Miehinen suhtautuminen henkilöautoon on joskus kuin suhde rakastettuun. Yleisesti sitä kehutaan ja kiertoilmaisuin kerrotaan sen salaisistakin ominaisuuksista. Henkilöauto on hyvin henkilökohtaisesti koettu. Sen ulkonäköä ihaillaan ja voipa mies joskus pyyhkäistä auton pintaa kuin hyväillen. Oman auton esteettinen kauneus on selviö, jota yleensä ei tarvitse edes selostaa. Ainoa esteettisyyttä rikkova asia on, että kaikissa henkilöautoissa on aina pakoputki paljaana näkyvissä, mutta siitä ei puhuta. Työpaikallani aiheutin lähes vihaisuuden tunnetta , kun selostin, että ostin uuden auton sähköpostin välityksellä käymättä koeajolla ja edes autoa näkemättä. Väri sentään valittiin paikan päällä eikä postitse.

Autoilijanurani alkoi melko varttuneella iällä Helsingin jäähallin parkkipaikalta. Opettajana on yrmeä mies, jonka veli oli päässyt Iltasanomien otsikkoihin rikollisen toimintansa takia. Niinpä uskoin hyvinkin tätä veljeä. Pääsin kyllä jo autokoulussa yllättämään opettajani: hän kerran kysyi, miksi vaihdoin kaistaa kehä kolmosella – selostin, että tämä kaista on tukossa, niin kuin olikin. Samoin ensimmäistä kertaa moottoritieltä rampille ajaessa hän ei lainkaan selostanut, että moottoritien nopeuksien jälkeen pitää tarkkailla nopeusmittaria, koska moottoritiellä iskee vauhtisokeus. Tämän kuitenkin tiesin jo etukäteen, joten rampille tullessa nopeuteni ei ollut se satanen vaan kuusikymppiä. Opettaja oli selvästi pettynyt, kun ei saanut omalla jarrullaan tiputtaa nopeutta sopivaksi. Ajokoulu meni ja tuli. Läpäisin tutkinnot heti ensi yrittämällä ja varsinkin kun inssiajon tutkija papereitani tutkittuaan sanoi, että hänkin on Tuupovaarasta. Hylkäys oli kyllä lähellä, kun vasemmalle kääntyessä yritin ajaa liikenteenjakajan vasemmalta puolelta.

Kun sen hetkisessä perheessäni oli jo yksi auto ei auton hankkiminen näyttänyt kovin ajankohtaiselta. Kuitenkin olosuhteiden muututtua ja asettauduttuani toiselle paikkakunnalle, oli auton hankkiminen lähes pakollista. Työnantajani majaili Lappeenrannassa ja minä Imatralla, jossa vähän aikaa tein kaupungille töitä. Kaupungintalollekin oli aikamoinen matka Huhtasenkylästä. Niinpä kun olin työpaikallani antanut asian julki, niin koirankurilainen SM-tason puolimaileri Hannu Ojala antoi minulle vinkin, että naapurilla olisi myytävää. Sieltä löytyikin sininen kuplavolkkari. Sen enempää miettimättä tai tinkimättä ostin sen. En tainnut käydä edes koeajolla. Kuplavolkkari osoittautuikin hyvin persoonalliseksi autoksi. Talven tullen huomasin – kuten kaikki muutkin kuplalla ajaneet – että lämmityslaite on autossa vain muodon vuoksi: se ei lämmittänyt. Kuitenkin myöhemmin seuraavana kesänä huomasin, että kyllähän se lämmitti aivan mainiosti. Vaikeus oli siinä, ettei ollut mitään konstia, millä lämmityksen saisi kytketyksi pois päältä. Tämä nyt oli pienimpiä vaivoja tuossa autossa – ei muuta kuin ikkunat auki.

Talven tullen alkoi ilmetä muitakin vaivoja. Etujarrupalat loksahtivat jotenkin sellaiseen asentoon, ettei jarrupolkimen painalluksella ollut hidastuvuuteen paljonkaan vaikutusta. Mutta olihan autossa käsijarru. Opinkin oikein mainioksi liikenteen ennakoijaksi käsijarrun kanssa. Onneksi sen vaijeri piti, eikä katkennut.

Jo kovien pakkasten alettua uskaltauduin pitkälle matkalle Imatralta Porvooseen veljeni luokse. Kouvolaan saakka meni hyvin, mutta sitten Kymijoen ylittävällä sillalla outo valo syttyi kojelaudassa ja paloi punaisena. Tiesin, että se oli laturin valo. Nyt ei ajettaisi enää mihinkään. Paukkupakkasessa sain vihdoin taksin ja ajelin Kouvolasta Porvooseen. Auton jätin sinne lukitsemattomana ja avain virtalukossa. Joku korjaamo sen sitten haki ja vaihtoi laturin hiilet. Niinpä onnellisen menin hakemaan autoa Kouvolasta ja läksin taas Porvooseen. Hiukan nihkeältä tuntui meno – nyt olikin niin, että korjatut jarrut olivat korjatut niin hyvin, että takajarrut olivat lähes koko ajan päällä. Tietysti jarrulevyt kuumenivat lähes punahehkuisiksi kuin Ari Vatasen ralliautossa. Välillä pysähdyin ja valelin niitä lumella, niin että höyry vain nousi. Aina vain tiukemmaksi kävi vastus niin että sata metriä ennen veljeni asuntoa sai kaasu olla aivan pohjassa, mutta perille päästiin. Lumi esti pyöriä syttymästä tuleen. Sekin vika saatiin jossakin korjatuksi.

Viimeistä pisaraa tämän auton kanssa odotin pitkään. Vihdoin oli kuitenkin todettava, että kaasupolkimen painalluksen tarkoituksena oli koventaa moottorin ääntä: yhtään lujempaa auto ei kulkenut, mutta ääni oli kova. Siispä taas auton vaihtoon.

Sama kelmi, SM-puolimaileri, usutti minut taas naapurinsa luokse. Siellä olikin autotallissa juuri maalattu Mazda. Käytiin koeajolla. Ihmettelin hiukan moottorin rykivää käytöstä, mutta auton tuunaaja puhui vain pienistä säädöistä. Kaupat tehtiin ja matkaan lähdettiin. Vähän minua ihmetytti, että pakoputkesta tuli joskus aika sinistä savua ja että auton vauhti tahtoi ylämäissä hiipua. Viimein piti auto viedä korjaamolle. Sieltä tuli vastaus: yksi sylinteri ei toiminut. Olin jo nolona lähdössä perumaan kauppaa, mutta sitten huoltamo sanoi, että heillä on yksi tällainen moottori. Ei muuta kuin moottori vaihtoon ja menoksi. Ja muutama vuosi menikin hyvin. Käytiin jopa ulkomailla. Kun volkkarin lämmityslaite oli aina päällä, tuntui, että tästä oli ko. laite unohtunut kokonaan. Lappeenrannan-Kuopion matkalla piti useasti käydä sulattamassa jalkoja. Asensin autoon jopa upeat lisäkaukovalot.

Sitten taas tämäkin auto uupui. Kun sen viimeinen matka Vantaan Pähkinärinteestä kohti Lahtea alkoi, putosi lähtiäiseksi koko pakoputki kadulle. Ääntä tuli kuin Messerschmitzistä. Jokaisessa liikennevalossa päät viereisissä autoissa kääntyivät. Sinne se auto sitten päätyi pukkien päälle ja jonnekin, ehkä peltoautoksi. Lahdesta löytyi sitten korvaava auto: Lada Vaz L. Iso L tarkoittaa, että listat sivussa. Tosin sitä saatiin herätellä neljä tuntia henkiin hinaamalla pitkin maanteitä, mutta käyntiin se lähti.

Lada oli edullisin auto minun historioissani. Kun sen tankin täytti, niin auton hinta kaksinkertaistui. Lisäksi, kun kävin Lapissa, oli minulla arvot kohdallaan: kamerani maksoi paljon enemmän kuin auto. Tässä autossa oli säädettävä lämmityslaite. Puhallusta ei tarvinnut käyttää edes -35 asteen pakkasessa. Kaiken kaikkiaan mainio auto.

Mutta kuten kaikille autoilleni, niin tällekin sattui vahinko. Kaverini auttoi minua tankkaamisessa ja kaatoi mukamas jäänestoa (etanolia) tankkiin. Purkissa tosiaan luki, että Masinol, mutta sisältö oli pakkasnestettä. Auto kulki hyvin seuraavat 100 metriä, mutta sitten tuli stoppi. Kumiletkulla sitten imettiin huoltamolla pakkasneste tankkiin. Nyt kävi kuitenkin toinen vahinko: tyhjennettäessä pääsi kumiletkusta siivuja tankkiin, jotka sitten tukkivat bensansuodattimen. Kuopiosta Leppävirralle meni hyvin, mutta sitten auto hiipui lopullisesti. Taas huoltamolle. Kun ei ollut oikein tarkkaa bensamittaria, minulla oli tapana ajaa tankki tyhjäksi ja sitten lähimmälle huoltamolle sen litran turvin, joka oli aina takakontissa. Kerrankin tällaisen tapauksen jälkeen kävin huoltamolla Kuopiossa täyttämässä sen litran pullon. Kassan ilmekään ei värähtänyt, kun sanoin että litra pensaa. Hän sanoi: ”Koko litrako?”.

Hiljakseen alkoi tuokin Lada rapistua. Kerran oli Kuopiossa motellissa joku atk-päälliköiden kokous. Ladan takaovi ei mennyt enää oikein kiinni tavallisin konstein. Niinpä esittelin, kuinka Ladan ovi soljetaan: napakka potku ja se on siinä. Oulun kaupungin atk-päällikkö – toinen koiranleuka – huusi kovalla äänellä: ”Ilmo, kenen autoa sinä potkit”. Viereisen taksijono autoilijat – ne joilla tupakoinnin takia oli ikkuna auki – terästivät näköään ja alkoivat veivailla poliisin numeroa.

Ladastakin aika loppui. Toivorikkaana ajattelin, että kyllähän kulkevasta autosta jotain saa. Ensimmäinen, jolle autoa tarjottelin, sanoi että 300 markkaa voisi antaa. Minusta tuo nyt oli törkeää. Menin sitten romuttamolle, jossa vastaus oli vielä tylympi: ”Voidaanhan me tämä ottaa”. Sen verran nolona olin taas, että annoin auton sinne ilmaiseksi. Minusta ei varmaankaan olisi tullut autokauppiasta.

Tuon ensimmäisen volkkarin pysähdys Kymijoen sillalla jäi kammottavana mieleen – oli kylmä ja vaatetusta ei ollut tarpeeksi - meinasi tulla paniikki (huom jälkipolvi: ei ollut kännyköitä olemassakaan). Jotenkin se sitten palasi jälkeenpäin mieleen useinkin. Nimittäin yhden kerran huomasi volkkarin kojelaudassa aivan uuden punaisen valon, josta minulla ei ollut aavistustakaan, mikä se on. Kun terästin katsettani, huomasin valon ympärillä tekstin ”Romuraja ylitetty”. Kyllä minua nauratti, kun siitä unesta heräsin.