Viinan kauhistelulla on ikivanhat perinteet Suomessa. Raittiusmiehistä ensimmäinen oli vanhempiensa uskonnon hylännyt Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa, joka Ruotsin sivussa hallitsi Suomeakin vähemmillä valtuutuksilla kuin tällä hetkellä (15.10.2017) ministereinä istuvat uuden sinertävän puolueen edustajat. Kustaa alkaa karsastaa sahtikuppiloita joita oli virallisten tavernojen lisäksi ilmaantunut varsinkin Hämeen härkätien varrelle yhteensä 238 kappaletta. Ehkä uususkovaista Kustaa Vaasaa kirkon päänä vihastutti näiden yksityisten kuppiloitten tapa mennä kaupittelemaan tuotteitaan kirkonmäelle kirkonmenojen jälkeen. Kirkonkäynti oli varmaan arkisen aherruksen vastapainona ainakin miesten puolella silloin hyvin suosittua.

Iso tietosanakirja vuodelta 1931 kertoo viinan kauhistuksesta ja viinasta peräti yhdellätoista palstallaan, joten aihe oli rakas. Tieosankirjan mukaan viina on terveydelle ja siveydelle haitallista tarkemmin määrittelemättä esimerkiksi minkälaisiin epäsiveellisiin suorituksiin juoppo joutui. (Iso tietosanakirja on muuallakin aika suurpiirteinen. Se kertoo mm. että ”Afrikassa puhutaan neekereitten kieliä”.) Vuonna 1931 oli voimassa kieltolaki, joten jos lakiin on uskominen, viinaa ei voinut juoda, koska sitä lain mukaan ei Suomessa ollut.

Nuori syntymässä oleva valtio ei malttanut odottaa edes itsenäistymistä, kun sääti kieltolain 29.5.1917. Sen seurauksen koko Suomen poliisivoimien enimmät resurssit jouduttiin suuntaamaan kieltolain valvomiseen ja salakuljettajien kiinniottoon – muut rikkeet ja rikokset saivat enimmiltään olla. Kieltolaki eli laki juoppouden ehkäisemiseksi sai jopa kannattajakseen Kieltolakiliiton (1919), joka julkaisi lehteäkin. Valitettavasti salakuljetus tuli niin yleiseksi, että selväpäisimmätkin tulivat 9.2.1932 tulokseen, että kieltolaki on aikansa elänyt – samalla lakkasi kieltolakiliitonkin toiminta.

Piikkinä alkoholissa oli ennen kieltolakia ollut se, ettei minkäänlaista lainsäädäntöä ollut rajoittamassa sen enempää aineen myyntiä kuin sen nauttimistakaan.

Sitten tuli talvisota ja jatkosota. Monet miehet oppivat rintamalla ryyppäämään. Sodan loppuvaiheessa ilmeisesti ryyppääminen meni ylettömyyksiin. Suomen taistellessa olemassaolostaan sen aikaiset kukkahattutätilobbarit saivat eduskunnassa läpi lain, jossa alkoholin ostamiseen tarvittiin viinakortti. Käytön valvojaksi tuli viranomaisen tehtävän ottanut Oy Alkoholiliike Ab, jolla oli diktaattorin valtuudet valvoa yksityisen kansalaisen viinan ostoja ostoksen tarkkuudella. Taasen tämä käytäntö tuli valmiina Ruotsista, jossa oli viinan ostoissa käytössä Motbok,  johon ostokset valvonnan takia kirjattiin, Vuoden 1944 alussa toisena päivänä tammikuuta viinakortti otettiin käyttöön Haagan kauppalassa. Oli tarkoitus, että viinan kuluttaja sai valvonnan helpottamiseksi ostaa viinaa vain yhdestä liikkeestä. Alkoholiliikkeestä tuli siis valtio valtiossa, joka perustuslaista välittämättä valvoi kansalaisiaan ryypyn tarkkuudella.

Kun ilmeisesti kulutus oli valvonnasta riippumatta kova, alkoi kentältä tulla pyyntöjä, että sentään viinien ja oluiden ostoja ei tarvitsisi kirjaan merkitä – tämä viinien ja oluiden vapautus tuli voimaan vuonna 1949, jonka jälkeen viiniä ja olutta sai ostaa vapaasti ilman kortille merkitsemistä. Myöhemmin alettiin kortille merkitä vain käynnit alkoholiliikkeessä. Jos väärinkäytöksiä ilmeni – ja niitä tosiaan ilmeni – voitiin kortti ottaa kuivumaan. Erääseen aikaan noin 50 000 korttia oli kuivumassa (Sinänsä kohtuullisen vähän, koska kortteja oli kulumassa pari miljoonaa). Ostojen estämisestä ei voinut valittaa mihinkään, vaan alkoholiliikkeen myyjä oli tässä suhteessa kuningas: hänen sanansa riitti, eikä myymälää voinut vaihtaa.

Minulla on sattumoisin kopio veljeni viinakortista vuodelta 1963, myönnetty 17.7.1963  – veljeni oli silloin täyttämässä kolmekymppiä, joten paikkakuntansa ainoan kaupan kortin hän sai, kun oli maksanut (Alkon leimamerkeillä) kolme markkaa. Seuraavina vuosina kortti oli voimassa, kun vain joka vuosi maksoi markan lisää.

Mikään vapaakortti ei Alkon kortti ollut. Se voitiin ottaa pois: ”1) päihtyneeltä, 2) henkilöltä, joka myy tai korvausta vastaan hankkii toiselle väkijuomia tai korvauksettakin hankkii niitä myyntikiellon saaneelle tai sille, jolle lain mukaan väkijuomia ei saa myydä 4) todistukseen tehtyjen merkintöjen muuttamisen tai poistamisen takia 5) muissa tapauksissa, joissa on otaksuttava väkijuomien väärinkäyttöä tai niiden lainvastaista käsittelyä.” On siis huomattava, että pelkkä ”otaksuma” riitti – ei tarvittu mitään todisteita. Ei siis ihme, että alkoholiliikkeeseen astuttiin kuin muinaiskirkkoon: hiljaa, hurskaana ja kainona, ettei vain myyjä otaksu mitään.

Määrättömästi ei vuonna 1963 voinut juomia ostaa. Rajoitukset olivat selvät, täsmälliset ja mittatarkat: ”Alkoholiyhtiön hallintoneuvoston päätöksen nojalla saadaan samalle ostajalle kerrallaan myydä väkeviä alkoholijuomia enintään 2 litraa, josta kuitenkin kotimaista maustamatonta viinaa – Dry Vodkaa lukuunottamatta – enintään 1 litra ja henkilötodistukseen sidottuja väkeviä viinejä enintään 4 litraa. Muiden mietojen alkoholijuomien kerrallaan myytäviä määriä ei sensijaan ole rajoitettu. – Myymäläkohtaisista aukioloajoista ja niihin mahdollisesti tehtävistä muutoksista tiedotetaan myymälöihin sijoitetuilla ilmoituksilla. – Myymälät pidetään suljettuina joulu- ja uudenvuodenpäivän, pitkäperjantain, pääsiäis-, helluntai- ja juhannuspäivän edellisenä päivänä, itsenäisyyspäivänä sekä toukokuun 1 päivänä.” Rajoituksena kerrotaan: ”Arvoisa asiakas. Vieraspaikkakuntalaisten asiakaspalvelua ja myynninvalvonnan yksinkertaistamista silmälläpitäen on Helsingissä varattu vieraspaikkakuntalaisten asiointia varten 1.1.1964 alkaen alla mainitut 4 myymälää. 1. 3. 1964 jälkeen ei vieraspaikkakuntalaisille asiakkaille myydä henkilötodistukseen sidottuja juomia Helsingin muista myymälöistä. Myymälä Hki 2 City kauppakuja lähellä Rautatieasemaa, Hki 8 Pitkänsillanranta 3, lähellä Hakaniemen toria, Hki 9 Museokatu 10 lähellä Aeron lentotoimistoa, Hki 15 Et. Rautatiekatu 10, lähellä Linja-autoasemaa. – Uudistus rajoittuu Helsinkiin, eikä koske asiointia muilla paikkakunnilla.”

Noista rajoituksista olisi varsinkin pinnakireä kristitty Päivi Räsänen ollut vielä nytkin mielissään, kun keskustelua herättää, saako 0,5 prosenttia enemmän alkoholia sisältäviä oluita myydä ruokakaupassa. (Päivi ei tiedä, että Saksassa viinaa myydään vapaasti missä tahansa myymälässä. Siinä on heti viskit vasemmalla, kun Lidliin astuu.) Kiertokeinohan oli halpa ja kätevä. Piti olla hakumies. Niinpä kun kesällä 1963 tehtiin pieni kesäretki Imatralta Keski-Suomeen, niin täysi-ikäinen veljeni kävi lastin Savonlinnasta kaikille. Minä olin jo 18-vuotias, mutta sen hetkinen tyttöystävä vasta 17, joten hänen ei olisi pitänyt viinaa vielä nähdäkään. Amerikassa oli ostokielto voimassa vuonna 1965 alle 21-vuotiaille ja on nytkin, mutta minä en sitä silloin 20-vuotiaana tiennyt, vaan luulin, että olutta ainakin saa ostaa vapaasti.

Jopa Alkon myyjätkin 1950-luvulla tuntuivat häpeävän toimintaansa. Kun Esko-serkkuni hyvin varttuneessa iässä kävi hakemassa Alkon viinakortin Varkaudesta (Joroisissa ei viinakauppaa ollut) tuli hänen siinä asioidessaan vaimonsa muilta asioilta myös Alkoon. Myyjä oli suihkaissut Eskolle: ”passaako kirjoittaa?”. Esko oli sitten valistanut, että passaa, vaikka vaimokin oli läsnä!