Talvisodan evakuoinnit sujuivat yleensä hyvässä järjestyksessä paitsi niin sanotussa Hyrsylän mutkassa, jonka väki yllätettiin eikä ehtinyt kapeaa maakaistaletta pitkin vetäytyä Suomen puolelle, vaan jäivät vangeiksi. Muualla siirrettiin väki ennalta määrättyihin paikkoihin Keski-Suomen tasalle.

Sotaa osattiin Suomessa odottaa, vaikka se niin absurdia olikin. Ylimääräiset kertausharjoitukset pantiin toimeen, kun tilanne Moskovassa näytti kiristyvän. Pärssisten ja Kuismien suvuilla olikin runsaasti miehiä sotilaan virkaa tekemään. Mummollani Helena Kuismalla oli neljä poikaa miehensä Israelin kanssa – Eino, Väinö, Israel eli Itti ja Ilmari,  joista tosin nuorin Ilmari ei ollut vielä ehtinyt käydä armeijaa, kun sota jo syttyi. Jo edesmenneellä Helena Pärssisellä ja miehellään Simolla oli panna rintamalle kolme poikaa: Arvi-isäni, Tahvana ja Simo. Lisäksi tuli vielä Toini tätini mies Jaakko Linjama.

Tuupovaaralaisten sijoituspaikaksi oli määrätty Karttula Kuopion takana. Sinne siirtyikin suuri joukko tuupovaaralaisia, vaikka koko pitäjän evakuointiin muuten ei ryhdytty talvisodan aikana. Sen sijaan naapurikunnat Ilomantsi ja Korpiselkä tyhjennettiin siviileistä. Tuupovaaran kunnan alueella ei talvisodan aikana ollut rintamakahakoita. Sen sijaan vuoden 1938 herrasmiesten kalaretken kohteena Korpiselässä ollut Tolvajärvi oli suurten taistelujen tapahtumapaikkana. Ilomantsissa venäläisten hyökkäys pysähtyi Oinassalmelle noin 25 kilometrin päähän kirkonkylästä.

Nuorin enoni Ilmari meni talvisotaan vapaaehtoisena ja kovimpaan mahdolliseen joukkoon eli panssarintorjuntatykille. Hän säilyi kuitenkin hengissä, koska alokaskoulutuksen jälkeen ei itse tykkejä tullut kuin vasta sitten  kuin rauhakin. Hänen asetovereistaan pääsi moni hengestään, kun heidän kuljetusjunaansa pommitettiin – Ilmari ei ollut mukana.

Pappilan nuorempi väki, Aarno 7-vuotias, Kari 6, Rauno 4 ja Helena 2 vietiin Muurameen Sylvin Toini-siskon luo. Hoitajaksi heille saatiin sattumalta Toini Lauronen. Sylvi palasi Tuupovaaraan ilmavalvonta-aseman muonittajalotaksi. Arvi Pärssinen oli koulutettu vänrikiksi RUK:ssa PPP3:ssa (polkupyöräpataljoona!) erityisalanaan kuormastopäällikkö. Sitä tehtävään suorittamaan hän joutui Lieksaan. Kantakortissa tosin lukee, että hän samaan aikaan olisi ollut pataljoonan pastori. Valistusupseerin virkaa ei vielä oltu keksitty. Pian hänet kuitenkin palautetaan Tuupovaaraan ilmavalvonta-aseman päälliköksi ja siviilissä papiksi. Upseeri komensi siis kirkontornissa majailevia valvontamiehiä ja alakerran kirkkosalissa takoi seurakunnan päähän jumalansanaa pappina, ruustinna keitti velliä ilmavalvontamiehille. Jostakin syystä ilmavalvonnasta ei ole mitään mainintaa kantakortissa. Tuupovaara oli ilman muuta sotatoimialuetta, joten Sylvi Pärssinen sai myöhemmin rintamamiestunnuksen.

Enoni Eino joutui sotahommiin myllyltään. Koska hän omisti henkilöauton, sekin joutui palvelukseen. Oveluus oli siinä, että omistaja ajoi rintamalla omaa autoansa. Jotain nimellistä korvaustakin maksettiin, mutta tietenkin omistaja kohteli autoaan mahdollisimman hellästi ja piti sen kunnossa. Einon ammattina kantakortissa on liikemies, mikä hän olikin. Kahden myllyn omistaja pyöritti jo aikamoisia liikelaitoksia. Toinen mylly oli Kirvun Inkilässä ja juuri valmistunut oli Elisenvaaran mylly. Varsinkin elisenvaaran mylly oli ihanteellinen maalitaulu venäläisille pommikoneille kookkaana rakennuksena radan varressa. Muutamia pommeja siihen osui, mutta ne lopulta aiheuttivat enimmäkseen lasinsiruja, kuin varsinaista vahinkoa koneille. Eino oli kohonnut armeija-aikoinaan jo korpraaliksi, mutta saanut sitten tuntemattomasta syystä 10 vuorokautta yksinkertaista arestia ja korpraalin arvon menetyksen aivan varusmiespalveluksensa lopussa. Haiskahtaa juopumukselta palvelusaikana. Einon nimike talvisodassa oli ”aseellinen kirjuri, lähetti”. Ennen sodan loppumista Eino palautettiin myllylle, koska vaikka oli sota, piti ihmisten saada jauhoja.

Toinen enoni Ilmari ei, kuten sanottu, ehtinyt mukaan taisteluihin, mutta sitten jatkosodassa asia korjaantui yli neljän vuoden palvelusajan kuluessa.

Kolmas enoni, jolla oli harvinainen etunimi Israel, oli koulutettu konekivääriampujaksi. (Kotijoukot kutsuivat häntä kuitenkin Ittiksi.) Jos joku ei ymmärrä, mitä tarkoittaa konekivääriampujana toimiminen, niin selostan. Konekivääri asetetaan etulinjaan sellaiseen paikkaan, johon odotetaan tulevan hyvin paljon luvattomia maahanmuuttajia. Niitä sitten ammutaan kuoliaiksi niin paljon kuin ehditään. (En sorru siihen, mihin sortui Fokus tietosanakirja, kertoessaan tykistä: missään siinä kirjassa ei kerrota, että tykkiä käytetään ihmisten tappamiseen.)

Kuka tahansa vähänkin talvisodan historiaan perehtynyt tietää, mitä sana Kollaa merkitsee. Kirvulaisista suuri osa taisteli Kollaalla. Päämajan tilannetiedoitus 13.3. kertoo että ” Laatokan koillispuolella torjuttiin vihollisen hyökkäykset Uomaalla ja Kollaanjoella.” Niinpä torjuttiin. Venäläinen sotilas kirjoitti päiväkirjaansa Kollaalla: ”Yhä tämän kirotun Loimolan edessä” – ei tiennyt olevansa Kollaanjoella, vaan etempänä Loimolassa. Kollaanjoen yli ei tullut kukaan luvatta eikä lupia myönnetty. Sen verran kova paikka tuo oli – lähes kovimpia talvisodan aikana – että Ittin hermo ei pitänyt aivan loppuun saakka, vaan päivää ennen sodan loppumista hänet piti siirtää rintamalta ”hermoston heikkouden” takia. Monien kirvulaisten kuolinpaikaksi tuo tuli Kollaa eikä oman tuvan kammari.

Äitini siskon, Toinin, miehelle kävi vielä surkeammin. Hänet oli koulutettu tykistön tulenjohdon tiedustelija-aliupseeriksi. (Jaakko oli aliupseeri, kersantti, eikä ollut käynyt RUK:ta, vaikka hänestä sievistellen kirjoitettu elämäkerta sellaista väittää.) Taas sellainen virka, jossa mennään etulinjaakin edemmäs katselemaan, minne ne omat tykit oikein ampuukaan puhelimen tapsi mukana. Siis maalitauluksi. Jaakko Linjaman osoite oli Metsäpirtti, Taipaleenjoki. Kalmanhajuisempaa paikkaa saa talvisodasta hakea. Jaakon pinna ei kestä vaan hänen hermosairautensa puhkeaa 6.12.1939 ja hänet pitää palauttaa toipumaan kotiin. Sotakelpoista hänestä ei enää tullut, niin kuin tuli Ittistä. Päämajan tilannetiedoitus 7.12.1939: ” M a a v o i m a t: 6. 12. Ylitti vihollinen Taipaleenjoen vahvan tykistön tukemana. Vastahyökkäys käynnissä. Länsi-Kannaksella paikallisia kahakoita, joissa tuhottiin neljä venäläistä hyökkäysvaunua. Eräs venäläinen osasto lähestyy Tolvajärveä. Kiantajärven seudulla taistellaan. Muualta ei mainittavaa.”

Kotirintamalla lapset tuntevat tietysti kovasti koti-ikävää varsinkin evakkopaikallaan, kun tuo aina läsnä oleva äiti on poissa, eikä ole neuvomassa ihmisten tavoille. Vanhin veljeni 7-vuotias Aarno kirjoittaa äidilleen Muuramesta, mutta ei kertoakseen että ”luetaan mieluummin terveydenhoitolehteä”:  Sainvärikynät ja Vihkonja2kynää minäitkinkuin minä muistelinsinua mina teen kartan sinull[e] ettaPääset tänne minunkotiin tässä onkartatkotiin TÄSSÄ ON KARTTA ÄititulePian minulla onkovaikävä äitiä

Aarno

15.12.1939 on selvää, ettei Sylvi-äiti pääse matkustamaan jouluksikaan Muurameen. Tästä hän kirjoittaa tuona päivänä: Kunhan vain neiti Lauronen ei tuskaantuisi ja lähtisi pois. Asia on niin, että Arvi sai käskyn seurata evakuoituja pitäjäläisiä heidän nykyiseen olinpaikkaansa Tervoon ja Karttulaan, mutta ei hän enkä minäkään lähtisi. Vasta osa pitäjästä on evakuoitu. Meillä majaili autojen odottajia 35 henkeä kaksi vrk., heistä 22 lasta, vanhin 13-vuotias. Tänään he lähtivät pois, eilen lähti osa mutta aamuvarhaisella tuli taas uusia, joten määrä pysyi saman. Tänä yönä on talossa jälleen n. 60 henkeä, ja talleissa kymmeniä kuormastohevosia. Aamupäivällä piti tulla aterialle 24 armeijan automiestä, mutta niitä tuli vain 5. Sitten päivälliselle puhahti 29 nälkäistä kuormastomiehiä ja automiehiä taas 5. Lisäksi oli iv-miehiä 4, ja vieraina korpiselkäläisiä kaksi naista + 2 omaa lottaa. Hulinaa on ollut. Nyt on hiljaista. Kuuluu vain miesten kuorsaus seinän takaa ja vielä kauempaa lasten itku. Ja talo lepää.

Toisaalla rintamalla ollaan toisissa tunnelmissa. Tämä on isäni veljen Simon kirjeestä 16.1.1940: ” Arvelit minun olevan Laatokan pohjoispuolella, tavallaan SENSUROITU oikein pitkään pitää puoliaan SENSUROITU pidämme huolen ja on hän sen huomannut itsekin, ei ole tavottanut enää joulun jälkeen yhtään hyökätä, valmistelee vain asemiaan ja odottaa meidän hyökkäystä. Joulun alla me hyökkäilimme SENSUROITU Sanoit, että tarkka-ampujana olisin jo ollut turmana ryssille. Se on kyllä totta, olen pikakivääriampujana ja onhan niitä tullut jo mennyksi aika paljon, joskus tekee ihan pahaa, kun iivanaa jää yhteen paikkaan kasaksi enemmän, en kyllä heidän lukujaan ole pitänyt montako on mennyt, mutta sen olen vaan pitänyt varalla, että jos missä iivana ilmestyy, niin siihen olen vähän iskottanut, olen ollut etulinjoilla aivan alusta alkaen, emme ole viellä saaneet yhtään levätä.”. Sotasensuuri hävitti kirjeistä kaikki paikannimet.

Kun Sylvi vihdoin joutuu Karttulaan seurakuntalaistensa luo ja hoitamaan kirkkoherranvirastoa, onkin aika tutustua Karttulan pappilaan. Se tutustuminen osoittautuu kuitenkin aika nuivaksi. Äitini päiväkirjaa helmis-maaliskuussa 1940:  ”Seurasi jälleen vaivalloinen pitkä matka sinne, missä osa seurakuntalaisistamme oli. Asunnon saaminen oli vaikeaa. Olin lasteni kanssa parissakin talossa, kunnes meille järjestyi pieni, huonokuntoinen mökki, jossa oli kaksi huonetta. Syvä kaivo sekä pieni sauna olivat pihalla. Kun mieheni tuli meitä katsomaan, arvelimme olevan asiallista, että käymme tutustumassa lähellä olevaan pappilaan ja sen väkeen. Käväisipä mielessäni toive, että sieltä löytyisi meille parempi asunto, meille, joiden oli pakko lähteä kodistamme.

Pappila oli suuri, sinä oli ainakin seitsemän huonetta, lapsia ei näkynyt. Kirkkoherra Arvi Simojoki kuului Suomen nimekkäimpiin pappissukuihin, rouva oli komea ja nuori. Kaikki siellä oli hienossa järjestyksessä. Kahvipöydässä muistan tärkeimpänä puheenaiheena olleen sen, miten rouvalla oli vaikeaa, kun Helsingistä kaksi vanhaa tätiä oli tullut heille asumaan pommituksia pakoon. Ei siis tullut mieleenikään, että minulle ja lapsilleni olisi sieltä löytynyt olinpaikka. Enkä muista, että rouva olisi edes kysellyt vointiamme ja sitä, miten me tulimme toimeen. Rouvakin niin hieno ja minä – nuhruisessa lottapuvussani! Paluumatkalla minua sekä itketti että nauratti, miten paljon meidän Tuupovaaran pappilassa oli majoitettuja, sotilaita, evakkoja, tuttuja ja tuntemattomia; ja kaikki sopivat meille.

Tämän jälkeen en ole nähnyt tuota papinrouvaa eikä hän suinkaan käynyt meitä siellä murjussamme tervehtimässä. (Kirkkoherra Simojoki sensijaan kyllä otti vastaan Tuupovaaran pappilan vieraanvaraisuuden itsestäänselvyytenä, kun hän jatkosodan alkuaikoina oli matkalla rintamalle.”

Evakossa ollessakin tapahtui ihmisille mitä traagisimpia tapahtumia. Tässä on Natalia Hiltusen kirje Karttulasta Sylvi Pärssiselle 22.1.1940: ”Tulen tervehtimään teitä ison suurimman surutaakkani alla että pikku Maija ei tykänyt olla täällä kauneitten kiharoitten kansa vaan muutti taivaaseen uuten vuoten iltana ja Hautattiin Tervon hautausmaahan eikä isäkää pääsyt. Minä tunnen että kaikki olen ansainut minkä Herrani on minun taakakseni pannut jos olisin etes oppivainen että ei herrani tekisi tyhjään työtä minussa kun hään minua näin suurta syntistä näin rakastaa”