1945-1954 välinen aika oli aluksi korttiaikaa. Kaikki oli kortilla, toisin sanoen jos tavaraa yleensä oli myytävänä, niin piti olla ostokortti. Kortilla sai sitten ostaa rajoitetun määrän.  Kahvi, silloin sitä vihdoin sai ja ihan oikeaa, oli kortilla pisimpään, maaliskuuhun 1954 saakka. Tuupovaaran pappilaan synnyin minä toukokuussa 1945. Hitler oli päättänyt päivänsä muutama päivä aikaisemmin ja sota käytännössä Saksassa ja Suomessa päättyi pari viikkoa elettyäni.

Rajaseudulla Pohjois-Karjalassa oli hauska tapa. Lapsen syntymän jälkeen ensimmäiselle tervehdyskäynnille tullessa piti olla mukana rotinat. Rotinat tarkoittivat lahjaksi tuotuja herkkuleivonnaisia ja muita elintarvikkeita: ensimmäisenä ns. rotinarinkeli, joka oli ympyräksi leivottu ja paistettu pullaeltta. Sitten oli kakkua ja pikkuleipiä rinkelin sisällä. Pappilaan laitettiin tietysti suurella huolella parasta mitä vain pystyttiin. Sylvi-äitini piti kirjaa siitä, monetko rotinat saatiin. Minun tapauksessa äitini mainitsee saaneensa heti kohta kolmettoista rotinat, mutta ei se siihen jäänyt. Minulle ei noista herkuista tietenkään tullut mitään, koska olin rintaruokinnassa – se tosin loppui ennenaikaisesti ja siirryin tuttipulloon. Rotinoista riitti kakkua lähetettäväksi edelleen mummolleni Nuppulinnaan (kyllä kai ukkikin vielä osansa sai).

Ruokataloudesta kirjoittaa Helena-mummoni Nuppulinnasta tyttärelleen Sylville 17.6.1945: ”Meillä on nyt kaikki muut kesäkasvit maassa paitsi tomatin taimet on viellä istuttamatta. Tähän saatiin oman talon peltoon, mutta muuten ei luvattu ensinkään kuin maavuokra piti luvata suorittaa työllä, mutta hyvä se on silleenkin. Meillä on nyt perunaa maassa viidettä säkillistä, niitä laittoi Eino viellä kotoa tuotuja ja Toini laittoi yhden säkillisen, niitä heidän hyviä perunoitaan. Täällä tämä elämä tulee niin ihmeen kalliiksi, kun ne määräannokset ei riitä alkuunkaan, mutta hyvin on tähän asti tultu toimeen. Ostaa saa kyllä pörssistä jos kenen kukkaro sen sietää. Kunhan ensikerran kirjoitat, niin kerro miten sinä ruokapuolen kansa tulet sen suuren joukon kanssa toimeen. Sen puolesta en sano, tänne ei suinkaan saa laittaa mitään”

Omasta ruokataloudestaan kirjoittaa puolestaan Sylvi sisarelleen Toinille Muurameen 21.6.1945: ”Tänään Arvi vei postiin Sinulle tarkoitetun paketin, jossa lähetettiin Sinun yhdeksännen vauvasi johdosta rotinantapaisia. Hän törmäsi ovella kahteen Koveron rouvaan, jotka toivat minulle päin rotinoita. Nyt olemme siis saaneet 19 rotinat. Nytkin valtavat rinkelit ja maukkaat kakut ja piiraat + kermaa. Muuten. tästä päivästä Helena sanoi, että tämä on onnen päivä. Kävin eilen illalla Iivosen Auran kanssa (+ kaksi hänen siskoaan) Asennossa, ja sieltä sain piimää, maitoa ja juustomaitoa, viime mainitun ilmaiseksi. Tänä aamuna toi Airion emäntä juustomaitoa, ja päivemmällä ja Konnunniemen Vatasen isäntä 20 l. hyvää piimää. Sitten puolen päivän maissa tulivat ne rotinat! Vieraita oli sitten kans’ koko päivän. Kello 7 minulla olivat jo piirakat perheelle tarjottavina. Kari ja Rauno käyvät vuoroin kitkemässä ja ongella. Veivät juuri 2 kiloa pikkukalaa ilmaiseksi – kun minä en tarvinnut – postille rouva Hakalalle ja hän lämmenneenä ’huomaavaisuudesta’ antoi pojille kilon voita! Voisiko sellaista tapahtua Muuramessa?!!

Mamma halusi tietää meidän ruokapolitiikastamme jotain. Ei meillä mitään ihmettä puutetta ole ollut. Välillä olemme olleet ilman voita, sitten taas on saatu. Hinta on ”mustassa pörssissä” 140 mk:sta 300 mk:aan. Me emme maksa kuin 140 mk, joskus 200 mk. Maitoa saa nyt sen kun tarvitsee, jos kehtaa kerjätä ja hinta on 4-8 mk. Kerma 45 mk. litra,  kananmunat 5-10 mk, mutta niitä en ole saanut kuin nyt yhdellä ostoluvalla. Perunoita eivät kuulu paljon saavan kukaan. Meillä on omia. Lihaa ja vehnäjauhoja emme ole sivusta ottaneet koskaan, vaikka niistä on aina pieni puute. Kalaa olemme syöneet ainakin sata kiloa tänä kesänä ja suolassa on puoli isoa saavillista. Ostettu ei ole yhtään, mutta myyty on isoja kaloja 25 mk/kilo. Joensuussa kuulutaan kaloista tarjottavan 60 mk kilolta eikä sitenkään saa. Leipäpuoli riittää hyvin niukalti jakelusta toiseen. Villaa olen kysellyt ostaa monesta paikasta, mutta en saa. Vaatetta saa joskus. Tänään sain pojille housut ja 8 m paitakangasta.”

Minua on aina ihmetyttänyt, miten pappilassa selvittiin kesällä ruokien säilyttämisestä. Rinteessä oli kyllä maakellari, mutta kesähelteillä ei senkään lämpötila laskenut kuin ehkä noin 15 asteeseen. Minulla on joltakin kesältä näköhavainto, että liiterin takana olisi kesällä ollut sahajauhoihin peitettyjä jääkimpaleita, mutta ei meillä jääkaappia ollut. Silloinen jääkaappi oli nimensä mukainen laitos, johon pantiin jäitä sulamaan ja lämpöä laskemaan. Sellaista ei meillä kuitenkaan ollut, muistaa veljeni Kari, joten jää arvoitukseksi mihin jää oli tarkoitettu.

Vielä 1930-luvulla koneellisesti jäähdytetty jääkaappi oli niin harvinainen, että Iso Tietosanakirja vuodelta 1933 kutsuu laitetta jäähdytyskaapiksi. Ennen freoneja kaapissa käytettiin jopa myrkyllisiä nesteitä, joista aiheutui vahinkoja.1920-luvulla jääkaapit yleistyivät USA:ssa ja muuallakin. Suomessa sellainen laitos maksoi kuitenkin lähes saman verran kuin henkilöauto, mikä johtui enemmänkin autojen halpuudesta. Ei edes upporikkaalla Ukko Pekka Vatasella ollut jääkaappia 1950-luvun alussa. Tukiaisen kaupastakin koneellinen jäähdytys puuttui – tuoretavara piti saada kaupaksi nopeasti. Vielä vuonna 1966 kaupoissa säilytettiin maitoa lähes avoimissa sammioissa – hapan kaupan maito ei ollut kovinkaan kummoinen poikkeama. Mutta sitten tuli pastöroitu pussimaito, joka säilyi huomattavasti pitempään. Piti vain olla tarkkana, etteivät muut ostokset puhkaisisi mustan maitopussin kylkeä. Jäätelöä kyllä myytiin, mutta sen jäähdytti hiilihappojää.

Totta kai tiedettiin jäähdytyskonsti. Jos pullon juoma haluttiin säilyvän kylmänä, käärittiin pullo kosteaan kankaaseen tai kasteltuun paperiin. Kun vesi haihtui, niin samalla kangas yms. jäähtyi. Kaikesta huolimatta nenääni saan sellisenkin hajumuiston, kuin miltä härskiintynyt voi haisee. Kananmunista tietenkin erotti heti, oliko muna mätä. (Tästä on jäänyt minullekin tapa käyttää kananmunia: munat rikotaan yksitellen ja haistellaan, ettei vain ole pilaantunut.) Kanat meillä olivat aivan luomua: munivat navetan heinille. Niitä sai sitten varovasti etsiskellä sieltä motkottavaien kanojen seasta. Joku tietysti jäi löytymättäkin ja ehkä pilaantuikin.

Ruokamyrkytyksiä tai mahavaivoja ei meillä lapsilla kovin usein ollut. Ilmeisesti ruoan säilytystavat olivat kuitenkin sen  verran laadukkaita ilman jääkaappiakin.

Omien ruokamuistojeni päällimmäisenä on perunavelli. Sitä syötiin ruisleivän kanssa. Voi että se osasi olla hyvää. Sinänsä kaikki oli hyvää, koska oltiin aina liikkeellä ulkona. Valokuvista näkyy, ettei kukaan kavereistanikaan ollut paksu. Toinen herkku oli tietysti harvinaisempi juhlaruoka, nimittäin karjalanpaisti. Ei itse liha ollut mitenkään erikoista, vaan liemi. Kun siihen kasteli ruisleivän paloja, niin sai oikein kunnon herkkupalan. Outoja ruokalajeja sen sijaan olivat esimerkiksi munakkaat – ei sellaisia tehty ensinkään. Tässähän oli takana teollinen ruoanlaitto: kun syöjiä oli esimerkiksi 15 ihmistä, ei ruoanlaitossa voinut näperrellä. Myöskään ei koskaan ollut kokolihapihvejä. Jauhelihaa saatettiin 10 ihmisen kastikkeeseen panna 100 g. Kalaa sen sijaan syötiin kalakeitossa, savustettuna ja suolakalana. Nyt niin tavallisia eineksiä ei ollut kaupassa ensinkään. Vihannesherätys ei ollut vielä tullut, eikä salaatteja paljon harrastettu. Juomana oli joskus maitoa, jota oli jatkettu vedellä – se maistui aika haljulta – kokeilkaapa. Potattikakkaroita ja piiraita oli usein tavanomaisen ruisleivän lisäksi. Leipä paistettiin tietenkin kotona. Broilerista ei oltu vielä kuultukaan. Joissakin juhlissa voi saada kukkoa viinissä, mutta liha oli tosi sitkeää. Jälkiruoista oli parasta köyhät ritarit. Sitten makoisa ruoka oli kuivuneista leivänpaloista voissa pannulla paistettu mössö. Arkisin kouluaikaan ei paljon panostettu ruokiin, koska kaikki saivat aterian koulussa. Lauantainakin käytiin koulua.

Isälläni oli tapana ottaa mukaan häihin tai hautajaisiin jonkun lapsistaan. Siellä kun sai syödä herkkuaterian ilmaiseksi. Näiltä matkoilta en muista mitään erikoista ruoista, koska automatka taksilla juhlapaikkaan ja takaisin oli minulle aina elämys. Kai niissä tilaisuuksissa aina parasta pantiin pöytään. Ainakin noilla matkoilla opin käyttäytymään hillitysti pienestä pitäen. Minä kävin hakemassa aina viimeisten joukossa, vanhempiaan ennen ei saanut pöydästä ottaa. Ei kukaan minulta kysynyt, mitä minä siellä teen, vaikka vainajasta harvoin tiesin edes nimen. Haarukan ja veitsen oikeaoppinen käyttökin opeteltiin noilla matkoilla. Ruoka suussa ei saanut puhua. Myöskään ei sopinut röyhtäillä eikä veistä saanut laittaa suuhun. Lautanen kallistettiin itsestä poispäin, kun lusikoitiin viimeisiä ripunoita. Haarukka ja veitsi aterian lopuksi asetettiin kello viiden asentoon. Ihmisiä piti oppia tervehtimään kädestä pitäen. Piti katsoa silmiin, jos joku sinua puhutteli, eikä vilkuilla sivuilleen, kuin jotain hakien. Lautanen piti syödä tyhjäksi eikä lasiinkaan saanut jättää juomaa. Kun kerran pappi oli mukana, niin ruokarukouskin mumistiin. Niin myös pappilassa tehtiin, mutta ruokarukous oli kyllä kurnivan nälän takia aina lyhyt vaikka minusta tuntui joskus sekin liian pitkältä.