Aikaisemmin kirjoitin jo ensimmäisestä kirjasta, jonka aivan itse luin viisivuotiaana vuonna 1950 kesällä. Jotenkin lukuharrastukseni koki stagnaation, enkä lukenut oikein mitään mieleen painuvaa tai merkittävää lähes neljään vuoteen – tietenkin lukuun ottamatta Isoa tietosanakirjaa, Karimon Kumpujen yöstä tarinakirjaa ja Suomen historiaa valottavaa Oma -maa kirjaa. Vuonna 1954 olin jo koulussa neljännellä luokalla, joten koulua olin käynyt siihen mennessä kaksi ja puoli vuotta ja lukenut koulukirjoja. Minulta jäi käymättä kokonaan kansakoulun toinen luokka, joten en vieläkään tiedä, mitä minä siellä en oppinut.

Joulua 1954 vietettiin Vuolijoen pappilassa hyvin ankeissa merkeissä: isä ja äiti olivat eroamassa ja asumuserossa, eikä äiti enää asunut pappilassa, vaan 7 kilometrin päässä koulullaan Vuottolahdessa. Ei ollut puhettakaan, että vanhemmat olisivat viettäneet joulua yhdessä. Kaiketi jonkinlainen joulu kuitenkin Vuolijoella vietettiin, mutta en muista siitä joulusta edes, oliko meillä joulupukkia tai kinkkua. Jos joulupukki oli, niin sen oli täytynyt olla pirssimies  Toivo Valtanen. Kanttori oli jo vetäytynyt naapurissa juopottelijaksi, joten hän se ei ole voinut olla. Topilla oli autonaan tilava ruskea Popeda – se oli ainoita autoja, joita tiheän lisenssoinnin läpi pääsi Suomeen.

Kun kaksi vuotta aikaisemmin joulukuussa matkustin isäni kanssa junalla Joensuusta Helsinkiin silmieni näköä tarkistamaan ja takaisinkin, osti hän mennessä Joensuun asemalta minulle Aku Ankka -nimisen lehden. Tullessa ei tarvinnut ostaa mitään, koska kaikki näin muutaman päivän ajan sumeana. Aku oli juuri alkanut ilmestyä ja oli minun mielilukemistoani. Aku Ankka oli ajan hermolla silloinkin – jossakin vuoden 1952 numerossa  Aku Ankka vahti tuntemattomaksi jääneen veljensä poikia ei lyhemmällä eikä enemmällä, kuin tutkalla. Moderni tekniikka tuli Aku Ankkaan nopeammin kuin revisionismi Kansan Uutisiin. Tuo kaksi vuotta sitten saamani kirjallinen lahja ei suinkaan ollut jouluna 1954 enää mielessäni. Niinpä yllätyin melkoisesti, että sain isältäni lahjaksi kintaiden sijaan kirjan. Kirjan nimi oli Risu Tuomo ja kirjoittajan nimi Vilho Rantanen. Vielä mielenkiintoisemmaksi isäni ostoksen tekee se, että kirja oli juuri ilmestynyt, eikä mikään alennusmyynti- tai ylijäämäkirja, kuten olisi isäni luonteen huomioon ottaen arvellut. 

Risu Tuomo on kulkenut rakkaana aivan alkuperäisenä joululahjakirjana pitkän tien reittiä Vuolijoki - Vuottolahti – Kajaani – Savonlinna – Pellisenranta – Imatra Asemantaus – Imatra Kanavakatu – Helsinki Maunula - Helsinki Malmi – Helsinki Roihuvuori – Leppävaara – Pitäjänmäki – Kivenlahti – Imatra Huhtasenkylä – Kuopio – Vantaa Pähkinärinne – Kuopio Rypysuo – Kuopio Särkiniemi – Lahti – Kärkölä katoamatta edes Kuopion Rypysuolla. Kirjassa ei ole kuvia, mutta pikkusiskoni Sini on jälkeenpäin koristanut kirjan asiaankuuluvilla naisvaatteiden muotipiirroksilla.

Kirjan kirjoittaja Vilho Rantanen on ollut tuottelias kristillisten kirjojen kirjoittaja. Itse olen keksinyt kristilliselle kirjalle määritelmän: se on kirja, jossa ei pissitä. Tämän määritelmän mukaan myös Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Aku Ankka ovat kristillisiä kirjoja, mutta Simo Puupposen Pikku Pietarin piha ei ole. Wikipedia kertoo Rantasen olleen (hän eli vv. 1899-1978) Suomen Vapaakirkon pastori, saarnaaja ja runoilija. Vapaakirkon pastoriksi pääsi ilman turhaa yliopistoa Vapaakirkon teologisesta opistosta – yliopistoista tuskin mikään oli vapaakirkollisesti suuntautunut tai sisälsi vapaakirkollisen tiedekunnan. Saarnaajaksi saa kutsua itseään kuka vain, ei ole suojattu nimike. Samoin jokaisessa meissä asuu pieni runoilija. Vapaakirkko on nimensä mukaisesti ahdasmielinen Raamattuun kirjaimellisesti sitoutunut luterilaisesta kirkkokunnasta eronnut noin 15000 ihmisen yhteisö.

Kun nyt tuossa tuli Raamattu ja sen kirjaimellisuus esiin, niin eipä ole aikaisemmin tullut mieleeni Luukkaan evankeliumissa esitettyä Jeesuksen kärsimyshistorian outoutta. Luukkaan mukaanhan Jeesus sanoo sille rosvolle (ne oli rosvoja, eivätkä murhamiehiä), joka ei häntä pilkannut: Totisesti, jo tänään olet minun kanssani paratiisissa. (Luukas 23:43).  Ristiriita synty siitä, että Jeesus ei suinkaan noussut haudasta ”tänään”, vaan vasta kahden päivän perästä ja varsinaisesti helluntaina, 40 päivän kuluttua, hävisi näkyvistä taivaaseensa. Tämän ristiriidan ovat jotkut Jehovan todistajat huomanneet ja siirtäneet pilkkua: ”Totisesti tänään sanon sinulle, olet minun kanssani paratiisissa”. Etteikö muka pilkun mussutus ole joskus tärkeää. Matteuksen mukaan 27:44 ”Samalla tavoin pilkkasivat häntä myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu hänen kanssaan”, vaikka Luukaksen mukaan vain toinen. Mihin uskoa? Mutta tämä ei nyt tässä yhteydessä ole pääasia.

 

Synopsis

Risu Tuomon ankea lapsuus paljastuu jo ensimmäisessä kappaleessa. Hänen isänsä oli oikea luuseri ja kadotti äidin taloon tuoman rikkauden. ”Mies vaihtoi kaiken, minkä irti sai, viinaan”. Vielä Rantanen lyö pirtua kiukaalle: ”Himojen tulet polttivat karrelle miehen sielun”. Miehen nimeä ei koskaan mainita, mutta ajan tavan se on varmaankin ollut myös Tuomo. Sitten mies kuoli. Äidin nimi oli Anna. Talous ei tietenkään ollut kunnossa varsinkin kun ”armottomat velkamiehet anastivat lähes kaiken mitä kuolinpesässä oli jäljellä”. Kristillisissä romaaneissa ei oikein viinan suhteen ole vivahteita – joko lekkerin hana on auki tai se on kiinni.

Välillä Tuomo joutuu pilkatuksikin muiden lasten taholta, kun he yllättävät Tuomo ja äitinsä polvirukouksessa omassa tuvassaan – he kiittivät Taivaan isää naapurin isännän lahjaksi tuomasta koivuhalkokuormasta. Sinänsä kiitoksen kohteenahan pitäisi olla naapurin isäntä, mutta kirjallisen olosuhteen vuoksi oli sujuvampi kiittää Taivaan isää, jotta säilyttäisiin oikealla polulla.

Pian kuluu talvi ja kesä, ollaan syksyssä. Paikkakuntaa ei mainita, mutta syksyn tullen äiti on elonleikkaushommissa sirppi aseenaan.  Sivulla 17 alkavat kuitenkin uudet vastoinkäymiset: ”Äiti näet iltasilla usein valitteli, että jotakin outoa oli nyt tapahtumassa Hän ei jaksanut enää leikata viljaa yhtä tarmokkaasti kuin ennen.” Äiti sairastui vuoteenomaksi. Ainoa hoitaja oli Tiensivun Miina, jonka terveystieteiden taidoista ei muuten kerrota mitään. Jo sivulla 18 ilmenee, ettei hoito ollut tehonnut, vaan ”kärsinyt ihminen nukkui rauhallisesti viimeiseen uneensa”.

Niinpä siis Risu Tuomosta tuli täysorpo. Sivulla 19 Tuomon kohtalo on selvä: ”Tuomo joutuisi huutolaispojaksi johonkin etäällä olevaan taloon. Mainitun talon isäntä oli suostunut halvimmalla ottamaan pojan hoitoonsa”

Huutolaisuus kukoisti Suomessa 1800 ja 1900 luvun vaihteessa. Viimein tämä sosiaalisuuden muoto lopetettiin lailla vuonna 1923 (Ruotsissa jo vuonna 1918). Huutolaisuutta harrastettiin kuitenkin laittomasti niin, että viimeisin huutolaistilaisuus tiedetään järjestetyn vuonna 1935. Huutopäivä oli hiukan sarkastisesti viattomien lasten päivä 28. joulukuuta. Huutolaisiksi pääsivät muutkin kuin lapset: sairaat, vanhukset, hullut, vammaiset ja vaivaiset. Huutolaisilla ei ollut mitään suojaa isäntien tai emäntien mielivaltaa vastaan, ja työtä teetettiin niin paljon kuin huutolainen jaksoi tehdä, kelloa katsomatta. Jotensakin kuuluisia huutolaisia ovat olleet kirjailija Joel Lehtonen, kirjallisuuden Nobel-palkittu Harry Martinson ja vielä Ville Väisänen, Mannerheim-ristin ritari numero 145.  Noista vuosiluvuista ja kieltolain ajankohdasta päätellen kirja kuvailee tilanteita lapsi-Tuomon osalta ennen vuotta 1919 ja varmaankin ennen vuotta 1923.

Tuomo aloittaa huutolaisena vieraassa talossa. Isäntä matkalla kaukaiseen taloon hieman harmittelee, että tuli otetuksi noin heiveröinen. Siitä isäntä saakin heti kohta sapiskaa emännöitsijältä (äiti on talosta kuollut) : ”Emännöitsijä paapatti, että taloon hilataan kaikki sokeat ja vaivaiset. Lopulta ei ennätä muuta kuin näitä hyyssätä.”. Ei hyvältä näytä Tuomon kannalta, kun talossa on tuollainen syöjätär. Tuomo saa nukkumapaikakseen osoittelevasti koiran sängyn. Minkä laatuiset suhteet isännällä on emännöitsijään, jää lukijan arvattavaksi. Ajan tavan mukaan leski meni oitis naimisiin piian kanssa, koska emäntä talossa piti olla. Näin ainakin äitini suvussa tehtiin.

Tuomo saa ystäväkseen mökkiläisen, vanhan Feetun. Hänellä on elämään kokemusta ja opastusta: ”Muista että lähes kaikki kuuluisat miehet ja naisetovat lähteneet köyhistä ja vaatimattomista oloista.”  - Tämän Rantasen filosofianhan voi kääntää toisinkin päin – lähes kaikki mitättömät miehet ja naiset ovat lähteneet rikkaista ja prameista oloista”.

Jotta en paljastaisi kirjan juonta, vaan säästäisin sen avautumisen uudelle lukijalle, kertaan vain Tuomon viimeisen elämänvaiheen Lääketieteen opintojen loppusuoralla hän sairastuu vakavasti, lähes kuolemansairaaksi, mutta Luojan kanssa voi neuvotella.  Tuomo rukoili: ”Herra, jos annat minulle vielä elämän lahjana takaisin, uhraan sen sinun työhösi. Menen lähetyslääkäriksi Kiinaan.” Kuolemalla uhannut keuhkokuume hellitti ja lupauksen täyttö alkoi. Tuomo oli mennyt lääketieteen opintojensa välillä naimisiinkin. Loppukohina on kuin viimeiseltä rannalta, jossa vaimo katsoo miehensä lipumista pois tavanomaisen perhe-elämän rasituksista Kiinan miellyttävyyksiin: ”Valma Kivelä seisoo laiturilla ja katsoo laivaa, joka on loitonnut jo kauas. Hänen sydämessään asuu suuri rauha ja ilo. Tuomo Risula, kärsimysten poika, rukousten poika, on matkalla auttamaan kärsivää maailmaa.”. – Näinhän ei asia tekstin mukaan ole, vaan hän on menossa Kiinaan auttamaan kiinalaisia hädästä, jonka laadusta ei ole lähempää tietoa.

Hauskasti joskus 1960-luvun puolella olin Vanhan kellarissa kaljalla. Siinä oleillessa elävästi tuli mieleeni Vilho Rantasen Risu Tuomon lähetysmatka, koska vieressäni oli kaukainen luokkatoveri Savonlinnasta. Hän oli lähdössä samana iltana laivalla Timbuktuun lähetyssaarnaajaksi. Ilmeisesti laivalla ei tarjoiltu, koska piti kunnon pohjat ottaa Helsingissä. Ohje kaikille kuoleville: tehkää kaupat Luojan kanssa, se kannattaa. Risu Tuomo kirjassa ei muuten pissitty.

 

PS. Korjattu 26.9.2018: Vilho Rantasen elinaika