Nyt kun olen sukuhistoriani pitkän juoksun kalkkiviivoilla, on ehkä aika kirjoittaa tuon historian metahistoria siis historia historiasta. Elinkautista pitempään sen väsäämiseen meni. Jos olisin arvannut silloin vuonna 2004, että edessä on 13 vuoden urakka, olisin ajatellut ehkä kahdesti ryhtyäkö vaiko ei ryhtyä. Ongelma alkoi siitä, että minulla oli omat kirjeet tallessa. Tarkoitus oli vain, että naputtelisin ne digitaalisiksi. Lisäksi olin scannanyt tuhansia omia valokuviani. Olin melkein sitä mieltä, että veljeni Rauno olisi lukuisissa sukua käsittelevissä kirjoissaan jo tyhjentänyt pajatson ja kaikki takaressutkin.  Raunolla ei tietenkään voinut ollut minun hallussa olevia henkilökohtaisia kirjeitäni. Aloitin siis naputtelemaan omiani. Kaikki kirjeeni olivat lukuisien muuttojenkin jälkeen tallessa, yhtään en ollut tuhonnut. Aikani niitä tallennettuani tuli mieleeni, että tämäkö nyt olisi minun elämäkerta: aikaisemmat polvet voi unohtaa ja tulevista ei tiedä. Sitten naksahti: nämä pitää tallentaa kaikki ja hankkia lisääkin. Ja lisää löytyi. Sisariltani Karilta, Raunolta, Helenalta, Sanilta, Eliakselta ja Siniltä sain oikeuden julkaista heidän kirjeensä kronikassani ja valokuvat digtoituina. Kronikaksi se lopulta muotoutui. Aikamääre on aika mainio roti tekemään tarinaa. Lisäksi tietenkin kaikilla oli tuhansia valokuvia, jotka liittyivät enemmän tai vähemmän aiheeseen. Loppujen lopuksi scannasin sisarusteni kansioista noin 20 000 valokuvaa lisää digitaaliseen muotoon. Kaikkia en tietenkään liittänyt sukuhistoriaan. Lasinegatiiveille kuvatut 1920-luvun kuvat ovat tietenkin kaikki mukana.

Noin vuonna 2004 syksypuolella esittelin aineistoani luokkatovereilleni. 500 sivua, pah. Nyt kokoelmani koko on ainakin 8178 sivua. Siellä ihmiset elävät elämäänsä ja kuolevatkin, kaikki ne 5730 henkilöä, sikaa lehmää ja koiraa.Vaikka olisin vikkeläkin kirjoittaja, niin 13 vuoden aikana on pitänyt tulla minulta pari sivua päivässä joka päivänä. Kokoelmaani sisältyy noin 3200 kirjettä. Niistä äitini on kirjoittanut noin 800 kappaletta ja mummoni Helena Kuisma noin 200 eksemplaaria. Heidän ja minun kirjeeni ajoittuvat vuosille  1932 2010. Kaikki kirjeet olen kirjoittanut Word-muotoon enkä suinkaan vain scannannyt.

Mummoni Helena Kuisma kokosi kansanperinnettä Karjalasta ja lähetti tukuttain tekstejä eri instansseille. Hänen teksteistään useimmat löytää Suomalaisen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkistosta, jossa ne ovat kenen tahansa luettavissa. (Jos etukäteen ilmoittaa, mitä haluaa katsoa, ovat hänen kirjoituksensa jo siististi odottamassa, jos sinne niitä haluaa päästä katsomaan ja lukemaan.) Huomattavin oli tietenkin mummoni kirjoituksista hänen itämurteiden kirjassa julkaistu Kirvun murteella kirjoitettu omaelämäkertansa (Pienii pirstalei) miu omast elämästäi.

Ehkäpä vielä suurempi kiitos kuuluu kuitenkin äidilleni, Sylvi Pärssiselle (os. Kuisma), joka jo sota-aikan kirjoitti kirjeisiinsä, että vastaanottajan pitää säilyttää kirje, koska hän ei ehdi pitää päiväkirjaa. Lukuisat kirjeet ovatkin alkuperäisinä tallessa. Isäni  Arvi Pärssinen piti lukion aikana päiväkirjaa, johon lähes päivittäin kirjasi merkittävät tapahtumat (jopa masturboinnit) tämän päiväkirjan julkaisi Rauno-veljeni kokonaisuudessaan (sensuroimattomana). Alkuperäinen päiväkirja on tällä hetkellä minun hallussa viisi vihkosta. Lisäksi Arvi Pärssinen piti päiväkirjaa sota-aikana ollessaan sotilaspastorina. Tämä päiväkirja alkuperäisenä on kadonnut, mutta löytyy jälleen Raunon tallentamana. Mielenkiintoinen päiväkirja on äitini Sylvi Pärssisen elinaikansa viimeisen kahden vuosikymmenen ajan kirjoittama. Sen lyhyistäkin merkinnöistä pääsee hyvin sisälle hänen tunnelmiinsa viimeisinä vuosina opettajana ja sitten eläkeläisenä. Eräänlainen päiväkirja on Tuupovaaran pappilan vieraskirja vuosilta 1943-53. Moniin muuten tuntemattomaksi jääneihin valokuviin on vieraskirjasta saanut omakätisesti kirjoitetun nimiluettelon.

Suvussa ja sukulaisissa on näköjään perintönä saatu merkillinen säilytysvimma. Niinpä sain muutama vuosi sitten pikkuserkultani Raija Karilalta kirjeet, joita hän sai vannoutuneilta ihailijoiltaan, veljiltäni Aarnolta ja Raunolta. Veljekset kirjoittivat toisistaan tietämättä samansuloisia säkeitä unelmiensa kohteelle, joka vei molempien sydämet kesällä 1950 Tuupovaarassa. Tapahtuma oli niin selkeä, että jopa äitimme mainitsee Aarnon puuttuvasta sydämestä joissakin tuon aikaisissa kirjeissä. Aarno olisi halunnut jatkaa suhdetta pitempääkin, mutta sitten kerran vierailulla Vuoksenniskalla, joutui sen tosiasian eteen, että Raijalla oli käytännönläheisempi suhde paikallisessa Immolan varuskunnassa palvelustaan suorittavaan sotilaaseen. Voi melkein nähdä Aarnon tuskaisen ilmeen hänen kuvaillessaa (viimeisessä?) kirjeessään Raija Junnalle pettymystään hän oli kuvitellut (mikä tietenkään ei ole mitenkään paheksuttavaa), että hän olisi ollut hakujärjestyksessä ensimmäinen.

Kuten ehkä edellisestä huomasitte, en kirjeitä naputellessani ole suinkaan mikään kirjuri, vaan toivon asettuvani aina sen hetkisen kirjoittajan tunnelmaan. Tunnelmat ovat joskus sydäntäsärkeviä: Minulla on vaimoani kauhean ikävä”, kirjoittaa rintamalta tuupovaaralainen sotilas ja metsätyömies papin rouvalle. Onnilla ei ollut onni mukanaan, vaan hänen nuori vaimonsa kuoli lapsivuodekuumeeseen. Poika joutui pappilaan hoidettavaksi. Onni kirjoitti: jos näyttää siltä ettei se pysy elossa, saa sen nimeksi panna Pekka. Pekka pysyi elossa ja niin Onnikin, mutta koska vaimon isän nimi ei ollut Jairus, pysyi hän kuolleissa.

Täytyy nyt vähän ynnäillä. Minulla on valokuvia digitoituna 37 202. Tietenkään kaikki niistä eivät liity sukuun, mutta ehkä puolet. Jos ajatellaan, että yhden valokuvan tai negatiivin digitointiin voi kulua viisikin minuuttia editointeineen, niin tuohon kulunut aika tekee yhteensä 3100 tuntia, eli työpäiviksi laskettuna 375 päivää voi hyvinkin pitää paikkansa. Sitten kaksi sivua päivässä = noin 30 minuuttia päivässä (henkilöhakemiston ylläpito, paikkakuntahakemiston ylläpito, tarkistukset ym.) tekee yhteensä noin 3800 tuntia ja muunnettuna työpäiviksi noin 470 työpäivää. Sekin voi pitää paikkansa. Joku pienempi Sini-sisareni lapsista kysyi, miten minulla on ollut aikaa tuohon. Yksinkertainen vastaus oli: en ole kymmeneen vuoteen katsellut telkkaria (nyt kun urakka on lopuillaan, hankimme telkkarin).

Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että mitä niitä vanhoja penkomaan. Minun mielestäni on hyvin vaikeaa kirjoittaa historiaansa tai suvun historiaa, jos ei ole menneisyyden tapahtumista selvillä. Lisäksi osa kuohuttavista tapahtumista on julkista: oikeudenkäyntipöytäkirjat ja tuomiokapitulin pöytäkirjat. Onko julkisen aineiston esille tuonti penkomista? En missään mielessä lähtenyt kirjoittamaan siloitettua historiaa sen enempää omalta kuin muidenkaan osalta. Ei se, että tekijä on jo kuollut, vaienna mitään. Me elämme ja kannamme kuolleidenkin perintöä. En voi mitenkään antaa anteeksi isälleni, että hän minun ollessani 10-13-vuotias ei tavannut minua koskaan. Välimatkaa meillä oli silloin 250 kilometriä suoraa junanrataa.

Omassa elämässäni oli järkyttävintä siirtyä asumaan 13 huoneen pappilasta pieneen huoneeseen äitini kanssa Kajaaniin, jossa ei ollut edes keittomahdollisuutta. Jotenkin minusta tuntui, että jotain oli väärin, vaikka äitini (minun ollessa ainut seuralainen) valisti minua jatkuvasti isäni roistomaisuudesta, jolle mina siinä tilanteessa 10-vuotiaana en tosiaankaan voinut mitään. Aloitin harjoittelemaan kanteleen soittoa ja tavaamaan nuotteja. Minulle kehittyikin erittäin hyvä taito soittaa suoraan lehdestä. Minusta oli väärin jotenkin samalla tavalla kuin Kurt Vonnegutin kuvaamalla koiralla New Yorkissa, jonka ulkomaailma vuosikaudet rajoittui 30 metriin jalkakäytävää emäntänsä asunnon luona: Koira mietti, että jotain oli väärin, mutta ei tiennyt, mitä”.

(sorry: vuodatus.net on sitä mieltä, että tämän pitää olla ITALIC, mikään ei saa muuttumaan fonttia)

Kuten edellisestä ymmärtää voi, niin en anna sukututkimuksille mitään itseisarvoa. Mitä tietoa lisää, että olen Heppu Karjalaisen kanssa sukua. Ei mitään, jos ei ole makkaraa lisättäväksi leivän päälle. Toisin sanoen, mitä Heppu sai aikaiseksi jälkipolville: kirjoituksia, runoja, ehkä omaelämäkerran. Hänen sukulaisuussuhteensa minuun on aivan mitätön seikka.