Kievareita ja kahdesti kirkastettua paloviinaa Suomen Suuriruhtinaskunnassa.

Vuonna 1821 J. Simeliuksen painosta Helsingissä ilmestyi Joh. Georg Hornborgin laatima Vägvisare genom Storfurstendömet Finland eli Tien viitoittaja läpi Suomen Suuriruhtinaskunnan. Hornborg oli mitä luultavimmin avustajineen hyvin perillä Suomen maantieteestä, koska hänen tittelinsä oli ”Sekreterade vid Kejserl. Post-Direḉtion i Finland”. Hallintokaupungissa St. Petersburgissa puhuttiin silloin enimmäkseen ranskaa – siitä tuo kummallinen ḉ-kirjain. (Sattumoisin samana vuonna syntyi Pyhäjärvellä Wiipurin kuvernementissä Suomen Suuriruhtinaskunnassa Liisa Tahvontytär Pärssinen josta tuli suvun jatkuttua isäni ukin äiti.)

Tuupovaarassa joskus vapunjälkeisenä päivänä 1940-luvulla syntyneenä minua tietenkin kiinnostavat eritoten reitit Pohjois-Karjalassa. Koverossa oli kestikievari aikoinaan, mutta sen nimi madallettiin majataloksi jo 1930-luvulla. Kovero esiintyy merkittävänä paikkana Hornborgin kirjassa jo 1820-luvulla. Hornborgin aikoihin Joensuu oli vain joen suu, jossa oli satunnaisia taloja noin 15 Pielisjoen varrelle levittäytyneenä.

Kestikievarilaitos oli jossakin muodossa olemassa jo 1500-luvulla Kristoffer-kuninkaan säätämän lain mukaisesti. Kyyditys oli kuitenkin ennen kaikkea valtion virkamiesten ja postin kulkua varten, ja luonnollisesti talonpoikien kustannettava. Rasitus oli aikamoinen, koska tavernan pitäjällä piti olla esimerkiksi vapaa hevonen tai useitakin kyytiä tarvittaessa antamaan. Valtion edustajat olivat vapaamatkustajia jo silloin. Kohta kuitenkin huomattiin kyydit tarpeellisiksi myös ylemmälle kansanosalle, mutta maksua vastaan. Monet huomasivat lisäksi matkalaisten janoisuuden, ja keksivät keinon sen sammuttaa sekä samalla hiukan laittomasti tienatakin. Anniskelu annettiin kestikievarien yksinoikeudeksi, mutta kansa viis siitä kiellosta välitti, koska suurin osa ei osannut edes lukea ruotsia, saati ymmärtää.

Gustaf I tuli Ruotsin hallitsijaksi vuonna 1523 ja lopetti vasta 1560, siis hallitsi yksitoista vuotta pitempään Ruotsia kuin Kekkonen Suomea. Takinkääntäjiä ei yleensä arvosteta, mutta Gustaf I (Kustaa Vaasa) ei paljon Ilta-Sanomien lööppejä lukenut. Hän käänsi takkinsa protestanttisen puolen esiin ja samalla riisti kirkon turhat varallisuudet itselleen, että olisi ollut varaa sotia; kaikki muu paitsi kirkon penkit kelpasivat. Tässä ei nyt ollut mitään sen kummempaa. Jossakin vaiheessa hoviin tuli kuitenkin tieto holtittomasta menosta Turun ja Hämeenlinnan välillä: sieltä löytyi virallisten majatalojen lisäksi 238 luvatonta sahtipirttiä. Nämä lakkautettiin (miten?), ja isännät saivat taas ruveta viljelemään peltojaan leiväksi eikä sahdiksi. Lisäksi omatoimiset tavernat olivat tulleet kauppaamaan pyhäpäivisin tuotteitaan kirkonmäelle, joka tietenkin lisäsi varsinkin miespuolisten kiinnostusta muuten melko mitäänsanomatonta kirkonkäyntiä kohtaan, mutta samalla hallitsijan vihastusta, koska hänen uutta uskoaan näin käytettiin väärin sahdin voiman eikä jumalallisen voiman tutkimiseen. [Asiatiedot: Tiet ennen 1860]

Lähes sata vuotta Kustaa Vaasan jälkeen tuli vihdoin järjestystä teille. 1734 säädettiin laki hollikyydityksistä, joka, jos toimisi, takasi nuhteettomille kansalaisille säällisen kuljetuksen lähes kaikkialla Pietarista Haparandaan tai Turusta Kuopioon. Järjestelmä toimikin parisataa vuotta, kunnes junat, höyrylaivat ja autot tekivät sen vähitellen tarpeettomaksi. Viimeisin kestikievari lopetti Enontekiön Hetassa vuonna 1955. Jo 1930-luvun alussa useimmat kievarit muuttuivat matkustajakodeiksi ilman velvollisuutta kuljetuksiin.

1734 kyytilaitosta koskeva laki.

Vaikka Suomen isäntä olikin muuttanut valtaistuimensa Stockholmista St. Petersburgiin, olisi ollut liian suuritöistä muuttaa kaikkia lakeja. Niinpä Ruotsissa hollikyytejä määrännyt laki vuoden 1734 rakennuskaaressa oli voimassa myös Suuriruhtinaskunnassa. Lakia hieman tarkennettiin vuonna 1766, mutta perusta säilyi entisellään. Rahayksikkönäkin säilytettiin äyrit Suuriruhtinaskunnassa, vaikka pääasiallinen valuutta oli Venäjän rupla ja pienempi kopeekka. (Tästähän tulee vieläkin esiin sanaristikoissa valuutta nimeltä ”aurtua”, se oli pieni killinki Ruotsissa joskus 1600-luvulla.)

Hornborgin kirja alkaa viittauksilla tuohon kyydityslakiin. Ensiksi kuvaillaan yleisesti mitä kestikievari oikein on. Niitä piti olla yleisillä teillä kahden peninkulman (noin 21 kilometrin) päässä toisistaan. Se oli sellainen matka, jonka katsottiin hevosen olevan kykenevä päivässä taivaltamaan. Tarpeelliset huoneet kestikievarissa olivat hollitupa, kammareita, talli ja vaunuliiteri. Tuvan tai salin seinällä piti olla taulu, jossa sanottiin, montako hevosta seuraavaan kestikievariin voitiin päivittäin ajaa. Hevosia oli kolmenlaisia: varsinaiset kyytihevoset, sitten varalla olevat ja vielä kolmannen aallon hevoset. Odotusajoistakin säädettiin: matkustajan ei sopinut odotella kyytiä yli kolmea tuntia, tai isännälle rapsahti sakot.

Mikkelinpäivän tienoilla astuivat vuosittain voimaan uudet maaherran tai pormestarin vahvistamat taksat. Asiakaspalautteita varten oli kievarissa oltava sinetillä varustettu päiväkirja, johon asiakas voi antaa yleensä epäedullisen tiedonannon kohtelustaan.

Ei sentään kaikille ollut kyyti mahdollinen. Venemiehet olivat heti ilman kyytiä. Pois myös suljettiin turkkilaiset, kisällit, oppipojat, kerjäläiset ja Elias Lönnroth. Niinpä Elias joutui kävelemään Janakkalasta Hämeenlinnaan, kun eivät nukkavierua kulkijaa uskoneet magisteriksi, vielä lähtiäisiksi pilkkasivatkin hokemalla ”makister, makister”. Tosin tämän hollituvan pitäjällä oli muitakin kahnauksia kulkijoiden kanssa, joita sitten joutui käräjillä selvittelemään. Mutta kävellä piti magisterin.

 

Kestikievarit

Underrätelse ur Gästgifvare – ordningar och författningar om skjutsinrättningen.

Yleisillä maanteillä pitää olla kestikievareita ei yli 2 peninkulman päässä toisistaan.

Kauppaloissa (Köpstad) pitää olla kestikievari.

Kestikievarissa pitää tarpeellisia huoneita tien kulkijoille, Sali tai vierastupa, kammareita, talli ja vaunuliiteri. (Kestikievarilaki 12 joulukuuta 1734)

Tapulikaupungeissa ja suuremmissa muissa kaupungeissa pitää matkustavaisille järjestää huoneita erillään ajo- ja hevosmiehistä.

Hevosten ym. tarvikkeiden lukumäärän määräsi kaupungeissa joko maaherra tai pormestari ja raati.

Joka kestikievarissa pitää olla seinällä maaherran allekirjoittama taulu, josta selviää etäisyys seuraavaan kestikievariin, ja paljonko hevosia päivittäin sinne voidaan ajaa. Samoin pitää olla tieto varahevosista.

Kestikievarissa pitää olla maaherran sinetillä varustettu päiväkirja.

Kestikievarissa pitää olla esillä myös kestikievarilaki painettuna versiona. (1734 ja 1766)

Mikkelinpäivän tienoilla pitää olla uudet taksat koskien elintarvikkeita, juomia, vuodesijaa, valaistusta ja halkoja. Sen lisäksi viljan hinnat.

Kestikievaripalveluja eivät saaneet käyttää kisällit (gesäller), oppipojat (lärodrängar), venemiehet (båtsmän) ellei heillä ollut tarkoitukseen kirjoitettua passia. Turkkilaiset (tartarer), puutyömiehet (trädragare), aidantekijät (häcktmakare) jne. saivat tehdä matkaansa omin avuin, samoin kuin kerjäläiset.

Kuitenkin, jos asui kaupungissa ja siellä oli ammatissa, ei voinut lähimatkoihin käyttää kestikievarin kyytiä.

Jos kyyti ei järjesty kolmen tunnin sisällä, piti kaupungissa osoittaa kyytiin varahevosia.

Postinkuljetus St. Petersburgin ja Turun välillä hoidettiin kestikievarikyydillä Suurta Rantatietä pitkin (tätä tietä ei koskaan kutsuttu ”kuninkaantieksi”, vaikka nykyisiltä kartoilta sellainen löytyy).

Pikalähetykset (estafetter), joita postiljooni kuljetti Pietarista Turkuun oli myös hoidettava kestikievareitten toimesta.

Kaupungista seuraavaan kestikievaripaikkaan maksu oli 40 kopeekkaa hopeassa. Maalla maksu oli 20 kopeekkaa hopeassa per peninkulma. Tästä oli säätänyt ”H. K. M:s” joulukuussa 1809. Maksu piti suorittaa Venäjän rahassa.

Veneestä, satulasta, kärryistä, vaunuista tilpehööreieen ei saanut periä erityistä maksua.

Jos perii liikaa maksuja (ja jää kiinni), saa sakkoa 50 taalaria (24 ruplaa) hopeassa, ja jos ei ole rahoja maksaa, niin ruumis maksakoon (pligte med kroppen), tarkoittanee ilmeisesti piiskaamista.

Venematkoista pitää maksaa 12 äyriä (18 kopeekkaa) jokaiselta peninkulmalta. Jos henkilöitä on viisi tai enemmän, pitää jokaisen maksaa 5 äyriä (4,5 kopeekkaa) peninkulmalta.

Pyhäpäivisin ja juhlapyhinä kuljetettiin vain suurimmassa hädässä olevia (i högsta nödfall).

Joka ensimmäisenä saapuu kestikievariin saa myös ensimmäisenä jatkokyydin.

Hevosella sai ratsastaa kerrallaan vain yksi. Matkatavaroistakin oli säännökset, paljonko niitä sai olla.

Jos matkustaja on väkivaltaisesti ottanut kestikievarista ruokaa ja juomaa, saa matkustaja sakot.

Jos hevoset on heikkoja ja uupuvat kesken matkan, on matkustajalla oikeus vaihtaa matkalla uudet hevoset samaan maksuun.

Jos ylittää lauttapaikan tai sillan maksamatta, saa matkustaja sakkoa 20 taalaria (9 ruplaa 60 kopeekkaa).

Jos matkailija hälisee, huutaa ja kiroilee, tai saa aikaan muuta epäjärjestystä tai ryminää, saa maksaa sakkoa 5 taaleria.

Jos väärän passin turvin joku saa ilmaisen matkan (ja jää kiinni), joutuu hän maksamaan sakkoa 100 taaleria (48 ruplaa) sekä pannaan välittömästi häkkiin (i häkte sättas).

Jos kestikievarikyytiläiset sattuvat matkalla vastakkain, pitää molempien väistää vasemmalle, niin että sopivat toisensa ohittamaan. Jos näin ei tee, saa sakkoa 10 taaleria. Jos tie on niin kapea, ettei ohittamaan pääse, niin väistämisjärjestys on: jalankulkija väistäköön ratsua, ratsu väistäköön ajoneuvossa kulkevaa, kärryt väistäköön vaunua, pienempi vaunu väistäköön isompaa, lastaamaton ajoneuvo lastattua ja vihdoin vähemmän lastattu enemmän lastattua. Silloilla on etuajo-oikeutettu se joka ensimmäisenä huutaa varoituksen.

Kestikievareissa pitää vieraan tarpeisiin olla tarpeelliset sänkyvaatteet, liinat, pöytäliinat ja muut tarpeelliset taloustarvikkeet, sekä valoa, halkoja, ruokaa, yksinkertaista ja kaksinkertaista paloviinaa (enkelt och dubbelt bränvin), olutta ja mietoja juomia, ja lisäksi ohraa, kauraa, heinää ja olkia hevosille.

Ilman eri maksua saa vieras nauttia tuvasta, pöydästä ja penkistä.

Jos sunnuntaisin, juhlapyhinä tai jumalanpalveluksen aikana käyttää kestikievaripalveluja, eikä ole mitä suurimmassa hädässä, joutuu matkailija maksamaan sakkoa 5 taaleria.

Ajureiksi ei saa laittaa pikkupoikia.

Jos ajuri on juonut itsensä humalaan ja aiheuttaa siten viivytyksiä tai vahinkoa, tuomitaan kestikievarin pitäjälle sakkoa, jos hänen oli mahdollista tietää ajurin tilasta.

Jos ajuri pyytää kuljetettavaltaan juomarahoja, rangaistaan häntä kuudella parilla vitsaksia – siis annetaan selkään pajunvarsilla.

Jos joku kestikievarin rengeistä karkaa matkustajan päälle, niin ensikertalaista rangaistaan 10 parilla vitsaa, toisesta kerrasta saa piiskaa 16 paria, mutta kolmannesta kerrasta lähetetään linnoitukseen pajatöihin.

Samana päivänä ei saa ajaa kuin yhden kestikievarivälin.

 

Yleisiltä teiltä poikkeavia erityisiä teitä  Kuopion läänissä

Savonlinnasta Tohmajärvelle ja edelleen Ilomantsin pitäjään

Antola [Anttola] (Anttolan läheltä menee tie Viipuriin)                     1 3/10

Yläkuona [Ylä-Kuona]                                                                        2 1/10

Raikus [Raikuu]                                                                                   1 ¾

Huhmonvaara [Hummovaara]                                                             1 ½

Puhois [Puhos] (Huhmovaaran ja Puhoisen välillä on Puihois saha)

                                                                                                             1 ½

Häräjärvi [Haarajärvi]         (välillä Kiteen kirkko)                              2

Kemie (välillä Jouhkolan säteri)                                                           1 ¼

Vatala                                                                                                  1 ½

Huhtilambi [Huhtilampi]                                                1 ¼

Konnunniemi (välillä lähtee tie Kihtelusvaaran)            1

Kovero (välillä vasemmalle lähtee tie Kuopioon)          1/4

Kaltimosta Ilomantsiin (ifrån Kaldimo till Ilomantz)

Taipale                                                                            ¾

Sarvingi [Sarvinki]                                                         1 ½

Pirtivaara [Pirttivaara]                                                    ¾

Kortevaara                                                                     1 ¼

Kovero                                                                           ½

Häräjärvi [Herajärvi]                                                      1 ¼

Maukola [Maukkula]                                                      1 ½

Ilomantz [Ilomantsi]                                                      1

 

Pietarista Kuopioon ohjattiin kulkua seuraavasti. Ensin Sortavalaan yli 26 peninkulmaa ja sieltä sitten reittiä Ryttys [Rytty], Ruskeala, Kuricka (Ruskealan ja Kurickan välissä on Pelgjärven [Pälkjärvi] kirkko), Peigoniemi [Peijonniemi], Kemie (jossa on Tohmajärven postikonttori), Tikkalanvaara [Tikkala], Hongavaara [Hammaslahti], Mulo ja Joensuu – yhteensä taas yli 26 peninkulmaa. Matka jatkui sitten reittiä Mattisenlax [Mattisenlahti], Taipale [Viinijärvi] (jossa on samanniminen kirkko] Syssmä [Sysmäjärvi], Loukivaara [Louhivaara], Marianvaara [Maarianvaara], Retuis [Retunen], Kaavi, Welioja [Välijoki], Ristavesi, Toivola, Kelloniemi ja vihdoin Kuopio. Kuljetus Toivalasta kelloniemeen tapahtui veneellä tai paremminkin lautalla 30 kopeekan maksua vastaan, jos oli kaksi hevosta, niin sai vielä pulittaa 10 kopeekkaa lisää. Joensuu ei tuohon aikaan vielä ollut kovin merkittävä paikka; noin viitisentoista taloa oli Joensuun kylässä Pielisjoen varteen nauhoittuneina. Koko matkan pituus Pietarista Kuopioon oli noin 80 peninkulmaa, joten reippaasti mennen sai matkaan varata aikaa yli kuukauden.