaa sitten, on tuottanut minut ja muutkin nykyään elävät noin 176000 sukupolvea myöhemmin. Alussa oli sukupolvien välinen vuosimäärä ehkä paljonkin pienempi –neljä miljoonaa vuotta sitten harvat elivät yli 35-vuotiaiksi . Äitini eräässä kirjeessään 1950-luvulla ihmettele lainkaan, että 70-vuotias kuoli – ”olihan hän niin vanhakin”. Vielä kuitenkin tässä 73-vuotiaana ollaan tolpillaan. Äitinikin eli 82-vuotiaaksi.

Yksi minulle täysin merkityksetön päivämäärä on 9. marraskuuta 1620, koska en ollut vielä olemassa. Silloin Mayflower niminen laiva saavutti myöhemmin Massachusettsin nimen saavan osavaltion rannikon matkattuaan Englannin Southamptonista parisen kuukautta vastatuuleen mukanaan 102 puritaania ja kolmisenkymmentä miehistöä kapteeninaan ja laivan osaomistajana Christopher Jones. Jostakin syystä Mayflower oli hyvin suosittu laivan nimenä. Maihin päästiin kuitenkin ilmeisesti vasta 21.11.1620. Laivassa oli mukana melkoinen määrä eläimiä, joista osa syötiin matkaeväinä. Keripukki oli jo voitettu tauti kiitos hapankaalin, eikä nimestään huolimatta ollut eläin, joten lihan ei tarvinnut olla mureata eikä aterioiden soseutettuja. Ainoa hytti laivalla oli kapteenin hytti. Laiva oli oikeastaan sotalaiva, jossa oli tykkikansi ja siellä isoja tykkejä – pelättiin ranskalaisten tai espanjalaisten aiheuttavan mahdollisesti matkasuunnitelmiin muutoksia, joita tykeillä oli helppo välttää. Raskain tykki ampui peräti puolentoista kilometrin päähän. Matkustajille ei ollut minkäänlaisia hyttejä. Myöskään toiletteja ei ollut, joten voi vain kuvitella, mikä lemu aamulla vallitsi, kun 120 matkustajaa ja ynnä eläimet tyhjensivät itseään vailla intimiteettisuojaa. Moni kuolikin matkalle, mutta vasta perillä odottivat tosi vaikeudet - Thomas Stearns Eliotin kuuluisan runon otsikko: autio maa. Lähes tyhjästä piti elämä aloittaa – ei ollut internetiä, ei puhelimia eikä apteekkeja. Isorokko oli tosin tehnyt tehtävänsä intiaanien parissa, joista ei sitten ollut mitään uhkaa, kun kylät olivat tyhjentyneet kalmistoihin ja jäljelle jääneet intiaaniheimot tappelivat mieluummin keskenään kuin ylivoimaisia englantilaisia vastaan. Myöhemmin intiaaneista oli hyötyä, kun tiukkapipoiset raamattuun kirjaimellisesti uskovat aloittivat maanviljelyn ja metsästyksen, joiden harjoittamiseen ei ollut ohjeita Raamatussa – intiaanit opettivat ystävällisesti tulokkaille maatilatalouden alkeet. Intiaanien joukossa oli joitakin, jotka oli kaapattu Englantiin ja siellä oppineet kielen. Nyt palautettuina he toimivat tulkkeina. Intiaanien kanssa ainakin näin aluksi vallitsi sopu. Täydentäviä kuljetuksia odotettiin: hevosia ja lisää kotieläimiä ja varmaankin myös puhdasta viinaa, kun puritaaneista oli kyse. Näitä uusia laivoja tulikin, mutta paljon kuoli ihmisiä kylmyyteen jo ensimmäisenä talvena. Olisi varmaankin pitänyt antaa paikalle nimi Nevada – espanjaksi lumimyrsky – koska oli paljon kylmempää kuin Englannissa, eikä keskuslämmitystä ollut, kuten ei Englannissa vieläkään.

Puritaanit tahtoivat perustaa ensimmäiselle kukkulalle Uusi Jerusalem nimisen paikan, mutta he myöhästyivät, koska Ilomantsin ja Tuupovaaran rajamaille oli jo ehditty perustaa Jerusalemi niminen kyläpahanen, jossa on huonot tiet vielä tänäänkin.

Jo Afrikassa ja varsinkin sieltä alkaneen muuttoliikkeen aikana ihmiskunta oli monta kertaa kokonaisuudessaan tuhon partaalla, ehkäpä jopa niin, että koko populaation koko on ollut vain muutama tuhat yksilöä. Siitä meidän on kiittäminen kaikille ihmisille hyvin samanlaista geeniperimää. Luultavasti jalostetut koirat eroavat geeniperimältään toisistaan paljon enemmän kuin ihminen simpanssista, vaikka koiraa on jalostettu vasta muutama tuhat vuotta – ihmisellä on ollut aikaa 7 miljoonaa vuotta jalostua mutta huonoin tuloksin. Monet pitävätkin koiraa parhaimpana ystävänään. Tsehovin sydäntä särkevässä novellissa vossikkakuski yrittää puhua kyydittäviensä kanssa juuri kuolleesta pojastaan, mutta kukaan ei halunnut kuunnella tai keskustella asiasta. Lopulta vossikkakuski päivän päätteeksi puhuu hevoselleen mieltään painavat asiat.

Oman sukuni isänpuolen merkittävä vuosiluku on 1544, silloin Persineitä ilmaantuu kirkonkirjoihin. Eivät he tietenkään silloin ilmaantuneet, vaan olivat asuttaneet Karjalan maita jo pitkään ensin kristittyinä kreikkalaiskatolisina, ortodokseina ja sitten protestantteina. Tyttäremme muuten kerran totesi kuultuaan, ettemme oikein usko mihinkään jumaluuksiin, Shivaan, Vishnuun jne, että sittenhän te olette ortodokseja.

 Ensimmäisen kirjoihin pannun nimi on Petar Persin, mutta kun kirjoittaja on ollut ruotsinkielinen, lausunta oli varmaan Pärsin – lisäksi kun nen-päätteitä oli niin monella ihmisellä, ei niitä enää viitsitty kirjoittaa esiin, kun se kaikilla oli sama. Siis Petar Pärssinen oli nimi ja tapahtumapaikka Pyhäjärven Kahvenitsa. Petar lienee ollut ruotsinnos etunimestä Pietari. Mayflowerin matkaa kymmenen vuotta myöhemmin, 1630, syntyy isäni ukin ukin ukin isä Juho Pärssinen Pyhäjärven Kahvenitsassa, eikä hän matkusta mihinkään. Ei tarvitse matkustaakaan, koska maa vaihtuu Ruotsista Venäjäksi ja taas takaisin ilman mihinkään ei matkustamatta.

Ajan voittamiseksi harppaan eteenpäin monia merkillisiä ja tutkimisen arvoisia aiheita sivuuttaen. (Yksi minun hyvin vähän arvostamani ala on sukututkimus: en keksi, mitä iloa kenellekään on siitä, että kuka on toisen serkku tai kuka ei ole – tärkeämpää minusta olisi selvittää, mitä se serkku on tehnyt, eikä sen nimi. Sakari Topelius käyttää kuitenkin pohjanmaalaista ilmaisua nepaimeni, kun puhuu serkustaan – tosin Topeliuksen kirjassa karhu kutsuu kettua serkukseen. Sukututkimus on mielestäni - tämä on tietenkin vain minun mielipide - laiskojen ihmisten hommaa, eikä minun. Kun olen kertonut joillekin tästä yli 8000-sivuisesta sukukertomuksesta, niin ensimmäinen reaktio on ”ai sukututkimus”. Kaikki kunnia sukulaisuuksien ja nimien tutkijoille, mutta ei voisi halventavammin kirjoitustani kuvata.

Siis tärkeitä päivämääriä (jätän tarkoituksella tarkat päivämäärät pois, etten jäisi kiinni luvattoman henkilörekisterin ylläpidosta ja saisi kaksi vuotta ehdollista linnaa). Isäni syntyi toukokuun puolivälin tienoilla 1907, äitini syntyy helmikuun lopulla 1909. Jos he eivät olisi syntyneet tai vaikka vain toinen heistä ei olisi syntynyt, olisi minulla joko toiset vanhemmat, tai olisin jäänyt siihen biljoonaan miljardin joukkoon, joille koskaan ei suotu elämää. Kurt Vonnegut (se on se kirjailija) totesi fiktiivisessä romaanissaan, kuinka isä vastasi pojalleen, joka kysyi, mitä hänen esi-isänsä ovat olleet: ”He ovat olleet voittajia, aina ensimmäisiä miljoonien joukossa.”.

Perheiden tarinat varsinkin 1800-luvulla eivät olleet aina kovin voittajapitoisia. Lapsikuolleisuus oli aivan käsittämättömän suurta, ja iso lapsilauma ilman lapsena kuolleita sisaruksia oli harvinaisuus. Tällainen harvinaisuus oli äitini perhe, josta kuudesta ei yksikään lapsi sattunut kuolemaan pienenä. Sen sijaan isäni perheeseen syntyi hänen vanhemmilleen, minun Simo-ukille ja Helena-mummolle, kahdeksan lasta, joista peräti kolme kuoli pienenä: ensimmäinen Tahvo s. 1896 ja kuoli 2 kk ja 22 päivää elettyään, Mikko, syntyi 1898 ja kuoli 1 v 10 pv vanhana, Helmi syntyi 1902, mutta tarkka kuolinvuosi ei ole vielä tiedossa.

Mikrobiologia oli vielä alkutekijöissään, eikä tieto mikrobeista ollut levinnyt kovinkaan laajalle. Hyväksyttiin kuin taivaan lahjana, että lapsia tahtoi kuolla solkenaan. Vielä 1930-luvulta on äitini surkeita kertomuksia salomaiden hygieniasta. Tavanomainen vauvan tutti oli leipämuruja solmittuna kankaaseen. Sitä kun vauva päivän lutkutti, niin voi vai kuvitella, kuinka montaa bakteerikantaa tuo kostea ja lämmin mössö päivän päätteeksi sisälsi.

Lähihistoriasta on tärkeä päivämäärä 5.6.1882. Silloin syntyi Kirvun Inkilässä mummoni Helena Rantalainen, joka meni naimisiin naapuritalon Israel Kuisman kanssa 5.11.1899 – siis 17-vuotiaana. Ennen naimisiinmenoa oli kuitenkin yksi ongelma. Oli pysyttävä hengissä. Ongelmia Helenalla ilmeisesti oli, koska kastetoimituksen hoiti maallikko Katri Antintytär Kuisma  jo yksikuukautiselle Helenalle 7.7.1882. Nämä kasteet sitten vielä pappi myöhemmin vahvistaa, kun asiaa kirkolle tulee. Kirvun kirkonkylään oli Inkilästä matkaa kymmenen kilometriä. Helenan kasteen vahvistaa  rovasti U. Siegberg.

Jälkipolville on tärkeää, että isäni  vanhemmat, lampuotilanpoika Simo Tahvonpoika Pärssinen ja palvelusneito Helena Mikontytär Torikka vihitään 10.11. Helena on kotoisin Taubilasta ja Simo Kahventisan kylästä numero 2 . Simo on avioon mennessään 22-vuotias ja palvelusneito vuoden vanhempi.

Vanhempieni yhyttäytyminen oli monien sattumien summa, kuten lähes kaikkien parien. Omasta puolestani voin kertoa, että jo en olisi mennyt lokakuun 10 päivänä 1983 Henry’s Pubiin klo 18 saatettuani tyttäreni Kuopiossa Outokummun linja-autoon, ei tätä nykyään jo 35 vuotta kestänyttä liittoa olisi varmaankaan tullut tai jos olisi tullut, niin jokin toisenlainen.

Vanhempieni suhteen tarvittiin enemmän sattumia, että juuri heistä olisi tullut pari (olisi varmaan kumpikin tahoillaan mennyt jonkun toisen kanssa naimisiin kuitenkin). Avioliittoja ei enää järjestelty muualla kuin Tuupovaarassa upporikkaan Vatasten suvun toimesta, ettei omaisuutta menisi hukkaan. Hauskaksi pilakuvaksi oli jäänyt Erkki Tantun kuvittama herkkä hetki, kun poika tervehtii vielä vuoteessa loikoilevaa mielitiettyehdokasta: ”Äiteehän se pisti mun sua meinaamahan”.

Painavimmassa roolissa äitini ja isäni kohtaamisessa on Käkisalmen yhteiskoulussa urheilutunnilla viskattu rautakuula. Lampuotilan pojalla oli haave kasvattaa yksi pojista herraksi. Kyllä muutkin saivat koulutusta: Tapani pääsi kotiteollisuuskouluun, Maria johonkin vastaavaan opistoon, mutta Simo Onni sai mennä Käkisalmen yhteiskouluun. Arville silloin aiotusta urasta ei ollut tietoa, olihan jonkun ylläpidettävä maataloustoimintaakin. Simo Onni oli siis Käkisalmessa ja lopulta hänen päänsä rautakuulan tiellä. Paha aivotärähdys seurasi, eikä vähään aikaan ollut kysymystäkään koulunkäynnin jatkamisesta. Kun kuitenkin käytännön järjestelyt kortteereineen olivat jo valmiita, keksi Simo lähettää poikansa Arvin Käkisalmen kouluun Onnin sijalle. Ennen vanhaan ei oltu niin tarkkoja säännöistä. Arvi siis aloitti yhteiskoulun Käkisalmessa 1919 12-vuotiaana ja Simo Onni jäi kotiin, eikä myöhemminkään käynyt oppikoulua.

Äitini Sylvin vanhemmat olivat myös edistyksellisiä. Varsinkin tytöille piti saada hyvä koulutus – olihan Helena-mummoni (siis Rantalainen syntyjään) Inkilän ensimmäisiä kansakoulun käyneitä tyttöjä. Kansakoulu oli tosin hankalasti Kirvun kirkolla, eikä Inkilässä. Äitini kansakoulu sujui jo Inkilässä, mutta oppikoulun aloituksessa oli hiukan ongelmia. Viipuri olisi ollut luonteva paikka, Käkisalmeen oli melko hankala matka, mutta avuksi tuli Hiitolan osuuskaupan hoitaja, jonka tytär samoin halasi oppikouluun. Niinpä osuuskauppias hankki kotiopettajattaren Hiitolaan ja siihen kuuden oppilaan kimppaan tuli sitten Israelkin. Hiitolan ja Inkilän välillä oli jokseenkin hyvin toimiva junayhteys, joten asuntoa ei Hiitolasta tarvinnut hankkia. Silti koulumatka ensimmäiselle luokalle oppikoulua kävi aika pitkäksi. Opettajana oli keskikoulun suorittanut Elviira Kuosa.

Yksi vuosi meni hyvin, mutta sitten jostakin syystä kotiopetukselle ei tullut jatkoa, vaan Sylvin piti etsiä oikea koulu. Taas Viipurin suuntaan yritettiin, mutta uskontokysymykseen mitkä ovat Raamatun osat (tiedätkö: tietankin Vanha aika ja Uusi aika) tyssäsi pääsytutkinto. Niinpä sitten mentiin Käkisalmen suuntaan, jonne paikka aukesinkin toiselle luokalle 1921.

Luokkatovereita ei isästäni ja äidistäni tullut vasta kun vuoden 1925 syksyllä, kun isäni jää tuplaamaan lukion ensimmäistä eli kuudetta luokkaa. Tästä tuplaamisesta ei koskaan minun lapsuudessani puhuttu. Niinpä oli paljon pehmeämpi lasku pappilan pojille, kun he kaikki kolme jäivät samana vuonna Joensuun lyseossa luokalleen. Myöskään koulumenestyksestään ei isäni paljon kehuskellut. Äitini sen sijaan selvitti matikat kuin vettä vaan. Kielet taas vaativat häneltäkin vähän enemmän, josta todistaa yhdellä luokalla saadut saksan kielen ehdot. Liekö tästä suivaantuneena äitini ratkoi vanhoilla päivillään saksankielisiä sanaristikoita ja opetteli auttavasti puhumaan unkaria.

Lukioaikana äitini ja isäni olivat kirjeenvaihdossa: löytyypä autenttinen runokin kirjoitettuna kitkeränä hetkenä, kun Sypy ei hänestä ollut välittääkseen. Yhteinen paikka penkkarireessä sitten kuitenkin löytyi. Lisäksi Simo muutti Pyhäjärveltä Inkilään jouluksi 1927, joten läheistä toimintaa helposti löytyi niin kylällä, koulussa kuin junassakin.

Ylioppilaaksi äitini ja isäni korotettiin vuoden 1928 keväällä. Isäni lähti vuodeksi armeijaan ja äitini aloitti Helsingissä Teknillisessä korkeakoulussa. Isäni aloitti vuotta myöhemmin teologisessa papin opinnot. Siellä Helsingissä sitten kaikkea tapahtui: naimisiin mentiin ja esikoinenn syntyi vuonna 1932. Sitä seurasi liuta lapsia vuosina 1933, 1934, 1937, 1941, 1942 ja viimein minä vuonna 1945. Vielä pikkusisko syntyi vuonna 1949. Sitten vanhempani tiet erosivat, ja isäni uudesta avioliitosta tuli vielä kaksi poikaa.

Sen pituinen se.

 

 

 

 

tiistai, 6. marraskuu 2018

Ammattikorkeakoulussa

Jouduin vuonna 1999 työpaikkani kautta pitämään Progress-ohjelmointikurssia ammattikorkeakouluun. Minä valikoiduin opettajaksi sen takia, koska olin pitänyt samantapaisia alkeisluentoja firmassakin juuri siellä aloittaneille koodareille silloin tällöin. Kurssi kesti kevään aikana nelisen kuukautta noin päivän viikossa. Vaikka työpaikkani kautta paikan sainkin, niin pidin kurssia yksityishenkilönä – toisin sanoen korkeakoulu maksoi minulle palkkion suoraan, eikä kierrättänyt firman kautta. Olin siis aivan luvallisessa sivutyössä työnantajanani ammattikorkeakoulu.  Loppujen lopuksi luennoin samaa kurssia kuuden vuoden ajan – sitten aika ajoi Progress-ohjelmointikielestä ohitse – ei toisin meidän firmassa, jossa koodataan Progressilla täysiään vieläkin. Kieli on tietenkin jo parissa kymmenessä vuodessa kehittynyt paljonkin.

Kun kouluun menin ensimmäisiä kertoja, tuli mieleeni elävästi aika kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, kun muutamaan otteeseen olin lyhytaikaisena viransijaisena opettamassa Tohmajärvellä ja Imatralla matematiikkaa ja fysiikkaa.

Pelkästään opettamismielessä ei minua kouluun laitettu, vaan pieni ketunhäntäkin oli kainalossa: oli tarkoitus nappaista tulevista insinööreistä lupaavimpia meidän firmaan töihin – työvoimasta ja varsinkin osaavasta työvoimasta oli juuri silloin pulaa. Tämän toisen tavoitteen osalta ei kurssini onnistunut kovin hyvin.

En arastellut lainkaan opettajan rooliani. Olin aika tottunut esiintymään vaativissakin paikoissa hermostumatta. Oppilaiden odotuksista en paljon tiennyt – suoritetusta kurssista sai muutaman pisteen avuksi tutkintoon. Yksi puute oli kuitenkin tiedossa jo ennen kurssin alkua: Progress-kielestä ei ollut suomenkielistä käsikirjaa. Englanninkielinen löytyi, mutta se oli niin tiivis käsikirja, ettei siitä ollut oppikirjaksi. Niinpä käytin melkoisen aikamäärän oppikirjan väsäykseen – onneksi sama materiaali kelpasi seuraavillekin vuosille pohja-aineistoksi. Oppimateriaaliin kuului tietenkin ohjelmointiesimerkit ym.  Helpotus oli, että käsikirjan voi kirjoittaa suomeksi – myöhemmin kirjoitin vastaavanlaisen englanniksi, kun oli mentävä Intiaan kurssia pitämään. Keksimäni ohjelmointitehtävät olivat kyllä minun mielestäni valaisevia ja ratkaisut kertoivat kielen mahdollisuuksista. Esimerkiksi piti tehdä ohjelmapätkä, joka laskee, milloin on seuraava 13 päivä ja perjantai.

Ensivaikutelma luokkaan astumisen jälkeen oli - Iltasanomien termiä lainatakseni – karu. Oppilaissa ei näyttänyt olevan mitään vikaa, eikä kovinkaan moni vaikuttanut rikollisuuteen taipuvaiselta, mutta luokkahuoneessa kaikki koneet ja laitteet oli pultattu rautakettingillä kiinni rakenteisiin. Arvelin tuon olevan vähän liioittelua, mutta en sitten arvellutkaan, kun paljastui, että monista tietokoneista oli nyysitty muistimoduuleja omaan käyttöön, joka aiheutti pientä hankaluutta, kun sovellukset olisivat pyöriäkseen vaatineet vähän enemmän tilaa.

Kuinka tosissaan opiskelijat yrittivät ohjelmointikieltä opiskella, paljastuikin hyvin pian. Yli puolet roikkui koko ajan netissä ja peliohjelmissa, eikä näyttänyt puolella korvallakaan kuuntelevan minun höpinöitä. Lisäksi oletin heillä olevan sellaista intelligenssiä, jota ehkä insinööriltä odotetaan, mutta ainakin tälle ensimmäiselle kurssille oli valikoitunut muutamia, joille tärkeintä ei ollut oppia aiheesta mitään, vaan saada ne muutamat pisteet valmistumista auttamaan.

Ensimmäiseltä kurssilta en montaa voinut suositella jatkoon. Yksi tosin oli jo valmiiksi meillä töissä ja hänen osaltaan kurssi oli sinänsä tarpeeton. Yksi aloitteellinen (nais-)opiskelija kiinnitti huomiotani – hän osasi tehdä aiheeseen liittyviä kysymyksiäkin. Hänelle vaivihkaa yksityisesti vihjaisin, että kannattaisi, jos kiinnostaa, käydä meillä haastattelussa. Niin hän tekikin ja hänestä tuli moneksi vuodeksi taitava työntekijä meille. Valistin tietenkin haastattelijaa etukäteen, minkälaisesta persoonasta oli kyse.

Pidin kurssilla sellaisenkin osion kuin että miten kirjoitetaan käyttöohjeita ja miten ei pidä kirjoittaa käyttöohjeita. Ei pidä kirjoittaa -esimerkkejä löytyikin oman firman aineistosta aivan riittävästi. Ohjeiden kirjoittamista olin pohtinut aikaisemminkin ja kirjoittanut firmassa asiasta julkisestikin. Jotkut olivat silloin vähän tuohtuneita minun esimerkeistäni – varsinkin ne, jotka olivat ne kirjoittaneet. Edelleenkin olen kuitenkin sitä mieltä, että ohjeistus pitää aloittaa siitä asiasta, mitä jossakin toiminnossa useimmiten tehdään. Esimerkiksi ostotilaustoiminnon käyttöohjeessa ei kerrota ensinkään, miksi tällainen toiminto yleensä järjestelmässä on ja mitä siinä voidaan tehdä, saati että kerrottaisiin mihin kaikkeen ostotilaus linkittyy järjestelmässä. Sen sijaan tärkeimpänä asiana ko. käyttöohjeessa oli, kuinka tilausten automaattinen numerointi saadaan käyntiin – siis toiminto, joka tehdään yhden kerran ehkä viidessä vuodessa, on tärkein asia.  Jos koodari päästetään tekemään käyttöohjeita, hän ei suinkaan kirjoita käyttäjälle ohjeita, vaan kuvailee, miten hän tuon toiminnon on koodannut. Tätä vastaan minä protestoin, mutta firman innovatiivisuuden osoituksena purkaukseni ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä miltään taholta – innostuin siis aivan suotta. Ohjeissa käytetystä kapulakielestä luin kurssilla katkelman omasta keksitystä käyttöohjeesta, kuinka ”saman aallonpituuden omaavat eksemplaarit pannaan samaan lokaatioon”  jne. tarkoittaen pyykin lajittelua pyykkäyksen jälkeen (esimerkki kokonaisuudessaan tässä blogissa). Kukaan ei osannut sanoa (tai ei ollut mielenkiintoa pohtia) mitä toimintoa kuvattiin. Samoin merkille pantavaa on, ettei kukaan nauranut esimerkilleni, vaan kaikki pelasivat jotain tietokonepeliä. Näistä tulevista insinööreistä tuli siis samanlaisia kirjoittajia kuin aikaisemmistakin.

Kurssiin kuului yksinkertainen harjoitustyö – piti tehdä tulostusohjelma – samanlaista oli kurssilla käyty läpi. Ensimmäisellä kurssilla vain yhden tekemällä esityksellä olisi ollut jatkoon pääsyn mahdollisuuksia – muut olivat roskakoritavaraa, ja lisäksi suurin osa kopioitu välkymmältä kaverilta. Näin jälkeen päin voi vain todeta, että jos tuo joukko joskus koodaa – koodasi sitten millä kielellä tahansa ja mitä sovellusta tahansa – niin jälki on kuin VR:n lipputilausjärjestelmässä. (VR:n järjestelmässä kellonajaksi ei kelpaa esimerkiksi ”8”, vaan pitää kirjoittaa 8:00.)

 

sunnuntai, 28. lokakuu 2018

Teekkarista ruustinnaksi

Lähtökohdat isäni ja äitini perhe-elämälle olivat kohtalaisen selkeät. He molemmat asuivat samassa Kirvun kylässä, Inkilässä ja valmistuivat ylioppilaiksi keväällä 1928 Käkisalmen yhteiskoulusta – olivat siis luokkatovereita. Siihen aikaan ylioppilastutkinto oli lähes suora tie yliopistoon. Isäni suoritti kuitenkin ensin varusmiespalveluksen ja sitten lähti teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin. Hänen kantakorttinsa ei kerro peruspalveluyksiköstä muuta kuin kirjainyhdistelmän PPP3. Se on polkupyöräpataljoona numero 3, jonka sijoituspaikka silloin – vuonna 1928 – oli Joensuu ja tarkemmin sanottuna Onttola. Oliko Onttolassa myös reservin aliupseerikoulu, joka tavanomaisesti olisi edellytys upseerikoulutukseen, en tiedä. Joensuu oli aivan kätevä palveluspaikka Inkiläläiselle: Inkilästä oli suora junayhteys Joensuuhun. Kuten tavanomaista terveille ylioppilaille, isänikin joutui reservinupseerikouluun Haminaaan ja pääsi reserviin vänrikkinä 440 päivää palveltuaan. Erikoisalana oli kuormastoupseeri, jossa ominaisuudessa hän oli jonkun kuukauden talvisodan alussa Lieksassa (tästä ei ole kuitenkaan kantakortissa mainintaa - vain isäni jatkosodanaikaisessa päiväkirjassa). Varusmiesajalta ei ole kantakortin lisäksi muuta kuvaa, kuin kuva Haminasta, johon oli kokoontunut vuoden 1928 ylioppilaita Käkisalmesta maneesin eteen kuvattavaksi upseerioppilaan arkiasussa.

Äitini pyrki Teksnilliseen korkeakouluun arkkitehtuuria opiskelemaan ja pääsi. Pakollinen rakennusharjoittelu tapahtui Matkaselän koululla. (Matkaselän koulun tuhosi sitten venäläisten pommitus talvisodassa.) Tuo kolmen vuoden opiskelujakso Teknillisessä korkeakoulussa oli ilmeisen huoletonta aikaa: Isä.Israelilla oli rahaa maksaa tyttären opiskelu Helsingissä ilman velkaa ottamatta ja vieläpä rahoittaa toisen tyttären, Toinin, opiskelu samaan aikaan Jyväskylän seminaarissa. Sylvi-äidin viitteissä tuon aikaisiin tapahtumiin ei ole vihjettäkään sellaisesta useimmille opiskelijoille tutusta termistä kuin rahapula. Tämän saman voi havaita muutamasta valokuvasta, joissa äidilläni on viimeistä huutoa oleva puku, kengät ja hattu (katselin joitakin filmejä koskien vuoden 1929 pörssiromahdusta Amerikassa: niissä filmeissä hienostorouvilla oli juuri samanlainen hattu kun äidilläni samaan aikaan Helsingissä). Ei ollut kyse mistään köyhästä nukkavierusta viimeisillään kituuttavasta opiskelijasta. Mitään opintolainoja ei Sylvi tarvinnut kustantaakseen nuo kolme vuotta Helsingissä ja vielä tietenkin matkat Inkilään. Valokuvien perusteella jopa kosteisiin huvituksiin oli tullut osallistuttua. Perintönä tuolta ajalta kulkeutui minunkin korviini paljon myöhemin Rene Kollon jazzschlager ”Mein Papagei frisst keine harten Eier, er is ein selten dummes Vieh” (Papukaijani ei syö kovaksi keitetytyjä munia, hän on niin harvinaisen tyhmä otus), jota äitini lauloi Tuupovaaran pappilan keittiössä ja missä minä opin sekä sävelet että sanat, tietämättä, mitä sanat tarkoittivat. Sen tiesin, että laulu oli saksaksi eikä ruotsiksi, koska ruotsia oli vain Allers-lehdessä, eikä siinä lehdessä ollut lauluja, vaan mielenkiintoinen sarjakuva Tjalle, joka hän asui maalla   kalliokielekkeellä ja jolle sattui ihmeellisiä ruotsalaisia juttuja, jotka äitini suomensi. Opiskelemassa samalla vuosikurssilla oli myös Kyllikki Halme, joka arkkitehtina sitten 23 vuotta myöhemmin laati suunnitelman Tuupovaaran pappilan uudistamisesta. Äitini jostain syystä inhosi Kyllikki Halmetta syytä lausumatta.

Kun isäni armeijan jälkeen aloitti teologisessa, tapaili hän tietenkin jo ylioppilasaikasta ihastustaan Sypyä. Jo penkinpainaijaisajelukin meni Sypyn kanssa samassa reessä vierekkäin. Niinpä tapahtui – molempien osapuolten täydellisessä yhteisymmärryksessä se välttämätön eli äitini tuli raskaaksi, olivathan he jo kihloissakin. Mistään väkisin yhteenliittymisestä ei ollut kyse. Vaikka äitini myöhemmin voi olla hyvinkin koleerinen ja katkera aviomiehelleen, ei hän tästä tapaamisesta tai tapahtumasta sano tai paremminkin kirjoita mitään negatiivista, päinvastoin hän kuvailee kihlajaisten jälkeistä aikaa onnellisimmaksi jaksoksi avioliitossan, Ainoa hankaluuteen vihjaava voi olla hänen sanontansa omista vihkiäisistään, jossa hän harmitteli huntuaan ja valkeaa asuaan, koska jo silloin odotti esikoistaan ja totesi muistelmissaan ettei ollut neitsyt eikä olisi siten ansainnut valkeaa huntua.

Isäni joutui ottamaan henkivakuutusta vastaan lainaa opintoja varten ja tietysti joskus se oli maksettava takaisinkin. Sylvi-äidin asunnosta en tiedä, asuiko hän yksin vai oliko hänellä joku bolagisti eli kämppäkaveri. Sen sijaan isäni asui ainakin jonkin aikaa luokkatoverinsa Matti Tukian kanssa bolagistina, Tukia opiskeli hänkin teologiaa.

Arvi Pärssinen ja Sylvi Kuisma menevät kihloihin 13.5.1930, Arvi Pärssisen täyttäessä 23 vuotta – tragedia voi alkaa. Vihkiäiset olivat 9.8.1931 Kirvun kirkossa ja juhlat Inkilässä. Valokuvan perusteella vihkiäisiä juhli Inkilässä noin 45 henkeä, olivathan molemat Inkilästä, jossa asui paljon enemmänkin sukua. Sylvi oli noin viidennellä kuukaudella raskaana. Tämä avioliitto tulee sitten päättymään avioeroon 10.6.1955 vain 24 vuotta ja kahdeksan lasta myöhemmin (vain-sana tulee siitä, että tällä hetkellä olen pitkäaikaisimman vaimoni kanssa ollut naimisissa 34 ja puoli vuotta).

Virallinen muuttopäivä Korpiselkään on 20.6.11932. Mukana oli noin 5-kuukautinen Aarno. Muuttokuorman päällä olevat lastenvaunut herättivät pahennusta vielä pappilaa asuttavan entisen viranhaltijan leskessä, Repo nimeltään. Tapanahan oli, että uusi pappi, jos oli poikamies, menisi entisen papin leskenn kanssa naimisiin noin suoralta kädeltä – ja näin myös usein tehtiin. Tämähän oli siis televisioimatonta sarjaa ”ensitreffit pappilassa”. Lesken elatusohjelma saatiin näin kivuttomasti käyntiin. Muuten oli lesken osa melko ikävä, jos hänellä ei ollut ammattia, kuten usein oli laita. Mitään lesken eläkettä ei ollut. Kuitenkin oli seurakunnissa ihan lakiin kirjoitettu oikeus ns. armovuoteen, jos viranhaltija oli kuollut. Säälittävissä tapauksissa armovuosia voi anoa valitoneuvostolta lisääkin. Leski sai asua kuluvan vuoden loppuun ja seuraavan vuoden pappilassa tai kanttorilassa – sama sääntö koski kanttorien leskiä. Armovuosi ei antanut leskelle täyttä viranhoitajan palkkaa, vaan siitä oli maksettava ”armovuoden saarnaajan” palkkio. Rahaa kuitenkin jäi sen verran, että leski tuli jotenkuten toimeen. Ensitreffit pappilassa olisi ruustinna Revolle ollut mieleen – olihan uusi pappi nuori ja salskea. Kuitenkaan ilmeisesti Korpiselässä ei leski päässyt edes armovuosille, koska virka ei ollut kirkkoherran virka, vaan vain ”virallinen apulainen”, vaikka itsenäinen toimi olikin. Siitä siis lesken nyrpistys muuttokuorman päällä komeileville lastenvaunuille.

Äidilleni alku ruustinnana ei aina ollut niin mukavaa. Hän soitti (puhelin oli keksitty) usein ”kotiin” ja valitteli ikäväänsä. Koti oli vielä pitkään siellä Inkilässä vaikka asunto oli Korpiselässä.

Siihen aikaan kaikille valmistuneille papeille oli heti töitä. Äiti-Sylvi kuvailee (noin vuonna 1987) kevättä 1932 heidän yhteiselämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Äitini tuli 23-vuotiaaksi helmikuussa 1932. Hänen uransa papinrouvana kesti samoin seuraavat 23 vuotta. Korpiselkään muutto oli tarkalleen 20.6.1932.

Äitini tekstiä: ”Vasta valmistuneena pappina ja perheellisenäArvi Pärssinen sai Viipurin hiippakunnan papeista valita ensimmäiseksi mihin menisi.” Tarjolla olikin tosi itsenäinen virka Soanlahden kirkkoherran virallisena apulaisena Korpiselässä. Soanlahti oli Korpiselästä itään. Yhteydet olivat huonot, eikä äitini muistelmissaan kerro yhtään kohtausta, jossa Soanlahden kirkkoherra olisi tullut Korpiselkään tarkastamaan virallisen apulaisensa toimia.

Korpiselkä oli näitä vihonviimeiseiä rajaseutupitäjiä, joiden taloissa syljeskeltiin lattialle ja tuvissa haisi lapsenkakka ja aserasva. Kielto Spotta ej på golfvet ei ollut vitsi,. Tuberkuloosi väijyi likaisissa nurkissa. Sivistyneistö (jos sellaista oli) koostui kansakoulunopettajista, apteekkarista, papista, nimismiehestä, lukkarista, kunnanlääkäristä, sairaanhoitajasta, suntiosta ja haudankaivajasta. (Tuupovaarassa tosin suntio leikkasi toisten hiuksia palkkaa vastaan ja poltti tupakkaa, joten häntä ei voinut laskea, ainakaan täysin, sivistyneistöön.) Sivistyneistö siihen aikaan – 1930-luvulla – oli sitä väkeä, joka ei tuottanut mitään muuta kuin puhetta ja paperia sairaanhoitajaa ja lääkäriä lukuun ottamatta.

Korpiselän pappila oli ajan tavan mukaan liian iso – pari huonetta liikaa siivottavaksi. Vähempäänkin olisi yksilapsinen perhe sopinut. Tosin alkoi äitini kertoman mukaan isäni ”rakkaudenosoitusten ansiosta” .lisää lapsia syntyä kuin Lealle Raamatussa – yksi melkein joka vuosi. (Jakob teki Lean kanssa seitsemän lasta, mutta varmuuden vuoksi vielä Lean orjattaren Silpan kanssa kaksi – vauvana kuolleista ei Raamattu kerro mitään.)

Teekkaritytön siirtyminen 23-vuotiaana pappilan emännäksi eli ruustinnaksi oli tietenkin äidilleni valtava muutos. Jokseenkin hauska kolmivuotinen opiskelu keskeytyi ja pääasiaksi alkoi tulla toiset asiat kuin kenttämittaus ja vaakitus (arvosana pikkudplomissa ”hyvä”). Korpiselän aika kesti kuitenkin vain neljä vuotta – sitten oli vuonna 1936 lyhyt jakso (7.5. – 1.10.1936) Pyhäjärvellä, jossa Arvi Pärssinen oli kappalaisena ja odotti, milloin saisi aloittaa Tuupovaaran kirkkoherrana. Tuupovaaraan Korpiselässä kahdella lisääntynyt perhe muutti 1.10.1936. Arvi Pärssinen oli silloin – 29-vuotiaana – hiippakunnan nuorin kirkkoherra.

 

PS. Kuten serkkuni Jouni Pärssinen huomautti, tämän kirjoiitelman otsikko on hiukan harhaanjohtava. Arvi Pärssinen ei saanut koskaan rovastin arvonimeä, joten hänen vaimoistaan kumpikaan ei ollut ruustinna. Rovastin arvonimi myönnetään hiippakunnittain jollekin papille enintään yksi vuodessa, ja papin pitää olla silloin "erityisen ansioitunut" - miten, se on sitten tapauskohtaista.

 

maanantai, 8. lokakuu 2018

Sijaa majatalossa

Tämä on tarinaa vieraskirjasta, jota pidettiin 4.2.1943 alkaen vuoden 1951 kesään saakka Tuupovaaran pappilassa. Aikaisempia tai myöhäisempiä vieraskirjoja en tiedä olleen olemassa.

Vieraskirjan logistiikka on seuraava: kirja jäi siis kesäteloilleen vuonna 1951, mutta säilyi kuitenkin hyvin vuoden 1954 muutossa Tuupovaarasta Vuolijoelle. Äitini ja isäni olivat asumuserossa jo vuoden 1954 jouluna lopullisen eron tultua vuonna 1955, kun äitini oli jo Kajaanissa (ja minä myös). Jostakin syystä tuo em. vieraskirja joutui äidilleni ja Kajaaniin, eikä edes pesänjaossa siitä tullut mitään riitaa. Vieraskirja seurasi muuttojen mukana sitten Savonlinnaan, Pellisenrantaan, Imatran Asemantaukseen, Kanavakadulle ja lopulta Urhonkadulle. Äitini kuoltua kirja jäi jostakin syystä sisareni Sini Kouvosen haltuun, jolla se on edelleenkin. Lainasin kuitenkin kirjan ja scannasin sen kokonaisuudessaan ja litteroin sukuhistoriaamme. Toistaiseksi kukaan ei ollut tehnyt yhteenvetoa tai tilastoa, mitä siinä vieraskirjassa oikein on, mutta nyt minä olen sen yhteenvedon tehnyt.

Vieraskirja oli ahkerasti esillä, kun vieraita ilmeni. Sota oli parhaimmillaan vuonna 1943, joten siihen liittyvät henkilöt, sotilaspapit ja upseerit, kirjoittivat kirjaan nimensä, kun saivat majoituksen. Tuupovaarassa ei silloin ollut mitään yleistä majataloa tai vastaavaa. Sota ei ollut kovin kaukanakaan: Joensuuta pommitettiin – matka pommikoneella Joensuusta Tuupovaaraan olisi kestänyt 6 minuuttia, mutta eihän täällä mitään ollut.: kirkko, pappila ja heinäseipäitä. Pappilahan oli mitä suurimmassa määrin sotatoimialuetta. Jatkosodan alkaessa neljännen armeijakunnan tykistökomentajan, eversti Kraemerin, komentopaikka oli Tuupovaaran pappila, josta eversti lähetti venäläisiä kuolettavia komentoja 15 kilometrin päähän Mannervaaraan ja Ruhovaaraan. Toiminta onnistui, ja tykistökomentaja poistui lähemmäs tykistöään Karhumäen suuntaan. Vieraskirjan lahjoittajat, papin rouvat Joensuusta, Lili Manninen ja Aili Ruuskanen, kävivät Tuupovaarassa 4.2.43 aivan kuin turistiretkellä ja avasivat vieraskirjan  psalmin sanoin. Liekö psalmi oli opeteltu ulkoa, vai pitikö luntata Raamatusta? Psalmit ovat helppoja: ”Autuas on jokainen, Herraa ken pelkää” tuli jo minultakin ihan suoraan takaraivosta, ilman lunttaamista. Monet kirjoittivat vieraskirjaan vain nimensä ja sitten psalmin numeron aiheuttaen turhanaikaista vääntöä Raamatun kanssa, kun piti katsoa, mitähän se oikein tarkoitti. Toiset kirjoittivat tervehdyksen ja kiittivät mukavasta (so. ilmaisesta) ylöspidosta. Jopa heidän pissapottansakin piispanhuoneessa joku muu tyhjensi.

Se, mitä vieraskirjasta ei näe, on lukuisten seurakuntalaisten vierailut, joista ei jäänyt puumerkkiäkään. Yleensä kirjaan merkitsivät jonkin merkittävän tilaisuuden osallistujat nimensä, mutta eivät satunnaiset kävijät. Esimerkiksi turhaan voi etsiä kirjasta Topi Tanskasen nimeä, vaikka hän minunkin muistini mukaan kävi useinkin pappilan avarassa keittiössä penkillä istuen heiluttamassa saapasjalkaansa mukavassa tupakansavussa siitä joskus renkaita pöllyttäen. Ehkä tuo etsinnän tuloksettomuus johtui siitä, ettei Topi osannut kirjoittaa. Vähän samaan kastiin on luettava jännittävät romanit (mustalaisiksi heitä silloin sanottiin), jotka kärryineen ja lasteineen karauttivat pihanurmikolle, jossa hevoselle alkoi heti maistua heinä. Tarkoituksia käynnille oli yleensä kaksi: oli tullut kirje, mutta kun vastaanottaja ei osannut lukea, piti etsiä luotettava decipher, joka tulkitsi kumman näköiset koukerot. Melkein yhtä usein tuli pihaan kärryllinen juhlaväkeä, jolla oli pikkuinen, joka piti kastaa. Meillä oli salin nurkalla aina valmiina kastemalja tätä tavanomaista tapahtumaa varten. Äitini tosin jossakin kirjeessä valitti, ettei hän aina haluaisi olla jokaisen satunnaisen Rosalindan kummi, mutta kummi piti kuitenkin olla. Ei mustalaisista ollut koskaan mitään haittaa. Ainoa haitta tai etu oli, että hevosen pitkästyksissään ulostoimittamat kakkarat piti hyysätä kasvimaalle – ne olivat mitä erinomaisinta lannoitetta.

Vieraita ja tuttavia kävi niin tolkuttomasti, että välillä tuli mieleen, kuka tämän maksaa. Sen aikaisista kirjeistä ei tässä yhteydessä käy esiin mitään erikoista vieraiden tarjoiluista. Luulisihan, että 78 ihmisen päivällinen olisi kirvoittanut jonkin sanan, mutta ei. Kirkkoherran palkkaan kuului erityinen lisä, kanslialisä, mutta ei sillä varmaan mitään tarjoiluja maksettu. Olisi aika ihmeellistä, jos papin ansioista olisi pystynyt muonittamaan esimerkiksi 300 henkilöä kuukaudessa. Niinpä arvelen, että vieraskirja oli myös tilikirja, jonka perusteella veloitettiin seurakuntaa tarjoiluista. Tätä tukee myös se, että joihinkin kokouksiin on Sylvi Pärssinen erikseen itse kirjoittanut osallistujaluettelon. Arvi Pärssinen ei kirjoittanut mitään kirjaan.

Sodan lähestyessä loppuaan alkoi suuri evakkoaalto, joka kulki myös Tuupovaaran läpi. Kaikki majoitettiin ja ruokittiin. Äitimme nimittää osaa kulkijoista pakolaisiksi eikä vain evakoiksi. Surkein kohtalo oli inkeriläisillä, jotka joutuivat palaamaan Neuvostoliittoon usein hirveisiin kohtaloihin.

Sitten se yhteenveto. Noin kymmenen vuoden aikana oli  338 kirjoihin merkittyä kokoontumista, niissä ihmisiä 1532. Nämä ovat siis ns. virallisia tietoja. Luultavasti suuri (moninkertainen?) määrä ihmisiä kävi. merkitsemättä mitään vieraskirjaan. Esimerkiksi Sylvi-äiti kirjoittaa mammalleen, että yhtenäkin yönä talossa yöpyi 63 ihmistä. Jotkut eivät halunneet varmaankaan kirjoittaa vieraskirjaan nimeään, kokien olevansa niin alempiarvoinen, ettei sivuja kannattanut uhrata. Tällainen itsepäinen oli enoni Ilmari Kuisma, joka kävi monta kertaa pappilassa, mutta ei kirjoittanut kertaakaan mitään vieraskirjaan. 

Harvinainen  vieras oli myös "Mamma" eli Sylvi Pärssisen, äiti, mummoni Helena Kuisma. Hänen käyntinsä 16.5.48 sattui pahimpaan aviokriisin aikaan, joten olo vierailulla ei kirvoittanut sananlaskun lisäksi mitään kiitosta - harvinaista kyllä mamma kirjeessään vielä kuvailee käyntiään Tuupovaarassa hyvin tukalaksi, mutta se on taas toisen tarinan arvoinen juttu.