Mitäpä jos?

Mitäpä jos olisinkin vastannut luokkatoverilleni Arjalle vuonna 1963 kyllä sen estelyn sijaan. Hän kysyi, että eiköhän olisi tavattu vielä toiseenkin kertaan, kun juhannuskin meni niin hyvin Imatrankoskella hiipuvan pimeyden laskiessa ja lämpimän ihon intiimissä tuntumassa – taidettiin pussaillakin, en muista. Olisiko meillä ollut muuta tulossa kuin menneisyyttä. En arvaile, vaan tiedän. Tuolla se varmaan suihkussa ilmoittelisi, että meidän kuntolenkillä tänään alushousutkin tuli märäksi. Huumorintajumme olisi sama kuin ennenkin – tarinalle, jossa maatalon renki vie helsinkiläisneitoa veneellä soutelemaan ja neiti ihmettelee, josko se vene kaatuu, renki antaa jyrkän lausunnon: ”vitut, se kaatuu”. Melkein sanomatta mitään tämä nykyisen vaimoni kanssa kaartuu vitsiksi, vaikka ei mitään sanottaisikaan. Ei se mihinkään kaadu – se riittää: molemmat tiedämme vitsin, vaikka sillä ei ole numeroakaan.

Mitäpä jos en olisi sanonut tuolle nykyiselle vaimolleni vuonna 1984 Henry’s pubissa, että ”mitäpä tyttö”. Tuskin hän olisi tullut minun kanssani mihinkään. Mitäpä jos minulla ei olisi ollut vinyylinä Brahmsin kolmatta sinfoniaa, joka kuunneltiin alusta loppuun, ennen läheisempää tuttavuutta.

Mitäpä jos en olisi liittynyt Savonlinnan kirkkokuoroon vuonna 1961, koska siellä oli niin hemaiseva persoona, äitini oppilas Tyttölyseossa, kuin Tuula Simola. Olisinkohan innostunut lauluun vähemmän. Luultavasti kyllä vähemmän.

Mitäpä jos vaimolleni ei olisi tullut etiäinen, kun hammaslääkärissä piti mennä röntgeniin. Ensiksi hän oli sitä mieltä, että siitä vaan, mutta sitten sanoi, jos kuitenkin jätetään röntgen.

Tyttäremme syntyi seuraavana vuonna.