7.10.1941 tulee viimein piirikenttäpappi Arvi Pärssiselle komennus rintamapapiksi. Sitä hän oli anonut jo monta kertaa. Pappi rintamalla ei ollut mitenkään erityisemmin suojassa ammuksilta kuin muutkaan rintamalla olijat – 12 rintamapappia oli jo saanut vihollisen toimesta kutsun ajasta iäisyyteen. Sitä vajausta lähti Arvi Pärssinenkin täyttämään  Jalkaväkirykmentti 35 pappina – kaatuneen edeltäjänsä pastori Honkasalon tilalle. Jatkosodan alussa papit esiintyivät tavanomaisessa univormussa arvomerkkeineen – Arvi Pärssinen luutnanttina – mutta myöhemmin kaulukseen ilmaantui kahden ruusukkeen sijaan sotilasvirkamiehen merkit.

Lähtö tapahtuikin sitten hyvin äkkiä kunhan seuraaja pastori Kanervo oli perehdytetty tehtäväänsä. Aivan ilma rikkeittä ei pastorin lähtö rintamalle kuitenkaan tapahtunut. Sylvi Pärssinen kirjoittaa huomautuksen kirjoittaessaan puhtaaksi tuon aikaista päiväkirjaansa: Perjantai 10.10.41. Aleksis Kiven päivänä jouduin muonittamaan sk-talossa v. 1939. Silloin lähtiessäni sinne nostin lipun salkoon ajatellen, että mahtaa ollakin viimeinen liputus vapaassa Suomessa, mutta onneksi niin ei käynyt. – Tänä aamuna kaksi vuotta myöhemmin Arvi lähti kotoa Joensuuhun, jatkaakseen huomenna matkaa rintamalle. Päivemmällä tein hänelle eväät ja tein 26 km:n matkan sivukyliin etsimään hänen eväisiinsä voita. [Sylvi Pärssisen huomautus vuodelta 1980: Eipä minulle selvinnyt ennenkuin  vuosien jälkeen, miksi hän lähti Joensuuhun päivää ennen rintamamatkaansa, ja se syy ei ollut minulle miellyttävä. Siksi jätän päiväkirjastani pois nyt kopioidessani siitä kaikki lepertelyt, ne tuntuvat nyt hassuilta]

Arvi Pärssinen kuvailee rintamalle lähtöään:

11.10.1941. Aamulla kävin hakemassa postiautolta kotoa lähetetyn erittäin painavan eväsrepun. Selkä vääränä kannoin sen asuntooni ja laitoin tavarat lujempaan pakettiin rintamalle viemistä varten. Tämänkin repun laittamisessa oli varmasti nähty paljon vaivaa. Rakkaat kädet ovat leiponeet pullat ja piiraat. Ei tule aina kylliksi kiitetyksi huolenpidosta.

Päivällä ravasin kaupoissa ostamassa yhtä ja toista pientä rintamalle vietäväksi. Hain myös valokuvat, jotka olin Petroskoin matkalla ottanut. Puoli kolmelta eversti Sainio tarjosi vielä kahvit kotonaan. Minusta tuntui, että heistäkin ero oli hieman vaikeaa. Vähän haikealta tuntui minustakin erota työtovereista, joiden parissa olin yli kolme kuukautta viettänyt.

Tämän jälkeen tarjosin vielä kahvit adjutantille ja neljälle kirjurineitoselle. Viimeksi oli hyvästeltävä piirin komentaja.

Vihdoin kello 16 istuin Joensuun asemalla tupaten täyteen ahdetussa rautatievaunussa, ja täällä vaunussa kirjoittelen juuri näitä sanoja. Toisen luokan vaunu on mahdollisimman täynnä. On sotamiehiä, upseereita, siviilejä, partaisia rintamamiehiä ja siistejä kansliaherroja.

Juna seisoo nyt Tikkalan asemalla. Lauantai-ilta on alkanut hämärtyä myöhäissyksyn pimeydeksi. Mustuneista saunoista radan varrella kohoaa vielä siellä täällä savu melkein pilvettömälle taivaalle. Pian rientävät ihmiset nauttimaan makeasta löylystä. Minua juna kuljettaa kohti uusia kohtaloita. Millaisia ne lienevätkin? Otan ne kuitenkin vastaan Herran kädestä.

12.10.1941. Torkuttuani ja odoteltuani kauan juna saapui vihdoin puoli neljältä Pitkärantaan. Karan pappien majoituspaikassa yritin nukkua muutamia aamutunteja, mutta heräsin jo ennen kuutta. Pää raskaana valvotusta yöstä laittauduin matkalle puoli yhdeksän. Matka jatkui tuttuja teitä Pitkärannasta Impilahdelle ja Leppäsyrjää kohti, kunnes tie kääntyi ennen tuntemattomille seuduille. Loimolan kautta saavuimme kuululle Kollaalle, jossa sodan hirvittävät jäljet näkyivät 15 kilometrin pituudelta.

Kuriiriautolla saavuimme Suojärvelle, josta valtaosa oli porona. Suojärven lottalassa nautimme kahvit. Suojärveltä matkamme jatkuu Suojoelle ja siitä vanhan rajan yli Tsalkkiin. Sivuutamme marssilla olevan divisioonan ja saavumme Vuohtjärvelle, jossa on ryhmä O:n esikunta.

Täällä sain odotella pari tuntia, kunnes auto lähtee viemään minua lopulliseen sijoituspaikkaani. Joudun JR 35:n pastoriksi kaatuneen pastori Honkasalon tilalle. Eversti Ruotsalon rykmentti on majoittunut telttoihin Mundjärveltä Karhumäelle johtavan tien varrelle noin 10 kilometriä Mundjärveltä. Ilmoittautumisen jälkeen jään viettämään yötä huoltoupseerien telttaan. 

Söin tukevasti minulle tarjottua hernesoppaa, sillä en ollutkaan saanut lämmintä ruokaa puoleentoista vuorokauteen. Illalla vielä mustaa kahvia. Parin tunnin ajan solui yhtämittaisesti joukkoja pohjoista kohti. Pohjoisrintaman kohtalo ratkaistaan varmaan piankin näiden joukkojen avulla.

13.10.1941. Yön nukuin verrattain hyvin, vain pari kertaa tunsin kylmyyttä ja nousin sytyttämään sammunutta tulta kaminaan. Sen jälkeen oli taas pian lämmintä. Aamulla olin ylhäällä jo kuudelta. Ryssän tiedustelukone lensi ylitsemme ja IT ammuskeli sitä laimeasti. Pataljoona on noin 20 kilometrin päässä Sonkjoen lähettyvillä.

Joukkoja soluu yhä edelleen pohjoista kohti. Ilma on kirkas ja aurinkoinen. On parin asteen pakkanen ja niityillä on jo lunta. Paikka, jossa majailemme, on Päljärvi.

Kello 10 pääsen vihdoin perille pataljoonaan, jonka majoituspaikka sijaitsee niemekkeellä, ja molemmilla sivustoilla on ryssiä! Nyt kuulen vasta ensimmäisen kerran kranaattien vihellystä. Ryssä ampuu aina silloin tällöin joitakin kranaatteja leirialueellemme. Juuri vihelsi kaksi kuuden tuuman kranaattia pääni ylitse räjähtäen noin 100 metrin päässä. Kyllä täällä elämä ja kuolema ovat kokonaan Herran kädessä. Tulee kohti, jos Herra sallii, mutta menee ohi, jos Herra niin tahtoo.

Illalla pidän pioneerien teltassa iltahartauden.

14.10.1941. Yö kului rauhallisesti, minkä nyt oma tykistö ampui muutamia laukauksia takaa päin. Aamulla ryssä alkoi ampua jostain kymmenen kilometrin päästä kuusituumaisillaan. Sadan metrin päässä yksi kranaatti löysi maalinsa: kaksi konekiväärikomppanian miestä sai surmansa suurista sirpaleista. Sotamiehet Metsberg ja Leino olivat ensimmäiset, jotka käsieni kautta lähtivät viimeiselle matkalle kotiseudulleen.

Pian kai tästä siirrytään eteenpäin. Kymmenen aikaan kolme ryssän hävittäjää kierteli leirialuettamme ampuen kiivaasti konekivääreillään. Fosforiluodit sytyttivät neljä taloa palamaan ja vaurioittivat yhtä autoa. Edestä kuuluu kiväärien ja raskaampienkin aseiden pauketta. Siellä jatkuu eteneminen. Vähän myöhemmin hävittäjien suojaama pommilaivue kävi pommittamassa leirialuettamme. Pommit räjähtelivät metsässä tuottamatta tappioita. Hävittäjät tekivät syöksyjä aivan puiden latvoihin ampuen konekivääreillään, mutta turhaan.

Pataljoonan lääkärin kanssa läksin katsomaan Sunnan joen ylitystä. Tähystimme korkealta joen töyräältä toista rantaa, jossa pesäkkeiden mustat ampuma-aukot katsoivat meihin päin uhkaavina. Silloin tällöin kiväärin luoti vingahti ilkeän läheltä. Pari joukkuetta oli juuri suorittanut ylimenon syöksyveneillään, ja sieltä kuului verkkaista kone- ja pikakiväärin sekä kiväärin laukauksia. Tähystäessämme konekiväärimiesten kanssa vastarantaa, jolla seisoivat vielä polttamattomina kaunis kyläkirkko sekä valkoinen kivitalo, ryssän pommituslaivue saapui jälleen pommittamaan ylityspaikkaa. Pommit putosivat kuitenkin edessämme olevaan kirkkoniemeen, vaikka olivatkin meille tarkoitetut. Hävittäjät kiertelivät ympärillämme syytäen luoteja metsään. Tulenlieskat konekiväärien piipuista näkyivät aivan selvästi.

Kuljettuamme muutaman sadan metrin matkan, ryssä alkoi ampua kuuden tuuman kranaatteja. Ulvoen ne lensivät ylitsemme ja räjähtivät noin 100 metrin päässä. Mihin kranaatti aina osui, siitä nousi musta savu- ja multapatsas. Vasta sitten kuului kranaattien sirpaleiden vonkuminen ja voimakas räjähdys.

Iltapäivällä ryssän lentokoneet pommittivat taas leirialuettamme, mutta tappioita ei tullut. Vielä iltamyöhälläkin lenteli eräs tiedustelu-kone ylitsemme.

Lämmintä ruokaa saimme aamulla. Muuten eletään kuivalla muonalla. Pataljoonan komentaja yöpyi teltassamme, ja illalla teen kanssa söimme kotoisia piiraita.

15.10.1941. Aamulla puoli kuudelta tuotiin hernekeittoa, joka syödään vähän myöhemmin. Läksin käymään esikuntakomppaniassa takanapäin viemässä kaatumisilmoituksia. Paluumatkalla olin juuri aukealla pellolla, kun yhdeksän ryssän konetta lensi paikalle. Kun koneet tulivat kohti, menin vanhaan latoon suojaan. Koneet pudottivat palopommeja lähettyville ja ampuivat vimmatusti konekivääreillään. Täytyy tunnustaa, että nyt ensimmäisen kerran vähän pelkäsin koneiden tehdessä syöksyjä kohti. Tulevatko pommit kohti vai osuuko konekiväärin suihku? Aikansa seutua kierreltyään koneet poistuivat.

Meidän majapaikkamme sijaitsee pussin pohjalla, ja molemmilta puolilta kuuluu sodan melske: tykkien jyske. Välillä konekiväärit ampuvat pitkiä sarjoja. Lähdemme siirtymään uuteen majapaikkaan.

Istun aurinkoisen ahon rinteellä, jossa esikuntakomppania kasaa telttoja ja pakkaa tavaroita matkaa varten. Vallitsee myöhäissyksyn mitä kaunein sää. Aurinko paistaa täydeltä terältä. Sodan pauhuakaan ei tällä hetkellä kuulu. Tykit ovat hetkeksi vaienneet. Äsken omien hävittäjien ryhmä halkoi aurinkoista ilmaa metallinsointuisesti jyristen. Tuntuu niin hyvältä, kun katsoo niiden kaunista lentoa, kun ei tarvinnut odottaa niskaansa niiden murhaavaa tulta.

Olemme tehneet matkaa entisestä majoituspaikasta uuteen yli 20 kilometriä, vaikka linnuntietä sitä olisi vain kuusi kilometriä. Ajelin yhdessä lääkärin kanssa kuormaston edessä. Siellä täällä oli hylättyä sotamateriaalia.

Saavuimme Sunnan joen suun läheisyydessä olevalle lentohiekka-alueelle, joka on ainakin viiden kilometrin laajuinen aukea tasanko. Eräässä paikassa tien vierellä oli kolme hevosmiestä kaatunut ryssän pommituksen uhreina.

Ollessamme poistumassa entiseltä leirialueeltamme kaksitoista pommikonetta pudotti sinne pommejaan. Omat koneet saapuivat iltapäivällä ja partioivat aivan iltaan saakka, mutta ryssät eivät ilmestyneet näyttämölle.

Kävimme pataljoonan komentopaikalla taistelulinjalla, josta palasimme etsimään kuormastoamme. Pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme sen kohisevan Sunna-kosken partaalta. Nyt olemme pistäneet poskeemme papusoppaa ja vesi kielellä odotamme läskisoosia, jota siviilisattumista valmistetaan. Kun täällä joukot ovat levossa, niin kaminan päällä römpsässä kiehuu aina teetä. Lepoajat syödään, juodaan ja nukutaan.

16.10.1941. Viiden aikaan tuotiin käsky marssille lähtemisestä. Puoli kuudelta teltta oli kärryillä ja teimme matkaa jälleen pohjoista kohti. Yöllä oli satanut vähän lunta, niin että tasaiset, aukeat paikat olivat jo aivan valkoisia. Kärryjen alla tie muuttui kuitenkin mustaksi, kiemurtelevaksi viivaksi valkeaan ympäristöön.

Nyt olemme jo kahdeksan kilometrin päässä edellisestä majoituspaikastamme. Telttamme on pystytetty synkkään korpeen. Tee kiehuu parasta aikaa kaminan päällä. Aina kun pysähdys tulee, tee pannaan heti kiehumaan, ja pian ovat pojat sitä innokkaasti hörppimässä kuivan leivän kostukkeeksi.

Rykmentillemme on luvattu lepoa. Rintama on kymmenen kilometrin päässä. Se siirtyy joka hetki kauemmaksi pohjoiseen ja lähestyy Karhumäkeä. Rykmenttimme miehet ovat kai väsymyksestä niin pölhöjä, että joukoista karkailee joka päivä muutama mies. En oikein ymmärrä, mistä tämä johtuu. Väsymys yksin ei voi olla siihen syynä.

Lähin kylä, Pyhäniemi, on edessämme kuuden kilometrin päässä.

Päivällä kävin edessäpäin etsimässä huoltoupseereja saadakseni yhden sankarivainajan linjoilta taaksepäin. En löytänyt. Eivät olleet vielä muuttaneet sinne.

Kaikki pataljoonan upseerit kokoontuivat kuudentoista aikaan komentoteltalle viettämään yhteistä iltaa mustan korvikkeen ja keksien parissa. Korvikkeen jälkeen teltassa laulettiin monenlaisia lauluja. Kurkku on nyt aivan käheänä. Lopuksi maantien varressa vielä laulettiin Kalle Kustaa, Suloisessa Suomessamme ja Kytösavun aukeilla mailla. Koko ajan solui katkeamaton autojono maantietä pitkin. Autojen valokiilat leikkasivat kauniisti pimeää seutua. Lavat olivat täynnä kypäräpäisiä sotilaita. Miellyttävä hetki kesti pari tuntia. Pataljoonan upseereita oli parikymmentä.

Puoli kahdeksan veisasin virren ”Käy isänmaata kohti ain’ tien kaidan matkalaiset”. Tämä jälkeen keskustelimme kauan uskosta.

17.10.1941. Kuuden aikaan tuotiin jälleen marssikäsky.

Olen saapunut majoituspaikastamme noin kuusi kilometriä pohjoiseen sijaitsevaan Pyhäniemen kylään. Istun entisen kylätsasounan vierellä aidan päällä. Tsasouna on palvellut ryssän riihenä. Edessäni avautuu mitä maalauksellisin maisema. Noin kymmenen kilometrin pituinen järvi välkkyy aamuauringossa värikkääseen vaippaan pukeutuneena. Koillisessa näkyy vaaramaisemaa kymmenien kilometrien päähän. Idästä järven takaa kuuluu silloin tällöin kranaattien räjähdyksiä ja rannalla kohoaa savupatsaita ilmaan. Siellä suomalaiset ajavat ryssiä takaa. Myös pohjoisesta kuuluu tykkien jyskettä, ja sielläkin ryssät pakenevat Karhumäkeä kohti. Ohitseni soluu pataljoonamme yhtäjaksoisena jonona. Kylä, jossa olemme, on vuosikymmenien harmaannuttama. Kirkon vierellä on vanha kaksikerroksinen rakennus. Lienee joskus ollut pappilana. Suurin osa kylästä on säästynyt tuhoilta. Sama lienee, vaikka olisinkin tuhoutunut, sillä talot ovat sekä sisältä että ulkoa sanoinkuvaamattomassa siivossa. Roskaa kaikkialla. Pistäydyn eräässä sekatavarakaupassa, joka on ainoa ryssän lempivärillä, tummanvihreällä maalattu talo. Siellä on revittynä ja silvottuna ryssänkielisiä kirjoja, joita kenties ohi kulkeneet suomalaiset ovat katselleet, mutta viskanneet sitten menemään. Kaiken kaman keskellä on jonkinlaisia juurikasvien raastimia, joita pojat pistävät muistoina taskuunsa. Kaikki parempi on jo ennen meitä evakuoitu pois.

Maaperä täällä on kivistä. Kaikkialla pelloilla on suuria kiviraunioita ja – aitoja. Kylä on aika suuri: Kenties sata vuosikymmenien ränsistyttämää taloa. Ruista näkyy kylvettynä moneen paikkaan.

Olisi varmaan kohtalokasta, jos ryssän pommituslaivue kohtaisi tällaisella aukealla paikalla marssirivistön. Kaikeksi onneksi omat hävittäjämme ovat tänään partioineet marssitiellämme. Marssirivistö on hetkeksi pysähtynyt lepäämään.

Nyt olemme taas uudessa asuinpaikassa. Teltta-alueemme sijaitsee Pyhäniemen kylästä noin neljän kilometrin päässä. Tästä näkyy jo eilisen taistelun jälkiä. Tuossa leirimme kohdalla on kuorma-auto tehty liikuntakyvyttömäksi. Paikalla on myös muutamia tykkejä ja kaksitoista hevosta. Nelisenkymmentä kaatunutta iivanaa on suistunut tuohon lähellä olevaan maantien ojaan. Siinä ne makaavat puolittain veteen jäätyneinä, mikä missäkin asennossa. Sodan jäljet.

Päivä alkaa kallistua taas iltaan. Telttamme lääkintämiehet käyvät jostakin kerjäämässä vehnäjauhoja ja rasvaa, joista he nyt parhaillaan paistavat räiskäleitä. Aivan vesi tässä tulee kielelle niitä odotellessa.

Tänä iltana pidän iltahartauden 6. komppaniassa.

Tuo räiskäleiden paistaminen on huvittava näky. Kaksi poikaa siinä häärii hikisinä pannujen kanssa. Toinen paistaa priimuksen päällä, toinen kamiinalla. Räiskäleseos tehtiin 10 litran vetoisessa kasarissa, joka on jostain onnistuttu evakuoimaan. Hämmentäminen tapahtuu puolen metrin pituisesta päreestä tehdyllä lapiolla. Samanlaisella käännetään räiskäle pannulla. Popsin parhaillaan ensimmäistä omenahillon kera.

Iltahartaudessa veisattiin ensiksi Joutukaa sielut ja lopuksi Oi, Herra, jos mä matkamies maan. Puhuin Jeesuksen sanojen perusteella: ”Minä olen sinut lunastanut…”

Iltahartauden jälkeen istuin kapteeni Ahtimon, entisen RUK:n aikaisen huonetoverini, teltassa, jossa muistelimme vuosikymmenien takaisia asioita [itse asiassa vain 13 vuoden takaista aikaa] . Hän on hyvin miellyttävä persoonallisuus.

18.10.1941. Viiden aikoihin piti eräs ryssän hävittäjä matalalla lentäen niin kovaa pörinää, että heräsin. Lämmitin kaminan päällä hiukan vettä, jolla yritin pestä savun mustuttamaa tukkaani. Parissa kolmessa päivässä päänahka tulee niin likaiseksi, että kun sitä pyyhkii pyyheliinalla, tulee pyyhe aivan mustaksi.

Veisasin pari virttä.

Eilen oli pakkasta ainakin 10 astetta. Nyt sen sijaan taivas on pilvinen ja pakkasta vain kolmisen astetta. Toistaiseksi emme ole saaneet marssimääräystä. Miehet toivovat edelleen kovasti lepoa ja saunaa. Monet eivät ole vaihtaneet vaatteitaan puoleentoista kuukauteen. Paidat ovat kovia kuin olisivat pergamenttia.

Tuossa pojat kuuluvat vitsailevan eräästä sotilaasta, joka päästessään viime sodan jälkeen vihdoinkin kotiinsa vietti vaimonsa kanssa kaksi viikkoa alastomana. Sellaista se rakkaus on. Sitten kahden viikon kuluttua mies kysyi vaimoltaan, kumpi heistä ensin pistää housut jalkaansa. Vaimo oli vastannut, että pistä nyt sinä ensin, kun olet niitä ennenkin tottunut jalassasi pitämään. Eipä ihme. Huumori elää, joskin välillä aika paksussakin muodossa.

Kello on nyt puoli seitsemän. Aika paljon on ennättänyt tapahtua. Päivällä kävin tohtori Sjöblomin kanssa ajelemassa edessä päin.  Maasto oli tiheää viidakkoa. Kuudentoista paikkeilla pidin koko pataljoonalle iltahartauden. Lauloimme aluksi Auta oi Jeesus ja lopuksi Nyt silmäni mä nostan. Puhuin Jes. 40. pohjalta. Pataljoonan upseerit olivat hieman nauttineet väkeviä.

- - -

Melkoista huumoria tulee rykmentin papiltakin, mutta olosuhteisiin on sopeuduttava. Jesajan kirjan 40. luku käsittelee ”Pelastuksen sanoma Israelille, Jumalan suuruus ja kaikkivalta”. Luku on sen verran pitkä, etten tähän sitä kirjoita kaikkea, mutta alkulause menee senaikaisen Raamatun käännöksen mukaan: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt, että sen velka on sovitettu, sillä se on saanut Herran kädestä kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä”.  Miten lie nämät lauseet ovat sopineet, mutta kun pannaan sopimaan, niin kaikki sopii.

Kello 18 alkoi sitten yht’äkkiä kuulua aivan läheltä, noin 200 metrin päästä, voimakasta kivääri-, konepistooli- ja pikakivääritulta. Kävi ilmi, että ryssän vahva tiedustelupartio oli yllättänyt leirialueemme. Koko pataljoona hälytettiin iltapimeässä ketjuun. Ryssät huusivat uraata, niin että kankaat kaikuivat. Kolmas pataljoona ja muutkin osastot olivat pian liikkeellä. Valoraketit halkoivat ilmaa. Näin aloittelijasta kaikki tämä tuntui kammottavalta. Miehetkin olivat kuin puusta pudonneita. Pian yhtyi pari konekivääriä leikkiin. Käsikranaatit räjähtelivät valkoisena patsaana taivaalle leimahtaen. Hain kiväärin kärryistä ja riensin toisten mukana maantien varteen asemiin. Suomalaisten ketju alkoi pian edetä ja työntää partiota korpea kohti. Pian sieltä kuului vain hajanaisia laukauksia.

Kuinka paljon ryssiä oli, ei ole vielä tiedossani. Neljä telttaa ja yhden auton ennättivät ryssät kuitenkin sytyttää tuleen. Myöskään ei ole vielä selvää, kuinka monta ryssää tai suomalaista kaatui. Mielestäni leirialue pitäisi varmistaa paremmin, kun vihollinen on sivustoilla, vaikkakin korpien takana. Herra säästi meitä ainakin tällä kerralla. Kiitos olkoon hänelle!

19.10.1941. Eilisiltainen rähinä meni paremmin ohi kuin aluksi uskottiin. Ainoatakaan suomalaista ei kaatunut eikä haavoittunut. Ryssiä taisi jokunen kaatua ja pari saatiin  vangiksi.  Tämä taistelupartio, jonka vahvuus oli vangin kertoman mukaan 100 miestä, oli murtautunut jostain Porajärven tieltä ja pyrki omiensa kanssa yhteyteen. On suuri ihme, ettei meikäläisiä edes haavoittunut, vaikka ryssät ampuivat noin kymmenen metrin päästä miehiä täynnä olevaan telttaan. Paljasjaloin tai sukkasillaan teltassaolijat pakenivat meidän leiriimme. Ryssät taas pakenivat suinpäin salolle. Partion vierailu aiheutti kuitenkin monelle pataljoonamme miehelle unohtumattoman yön, sillä varmistus täytyi kaiken varalta järjestää koko leirialueelle. Minäkin nukuin täysissä varusteissa kivääri ja käsikranaatti vierelläni.

Aamulla kuuden aikaan täytyi taas lähteä tien päälle. Tehtävänämme oli kiertää soiden ja rämeiden kautta erään motin taakse ja auttaa sen laukaisemisessa. Mutta nyt odotamme paremman tien aukaisemista ja motin puhdistamista ilman meidän apuamme. Motti on tästä paikasta kilometrin päässä. Matkallamme on monta vaaraa. Äsken tuossa tien varressa kaksi miestämme meni miinaan, kun he juoksivat pommittamaan ilmestyneitä ryssän koneita pakoon. Toiselta katkesi jalka irroten polven alapuolelta kokonaan, toinen sai kasvoihinsa haavoja. Kyllä täällä tarvitaan Herran ihmeellistä varjelusta.

Istun pienen nuotiotulen äärellä tätä kirjoittamassa. Tuossa takana sadan metrin päässä on pari jaosta kuuden tuuman tykkejä, jotka silloin tällöin lähettävät ryssälle terveisiä. Jysähdys on valtava. Ilmanpaine tuntuu tänne saakka. Me olemme jälleen syvänä kiilana vihollisen linjoissa. Molemmilta sivustoilta kuuluu taistelun melua, konekiväärien rätinää ja tykkien jyskettä. Yhteentoista mennessä ryssä on kahteen otteeseen pommittanut lähellä eilistä leirialuettamme olevaa Pyhäniemen kylää, josta on kuulunut voimakkaita räjähdyksiä ja ilmatorjuntatykin räiskettä.

Aamulla kuuden aikaan lähdimme liikkeelle ja nyt illalla olemme leiriytyneet. Koko päivän olemme olleet matkalla, mutta emme ole ennättäneet enemmän kuin 13 kilometriä. Päivällä selvisi kulkutiemme varrella oleva motti, jolloin pääsimme jatkamaan matkaa. Nyt olemme leiriytyneet siihen tien risteykseen, missä Pyhäniemestä tuleva tie yhtyy Porajärvi-Karhumäen tiehen.

Kuljimme lauenneen motin läpi. Sitkeän taistelun jälkinä näimme lukuisia kaatuneita hevosia ja miehiä, vallattuja tykkejä, kranaatin kuoppia, kymmentuumaisia katkenneita puita ym. Tapasimme säälittävästi haavoittuneita ja yksinäisiä antautuvia ryssiä. Voi sanoa, että kaikkialla ympärillämme harhaili ryssiä. Tavan takaa kuului milloin miltäkin puolelta laukauksia, joilla viimeisteltiin karkuun päässeitä vihollisia.

Kuljimme hiljalleen ja koko ajan tarkastelimme tien molempia sivustoja. Kuului selvästi, kuinka omien pimeässä metsässä etenevä ketju huusi ”suomalainen”. Muuten pimeässä sekavan tilanteen vallitessa olisi voitu ampua omia miehiä. Kymmenet sähkölamput vilkkuivat pimeässä illassa, kun ryhdyimme leiriytymään. Koko ajan kuului yksittäisiä kiväärin laukauksia.

Näin on kulunut yksi lepopäivä iltaan. Jumalan sanan harjoitus on jäänyt kokonaan, mutta monella tavalla on Herra puhunut tänäkin päivänä. Hänelle olkoon kiitos ihmeellisestä, ansaitsemattomasta armostaan!

Saimme lämmintä ruokaa yhden kerran koko päivän aikana, sitä tuli kello 15.