Tapailin kotona pianolla Beethovenin F-duuri pianosonaatin opus 10 numero 3 Presto-osaa. Sehän on kaiken taiteen mukaan tehty fuuga, jossa kontrpunkti on kohdallaan, aluksi oktaavissa ja sitten vaikka missä. On Beethovenilla muitakin fuugia – taito opittiin jo melko pian säveltäjän opinnoissa ja Wienin kirjastoista voi opiskella lisää Bachin teoksista. Tuon Preston teema on kaikkein banaalein mitä ajatella saattaa, jotain mitä löytyy Bachiltakin. En tosin osaa soittaa sitä Prestossa mutta tarpeeksi hyvin, että saan tuntuman.

Harjoitellessa  yhtäkkiä haistoin puuterin tuoksua ja kuulin saappaan narinaa. Katsahdin sivulle ja näin siinä Beethovenin patsaita muistuttavan melko vanhahtaviin vaatteisiin pukeutuneen ilmeisesti miehen, mutta nyt varustettuna käsillä ja jaloilla. Valkoinen röyhelöpaita pisti silmään ja puuterin haju tuli peruukista sekä puuterin lämpäreistä miehen olkapäällä.

- Mitäs siinä naureskelet, mies kysyi minulta.

- Soitan tätä Presto-osaa, enkä kerta kaikkiaan voi olla nauramatta. Sitä paitsi, meillä riisutaan kengät jalasta eteisessä.

- Mistä päättelet minun tulleen eteisen kautta. Sitä paitsi soitat aivan liian hitaasti. Minä kirjoitin siihen Presto ja se todella minun sävellyksissäni tarkoittaa sukkelasti. ja soitat aivan liikaa vääriä ääniä.

- Siitä viis. Pääsitkö kreivitär von Brownen sänkyyn, koska omistit kappaleen hänelle?

- Se ei kyllä sinulle kuulu, missä sängyissä minä nukuin. No, tässä tapauksessa kuitenkin itse kreivi oli esteenä, joten oli jätettävä toiseen kertaan kun kreiviä ei enää ole. Nuuskarasian kuitenkin sain lohdutukseksi. Atshiih --- entschuldigen sie mir bitte.

- No, jätetään se aihe. Olisin kuitenkin muutamasta asiasta kiinnostunut jotka sinä, voinhan sanoa sinä, voit kertoa.

- Ei kuulu sanoa sinä – duzen alkaa vasta sitten kun on tunnettu muutama vuosi. Bitte sagen sie sie.

- Mussen wir Deutsch sprechen. Zuerst hörte ich dass sie ganz gut Finnisch sprechen können, ohne Akzent gar.

- Palataan vain suomeen. Sinä et kuitenkaan osaa saksaa niin kuin minä. Musiikki ei tunne kielirajoja.

- Mihinkäs me jäimmekään. Tiedätkö Ludwig, mikä vuosi nyt on meneillään?

- Ei sitä minulle kerrottu, kun pääsin ehdonalaiseen. Passitettiin vain matkaan siihen kohtaan maapalloa, missä se oli menossa ja sillä hyvä.

- Tuo sinun pianosonaattisi Presto-osa on tiettävästi ainoa humoristinen kohta sonaateissasi. Mikä teki sinusta noin tosikon?

- Et vain ymmärrä tarpeeksi. Esimerkiksi sonaatin opus 14 no. 2 Andante-osassa on aivan tarpeeksi huumoria suomalaiselle kuulijalle. Sitä paitsi tämän omistin paroni Braunille, enkä hänen vaimolleen, joten sänkypuheet voit unohtaa. Minä en ollut semmoinen kuin Schumann tai Tsaikovski. – Ai pahus, eihän minun pitänyt paljastaa, että tietoisuuteni jatkui poismenostani huolimatta.

- Et siis aio riisua kenkiä?

- En!

- Kysyn vielä sitten improvisoinnista. Mozart osasi sen taidon. Kirjoititko kadensseja Mozartin pianokonsertteihin oikeasti omasta päästä vai sen mukaan miten Mozart ne esitti?

- Tämä menee nyt sanonko … Tietysti kirjoitin ne omasta päästäni. Vaikka Mozart olisi ollut kuinka hyvä, miten hän olisi silmänräpäyksessä keksinyt sellaiset improvisaatiot, jotka minä kirjoitin.

- Saako siis myös sinun sävellyksissäsi improvisoida?

- Ilman muuta täytyy ja pitää. Jos kappaleessa on toistoja, niin ei ole mitään mieltä soittaa toista kertaa aivan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Eihän siinä, keisari vieköön, ole mitään mieltä.

- Mitäpä tuli sinun veljenpojastasi?

- Häh – en oikein kuule.

Olin puhunut koko ajan paljon kovempaa kuin normaalisti tietäen hänen puutteensa. Nyt huomasinkin, että hän lukee vain huulilta, eikä kuule mitään. Siis minun soittamistani ja tempoja on hän arvioinut pelkän näköhavainnon perusteella.

-. Miksi sävelsitte niin huonoja kappaleita sooloäänelle?

- Siihen on hyvin yksinkertainen selitys: en osaa laulaa pätkääkään. Koiranikin osaa ulista paremmin. Ajan tavan mukaan jotain oli kuitenkin sävellettävä. Ei Mozartkaan sen puoleen loistanut laulusävellyksillään kuivakkaasta Haydnista puhumattakaan. Haydn oli sellainen säveltäjäkamreeri, jota sietää vältellä. Hänen pianokappaleensa narisevat jo tuoreeltaan.

- Mutta sinähän otit kaikki muodot sonaatteihisi Haydnilta

- No en kyllä ottanut – olet kuullut väärin.

- Sinullahan oli semmoinenkin oppilas kuin Carl Czerny. Hän on tullut kuuluisaksi säveltäessään maailman kuivimpia etydejä, joita jokaisen pianonsoittoa opiskelevan pitää soittaa.

- Czerny, pyh. Hän oli kuin virkamies kirjoittaessaan minun pianosonaateistani. Ei mitään mieltä. Analyysit olivat samanlaisia, kuin että joku arvostelisi sonaattejani sen mukaan kuinka monta nuottia missäkin on. Siinä toinen säveltäjäkamreeri. Onneksi (olen kuullut) ei kukaan enää soita hänen sävellyksiään.

- Sinähän olit ensimmäinen ja melkein viimeinen ihminen, joka pelkästään säveltämällä elätti itseään ja kaiken lisäksi oli itsenäinen taiteilija.

- No, minä olin niin hyvä, että ihmiset ympäri Euroopan maksoivat sävellyksistäni. Lisäksi oli näitä kreivittäriä, paronittaria ja ruhtinattaria, jotka salaa mieheltään minua säälien antoivat kaiken muun lisäksi rahaakin. Jotkut naiset pitävät vihaisista miehistä. Mitä vanhempi kreivitär, sen enemmän pitoa ja suurempi nuuskarasia.

- Nyt ilmeisesti palaatte sinne, mistä olet tullutkin. Millaista siellä on.

- Muuten hyvä, mutta aika ahdasta. Jouduin kuin rangaistukseksi Haydnin kanssa samaan selliin, kun tulin kapinoineeksi asuinsijamme kuuluvuutta vastaan. En oikein pidä jatkuvasta harpun jyskeestä. Kyllä se Haydn on kuiva persoona. Nyt en tiedä, olenko hyvällä vai pahalla puolella, koska Czernyn selli on heti seuraavana ja hänellä on pianoforte, jolla hän soittaa joka päivä etydinsä läpi. Onneksi käytävän toisella puolella on Mozart, joka silloin tällöin soittelee, mutta kuin ikävyytenä on siellä myös Jawaharlal Nehru, jonka sitarin soitto-opintojen edistymisestä päätellen luulen, että joudun kuuntelemaan häntä seuraavat tuhat vuotta.