Nimeni on Salieri, Anton Salieri. En ole kuka tahansa, vaan yleensä puuteriperuukissa kulkeva arvonsa tietävä muusikko. Esiintymisasuni on nykyajan shakettia muistuttava hännystakki. Frakkia ei minun aikanani oltu keksitty. Näin juuri piippuhyllyiltä Tampereella minusta tehdyn filmin, jonka nimi oli Mozart. Koska kuitenkin tapahtumista on kulunut yli 250 vuotta, en nyt puutu siihen. Vaivihkaa urkuparvella (ai niin, ei ollut urkuja) istuessani, huomasin kuin hämyisenä hahmona samoin puuteriin pukeutuneen Wolfgang Amadeus Mozartin. Ei minulla ollut mitään tarvetta keskustella hänen kanssaan eikä varsinkaan ammattiasioista. Minä osasin ne ja hän omalta vaatimattomalta osaltaan. Hän osasi soittaa paljon kappaleita ulkoa ja jos ei osannut, niin improvisoi. Mozart sävelsi ensimmäisen (tosi huonon) sinfoniansa 8-vuotiaana ja minusta tuli hovisäveltäjä 16-vuotiaana – repikää siitä. Mozartin sinfonia oli kuin kuulemaani laulua täällä Suomessa: Hämä hämä häkki soittaa viuluaan. Sehän on sonaattimuodon alkeisesiintymä: ”Hämä hämä häkki” – esittely, ”Tuli sade rankka” – teeman ensimmäinen muunnelma, ”Aurinko armas kuivas” – vastateema, ja sitten recapitulation.  Sille se Mozart kaikki rakensi – sonaattimuotoon. Mozartilla taisi olla vain yksi vapaamuotoisempi sävellys: Fantasia d-molli pianolle.

Mozartia vastaan minulla ei ole mitään. Tai mitä voisikaan olla. Minä opetin cembalonsoittoa Beethovenille, Lisztille ja Schubertille. Mitä noista mitättömän tuntuisista nimistä on sitten tullut, en tiedä, mutta pianoa ne oppivat soittamaan minun johdatuksella. Jostakin kuulin, että Beethoven oli jopa säveltänyt yhden oopperan. No yksi pääsky ei kesää tee. Minä sävelsin 50 oopperaa, ja kaikille riitti kuuntelijoita ja katsojia.  Oopperoitani esitettiin Wienin lisäksi myös Pariisissa ja La Scalassa Milanossa Italiassa. Siinähän lauloivat.

Nuori Mozart ei paljon säväyttänyt. Vasta sitten myöhemmällä iällä hänellä oli jotakin omaa ja jopa uutta, sen minäkin myönnän. Me elimme kahden aikakauden taitteessa. Minä vanhempana tradition kehittäjänä ja Mozart uudempana. Enpä olisi itse keksinyt mitenkään sijoittaa oopperaa sulttaanin haaremiin, jossa ainakin naiset käyskentelivät kaikki avut esillä. Ei se tietenkään esityksessä niin mennyt.

Nyt elämäni painuessa iltaan olen hiukan surullinen, ehkä tarpeettomasti. Onko se maine nyt niin tärkeätä. Olen saanut tehdä elämäni aikana sitä mitä olen halunnut olematta kenenkään palkollinen. Tosin keisarillisen kapellimestarin virasta vuonna 1775 maksettiin jopa palkkaa. Säveltäkää te, kuka tahansa, viisikymmentä oopperaa, ja nimittäkää itsenne keskinkertaisuudeksi.

Surullista on, ettei kukaan enää nykyään näytä tietävän edes minun nimeäni. Se on Salieri, Anton Salieri.