Hajut ovat evolutiivisesti ilmeisen tärkeitä, koska jokseenkin kaikilla eläimillä on hajuaisti (kastemadoista en tosin tiedä). Lisäksi ihmisellä on yhden nenän lisäksi kaksi sierainta, vaikka varmaan yhdelläkin sieraimella voisi vetää tarvittavan hajuaistittavan ilmamäärän nenäonteloonsa. Kuten seksi niin myös hajuaistikin ja hajut ovat vähän noloja asioita – emme kummankaan läheistä liittymistä ihmisen habitukseen voi kuitenkaan välttää tai edes estää.

Elollisella olennolla on jokaisella ominaishajunsa. Ihmisellä varsinkin koirien mielestä vieläpä varsin yksilöllinen hajunsa. Vasta koiran tutuksi tuntema haju paljastaa sille kenestä on kyse. Sanontahan kuuluu ”oletko hajulla”, kun halutaan tietää, tiedätkö tai tunnetko jotain asiaa.

Kun siis minullakin on koko ajan nenä päässä, niin hajutkin ovat seuranneet koko ikäni minua – joskus hyvin aiken, mutta joskus pahaenteisesti.

Ensimmäisiä vahvoja hajukokemuksia minulla oli Kajaanin lyseossa. Lyseon tavanomaisista hajuista poiketen tämä oli jotain erikoista. Sitä tuli lyseon voimistelusalista. Koska haju oli niin outo, niin outoja oli ajatuksetkin, mitä se herätti. Kaikki piti nimittäin rokotettaman. En muista, kerrottiinko meille, mitä mikrobia vastaan rokote antaisi suojan, mutta se oli sivuseikka. Pääasia oli, että rokoteneulan paksuus kasvoi hiljalleen lähes norsun kärsän tapaiseksi, kun jono lyheni ja minun vuoro oli astua piikitettäväksi. Rokote ei sinänsä haissut miltään, vaan desinfiointiaine, jolla piikityskohta huiskautettiin ennen varsinaista penetrointia. Se aine oli – myöhemmin opin – pudasta spriitä. Alkoholi oli kyllä tuttu aine – siitä oli puhunut lyseon voimisteluopettaja Ville Pohjola valistustunnila. Ville tuntui kovasti ainetta vastustavan. Rokotuksessa ei kuitenkaan neula ollut pääasiassa, vaan takapuoli. Se nimittäin piti ottaa paljaaksi – kankaan läpi ei rokotettu. Vielä se paljaus olisi muuten mennyt, mutta rokottajat olivat naispuolisia järkiään. Niinpä tuli heti mieleen, onko pylly hyvin pyyhitty, ettei se ainakaan haise. Silloiset pyyhkimet olivat rautalangalla yhteen niitattuja kiiltopintaisia paperilappusia – Niitä oli Silo ja Levi merkkiä. Teekkarit keksivät Äpy-lehteensä mainoslauseet kummallekin: ”Silo siirtää, Levi levittää”. Vähän sen luonteisia ne olivatkin – pehmopaperin tuotanto alkoi vasta sitten, kun keksittiin mitä metsänhoidollisesti raivatuille risuille pitäisi tehdä.

Hajuja oli tietysti kaikenlaisia. Ehkä vaikuttavin omalähtöinen hajuni oli vuoden 1959 pitkällä pyöräretkellä. Retkelle lähtietiessä minulla oli lista (on vieläkin jäljellä) mukaan otettavista tavaroista – järjestelmällinen kun olin. Kaikkea muuta oli hyvin, mutta ei vaihtosukkia. Niinpä kun kahden viikon taivaltamisen jälkeen olin polkenut Kajaanista Turkuun ja riisuin kenkäni veljeni ja hänen vaimonsa Evan kesäpaikassa Kakskerrassa, koin yllätyksen. Eva pisti minut heti pesulle. Kengät ja sukat olivat satojen kilometrien ajon ohella keränneet aikamoisen bakteerifaunan, joka levitti ns. sukkamehun hajun pienen mökin joka kolkkaan. Eva muistaa kauheuden vielä tänäänkin – 64 vuoden takaa.

Haju tunkeutui myös tulevan vaimoni Eevan nenään, kun ensi kerran tavattiin. Minulla oli nimittäin puvun takki päälläni, jota en ollut pesettänyt ainakaan neljään vuoteen. Eeva tosin oli todennut jollekin samaan pubiin sattuneelle tutulleen pragmaattisesti: ”Vähänhän tuo hielle haisee, mutt eiköhän se pesemällä lähde”. Myöhemmin kun jo asuttiin yhdessä, ja alkoi tuo samanlainen jalkojen haisu, kuin silloin ennen, Eeva totesi, että jalat liotettava, ja kaikki entiset sukat ja kengät heitettävä menmään. Kalliiksi kävi, mutta niin tehtiin. Siitä lähtien eivät jalkani ole erityisesti haisseet ainakaan sukkamehulle.

Lapsena haistelut ovat tietenkin aina muistossa kuin haisevat kiiltokuvat. En nyt muistele sitä, kuinka putosin avonaiseen navetan lietekaivoon lehmien virtsan pehmittämän sonnan sekaan, vaan paljon pahempaa. Vuonna 1952 jäin kiinni tupakanpoltosta, vaikkei kukaan nähnytkään minun polttavan Haju paljasti. Tiesin tupakanpolton olevan minulta kiellettyä, mutta en tiennyt, että sen haju jäisi vaatteisiini tunneiksi. Muuta hajut lapsena olivat aivan tavanomaisia, ellei nyt muistella, miltä isomman Elias-veljeni kanssa polttamamme harjunrinne haisi vielä kuukausia sammutetun palon jälkeen.