Päiväkirjaani 6.2.2011 - 31.5.2011.

Jos oikein lasken, ja jatkossa kirjoitan päiväkirjaani joka päivä kaksi sivua tästä lähtien eläkkeelle lähtööni saakka, on toukokuun 31. päivänä tämän päiväkirjani sivumäärä 230 sivua. Saahan nähdä, kuinka tämä kaikki onnistuu. [Huomautus 1.1.2016 – jätin työt vasta 31.5.2013, tein uuden työsopimuksen vielä kahdeksi vuodeksi]

6.2.2011 Sunnuntaina

Tämän päivän antoisin saalis löytyi mustavalkoisista negatiiveista. Joskus aikoinaan vuonna 1966 veljeni Rauno lähetti minulle omia negatiivejaan, joista hän halusi saada oikeita valokuvia. Minulla oli silloin suurennuskone ja kaikenlaiset ammeet, joissa voin kehitellä, keskeyttää ja huuhtoa näitä negatiiveja lopputuloksen ollessa käsin kosketeltava positiivinen valokuva. Neljän stripin filminpätkässä näytti olevan kovasti ihmisiä. Sen nyt viimein skannasin, ja huomasin mukana olevan kaksi piispaa ja isäni silloisena Tuupovaaran kirkkoherrana. Niinpä ei vienyt kovinkaan kauan aikaa, kunnes tiesin äitini kirjeen perusteella, että ollaan Öllölässä Tervakankaan hautausmaata vihkimässä vuonna 1948. (Kenen kanssa hautausmaa vihittiin, ei tullut selvästi esille.) Siellä nuo kaikki papit sitä vihkimistä tekivät. Minulla ei ollut lainkaan edes muistikuvaa, että tällaisia negatiiveja minulla on.

Vaimoni Eeva oli antanut minulle aikaa aamun kello kymmenestä kuuteen käyttää meidän kotikonettamme, joten kaikenlaista negatiivien (ja osittain positiivien) kätköistä löytyi. Olin esimerkiksi valokuvannut vuonna 1984 konekorjaamon tietojärjestelmän määrittelyt, jotka tehtiin seinätauluille Saaren-Seppälän mainioitten ohjeiden mukaisesti. Toiminnot, tietokantasuhteet, tietosisällöt ja tekijät kaikki tulivat analysoituina taululle. Kyllä siinä minäkin palkkaani silloin hyvin ansaitsin, Kunnallistiedossa. Hommaa veti Jyväskylän konekorjaamo ja autoni merkki oli Lada.

Sitten löytyi tietenkin viehättäviä kuvia, joissa nykyisen pitkäaikaisimman vaimoni kanssa olemme ongella Kallaveden siltojen kupeessa samoin vuoden 1984 juhannusaamuna kello kuusi selvin päin. Hän nimenomaan pitääkin siinä tilanteessa minusta ottamiaan kuvia parhaimpina mitä on. Painoin silloin 72 kiloa, tukka oli lähtemässä, mutta parta oli lähtenyt jo aikaisemmin.

Odottelen jo hieman 115 päivän päästä alkavaa eläkettäni. Minuun iskeytyi harvinainen masennuksen hetki noita vanhoja kuvia tallentaessani. Kuinka nuorelta näytinkään joissakin kuvissa, ja kuinka hyvin muistan, että olin perusteellisen tyhmä, ja varsinkin noina aikoina. Kuvittelin tekeväni jotain aivan erinomaista, ja nyt, kun katselen noita kuvia, näen itseni vain kovin itsetietoisena tietämättömänä 38-vuotiaana, jolla ei ole edes pukeutumisesta mitään tajua. Tupakka liehui hampaissa kuin itsepäisenä vastalauseena sen vaarallisuudelle, josta jo silloin tiedettiin. [Huomautus 1.1.2016 – lopetin tupakoinnin kokonaan kaksi viikkoa ennen kuin lopetin työt.]

Tein tänään harvinaisen pitkän kävelyn. Kävin kaupassa. Paita hengästyneenä sieltä palasin. Lisäksi jo lauantaina sanoin rehvakasti, että tänään siivoan huoneeni (minulla on oma huone ja oma sänkykin siellä, tässä meidän kodissamme). Niinpä kasvojani en menettääkseni minun pitikin sitten siivota. Sen tein tosin mielelläni. Minunkin nenäni aistii liian pölyn, kun sitä pakkautuu tarpeeksi. Nyt on pöytäni pölystä tyhjä, mutta muuta roinaa riittää. On englanninkielen sanakirja, lompakko, iso varmuusmuisti, muutamia tieteiskirjoja (Gilovich: How we know what isn’t so, Stephen Hawking: The grand design, Roger Penrose: Cycles of time), puhelin, Ganesanin tervetuliaisiksi antamat kuivat kukat, Kuopion kirjaston kirjastokortti vuodelta 1986 ja Paasikiven muistelmat vuosilta 1939-1945, sekä Raamattu pöytälaatikossa. Sivupöydällä kummittelee vielä rautatieaikataulut vuodelta 1967. Muutakin on, mutta säästän lukijaa.

 

7.2.2011 Maanantai.

 

On uskomatonta, kuinka vanhat negatiivit tai diapositiivit ovat tartuttaneet itseensä pölyä jopa lojuessaan vuosikymmeniä vain kotelossaan. Melkein kauemmin vie kaikenlaisten häiritsevien roskien poisto kuvankäsittelyohjelmistolla, kuin itse kuvien skannays. Olenkin tyytynyt vain vaatimattomimpaan: jos jokin karva on poikittain naamalla, sen poistan, mutta taivaalla saa olla läikkiä ja naarmuja. Kyllä jokainen tajuaa, että tässä valokuvassa on taivas, jossa oikeasti ei noita pölylämpäreitä ole.

Kuin kaukaisena muistona Systlan varhaisajoilta kävin yrityksessä, joka on käyttänyt järjestelmäämme noin 16 vuotta. Nyt he haluavat päästä meistä eroon. Ilomielin (pientä korvausta vastaan) autammekin heitä siinä. Yrityksen edustaja, kuullessaan minun kohta jäävän eläkkeelle, totesi, että nyt he olivat liikkeellä todella oikeaan aikaan.

Sain soitetuksi pianoa 45 minuuttia. Askareen alkuasetelmana oli Bachin partita a-molli. Ensimmäisen kerran kuulin tämän, kun Wanda Landowskaja soitti (levyltä) sen vuonna 1964. Landowskaja oli vanhan koulun kasvatti, jolle agogiikka (rytmin vaihtelut) oli tuttuakin tutumpi. Tempo säilyi, mutta se mitä sykkeen sisällä tapahtui, oli hyvinkin vapaata, jopa niin vapaata, että kun Sibelius-Akatemiassa musiikin teorian tunneilla häntä joskus kuunneltiin, niin Olavi Kauko, teorianopettaja, hymähtäen sanoi, että ei ehkä näin erityisen merkittävästi pitäisi taitteiden väliä merkitä. Kuitenkin, kuten sanoin, aloitin a-molli Partitasta ja sen Gigue osasta. Gigue tarkoittaa jostakin syystä italian kielellä kinkkua. Periaate on kovin yksioikoinen. Ensimmäinen osa (kolmijakoinen) menee kuin menee, ja sitten toisessa osassa sävelasteikko käännetään nurinpäin. Siis jos ensimmäisen osan teema on mennyt c-g-d, niin toisen osan teema menee c-e-h. Ymmärtäköön kuka taitaa, mutta nuottikuva toisessa osassa on kuin olisi nuotit olisi käännetty ylösalaisin. Siinä se nerous sitten säveltäjälle iskee, kuka keksii taitavimman Giguen. Jopa Händel sävelsi niin nerokkaan Giguen, että sen toistivat hiukan muunnellen Bach ja Mozart. Tässä nimenomaisessa Giguessa, jota harjoittelin, on vaikeutena, että se on kolmiääninen. Useimmat säveltäjistä tyytyvät kaksiäänisiin (esim. Händel). Bach pani paremmaksi tässä a-molli-partitassa. (Partita muuten ei tarkoita sen enempää, kuin vain moniosainen sävellys, jossa on erilaisia osia.) Aikoinaan vuonna 2000 kävin Lincoln Centerisssä ihan oikeasti kuuntelemassa Andras Schiffiä, kun hän siellä soitti ne kaikki kuusi partitaa. Sitten, kuin takautumana, lennolla Frankfurtista Chennaihin vuonna 2010 oli kaiken tyhjänpäiväisen lisäksi valittavissa Vladimir Ashkenazyn soittamana nuo kaikki kuusi partitaa. Vladimiria kävin kuuntelemassa Kuopiossa vuonna 1984, kun hän soitti Beethovenin ”Keisarikonserton” Kuopion kaupunginorkesterin kanssa. Vladimirilla oli silloin kesämökki Rantasalmella. Hän on mahtanut kirota Kuopion kaupunginorkesteria, jolla ei ollut kunnollista johtajaa, eikä kunnollista soittajistoa. Piano Kuopiossa oli kyllä aivan hyvä.

Muutakin tietysti tänään soittelin. Se on tuo loputon harjoitus Bachin ”yksiäänisen” ensimmäisen Preludin kanssa Das Wohltemperierte Klavier I -kokoelmasta. Jokseenkin koko ajan yksinkertainen melodia on vangitseva; ei ihme, että joku (nimensä unohtukoon) on säveltänyt siihen kovin sliipatun kappaleen, jolle nimeksi on pannut ”Ave Maria”. Ei se nyt sellainen koskaan ole, vaikka Bachia sanotaankin, niin monenneksiko, apostoliksi.

8.2.2011 Tiistai

Veljeni Rauno (edelleen) aktivoitui ja kysyi, milloin tulen Joensuuhun heitä (vaimonsa Anja plus) tapaamaan. He eivät koskaan ole yhdessä käyneet meillä. Ensi viikolla olen lomalla, mutta ahneus iski, ja päätin olla koko viikon kotona. Niinpä sitten ennakoin, että maaliskuun puolivälin paikkeilla sinne menisin. Siellä olisi harvinainen mahdollisuus. Vanhin veljemme Aarno kuoli vuonna 2000. Häneltä jäi melkoinen määrä suvun musiikkiäänityksiä ja, mikä vielä ihmeellisempää, nauhuri jolla noita vanhoja nauhoja voi soittaa. Hänen vielä elossa oleva vaimonsa Rauha oli tullut viimeinkin siihen tulokseen, ettei hänkään voi noita muistoja hautansa taakse kuljettaa. Niinpä odotan mielenkiinnolla. Siellä voi olla jopa niin vanha äänitys, kuin vuodelta 1961, jolloin kävin Aarnon luona Turussa.

Työpaikalla ne kaikki neljä, jotka eivät tervehdi, eivät tervehtineet tänäänkään. Mikä lienee niin raskasta tuossa sanassa ”huomenta”, kun se ei heidän suustaan millään lähde. Kaikki nuo tervehtimättömät ovat kuitenkin aikuisia, ja omasta mielestään varmaan hyvinkin seurallisia ja kohteliaita. Minun mielestäni he ovat melkoisia moukkia. Eräälle jouduin äskettäin huomauttamaan, hänen tunkeuduttuaan huoneeseemme, että meillä sanotaan ensiksi ”huomenta”. Olisinko ollut erottavinaan hänen ylähuulensa hieman värähtäneen hänen hoitamattoman partansa alla. Ainakaan sitä parturia, jossa hän käy, en voi suositella kenellekään. Lisäksi tällä roolihenkilöllä ei ilmeisestikään ole kampaa. Ei muuten minullakaan ole kampaa. Ei ole tukkaani tarvinnut kammata enää kahteenkymmeneen vuoteen, koska ensinnäkin minulla melkein yleensä ottaen ei sitä ole, ja se mitä on, ei ole kampojen tavoiteltavissa millin korkuisena.

Työpäivälaskurini raksuttaa päivä kerrallaan. Tämän päivän jälkeen työpäiviä on 45. Tiedän hyvin, että niiden päivien jälkeen kummalliselta tuntuu herätä aamulla, kääntää kylkeä ja kuunnella kun vaimoni lähtee autollamme töihin. Intiassa tuli puheeksi tämä minun eläkkeellelähtöni, koska en halua heille mitään yllätyksiä. Oliko se Ganesan, joka kysyi, kuinka sitten vaimoni pääsee töihin. Suurena yllätyksenä hänelle kerroin, että vaimoni ajaa tietenkin autollamme sitten yksinään töihin. Näinkin pieni asia voi olla kulttuurieroja tekemässä. En nähnyt Chennaissa montaakaan naispuolista kuskia, tuskin yhtään.

Soitin Schubertia noin 45 minuuttia. Impromptut ja saksalaiset tanssit olivat nyt menossa. Vaimoni antoi luvan, että voin soittaa pianoa, vaikka hän lukee raskasta tekstiä koskien terveydenhuollon hallintoa. Voi vain ihailla, kuinka noin hienovaraisia sävellyksiä tämä nuori mies Schubert suolsi käsittämättömän määrän lyhyen elämänsä aikana. Schubertista kerrotaan, että hän sävelsi hyvin nopeasti. Niinpä esimerkiksi runoon ”Ein Jüngling an der Bach” hän sävelsi peräti neljä eri versiota. Runo jotenkin kaikessa haaveellisuudessaan häntä kosketti. Impromptut ovat nimestään (päähänpisto) huolimatta melko muodokkaita. Niissä on alku, keskitaite, loppu ja kooda. Mutta sävellykset eivät mitenkään ole kontrapunktisia, vaan se Schubertmainen jäljittelemätön melodia ja idea ovat päällimmäisinä. Soitin As-duuri Impromptua, joka on mielestäni melkein dramaattisin näistä. Kuudestoistaosat pitää saada helisemään vaimeasti kuin putoilevat jääpuikot (mitä tunnelmaa minä en vieläkään saa oikein esiin). Keskitaitteessa on sitä draamaa sitten. Oikeastaan se on saatu aikaan vain kahdella nuotilla: a – gis, joissa a on painokkain. (Sama draamaa luova sävelkulku on esimerkiksi laulussa Fruhlingsglaube.) Joskus aikaisemmin eivät minun sormeni kestäneet tuota, mutta nyt pikkurilli osaa painaa a:n aivan tarpeellisen ponnekkaasti ja epätoivoinen tunnelma syntyy tuossa osassa. En tietenkään itse tuota keksinyt, vaan kuuntelin (taas aikoinaan kauan sitten) vanhan konkarin Wilhelm Kempffin esitystä, josta sen kahden nuotin pituisen sävelmän merkityksen tajusin.

Vaimoni myöhästyi vähän. Hän jätti vasta kuukasi sitten virallisen paperin työpaikalleen, että hän on terveyshallintotieteen kandidaattitutkinnon suorittanut. Ylihoitaja välittömästi nosti hänen palkkaansa 3%. Tohtorin tutkinnosta tulisi vielä 5% lisää. Vaimoni vähän tuskaili, koska tutkinto oli ollut valmiina jo vuosi sitten, ja silloin ilmoittamalla olisi koko viime vuodelle tullut korotusta tuo 3%. No, sitähän ei tiedetty, koska kandidaattitutkinto ei kuulu hänen nykyisen virkansa (hän on todella virassa eikä toimessa) pätevyysvaatimuksiin. Maisterin tutkintoa saadaan odottaa tämän vuoden syksyyn.

Yritin etsiä erästä kirjaa, jossa kerrotaan biologin silmin, kuinka hormoonit hyrrää rakastuessa. Kyllä se kirja vielä löytyy. Kuitenkin siinä koko rakastumisen idea latistettiin toinen toistaan vahvistavien hormonien ryppääksi, siis pelkäksi kemiaksi.

9.2.2011 keskiviikkona.

Skännättyäni jumalattomat määrät valokuvia, huomaan, että niiden editointiin menee vielä paljon enemmän aikaa. Sitä minä tänään olen tehnyt ainakin pari tuntia. Roskia ja filmien tuhoutumista olen yrittänyt peitellä kuvankäsittelyohjelmilla.

Tämän päivän pianonsoittotuokion (vain puoli tuntia) aiheena olivat Chopinin valssit. Muutamaa Grand Valse Brilliante’a lukuun ottamatta ne sävellykset ovat teknisesti kohtalaisen helppoja. Tietenkin viimeinen silaus tulee hienostuneisuudesta, mutta nämä muut, vaikka paljon niitä soitellaankin, ovat Chopinia helpoimmasta päästä. Tulkintaa helpottaa se, että Chopinilla ei ole wienervalsseja ensinkään. Wienervalssissahan nuottikuva on sama kuin missä tahansa valssissa, mutta sen ominaispiirre saavutetaan vasta oikein tahdit soittamalla. Tavallinen valssi menee tahtia tan-tat-taa jne. Wienervalsissa on pienen pieni lyhennys ensimmäisellä tahdinosalla. Pitää siis soittaa tn-taat-taa. Niinpä nuo taat-taa pitää olla ennenaikaisempi kuin tasajakoisessa valssissa. Joka ei tuota tiedä, voi jättää soittamatta Schubertin wieniläisvalssit. Tuo tahdinjaon ero on niin hiuksenhieno, ja niin sen pitää ollakin, että vasta kun kädestä pitäen neuvoin, sain vaimoni kuulemaan sen jossakin Straussin (nuorempi tai vanhempi) valssissa. Wienin Filharmonikkojen uudenvuodenkonsertissa sitä kuulee, jos on tarkkana. Hehän ovat jo äidin maidossa saaneet wienervalssin rytmin vereensä. Wienervalssissa muuten askelkuviot ovat toiset kuin tavallisessa (en osaa tanssia!), askelsikermä käsittää kaksi tahtia, kun tavallisessa valssissa päästään jo yhden tahdin aikana kenkää vääntämään.

Henkilökohtaisempia asioita ei tänään tullut mieleen. Tosin Rauno-veljeni oli aktiivinen, ja kysyi, milloinka Joensuuhun heidän luokseen matkustan. Luultavasti sitten maaliskuussa, kun noita lomia pitää pitää nyt solkenaan.

10.2. Torstaina

Kummallista touhua vain koko päivän helpparissa. Vaikka tuli aika iso mälli töitä muualta, pitää minun hoitaa tuo helpparikin. Siitä on palaveria huomenna.

Työpaikan kielitunnilla tuli puhe sanasta ”reed”. Ilmeisesti Maikille (opettajallemme) oli iskostunut vanhastaan mieleen, että Egyptistä paetessaan juutalaiset ylittivät Punaisen meren. Kun tarkistin King James Biblen käyttämän sanonnan, niin kyllä siellä tosiaan on kirjoitettu ”Red Sea”. Monissa muissa englanninkielisissäkin Raamatuissa (niitä on satoja) kirjoitetaan ”Reed Sea” tai ”Sea of Reeds”. Vanhempi suomenkielinen raamatunkäännös kirjoittaa samoin ”Punainen meri”, mutta tarkempi uusi käännös ”Kaislameri”. Ongelman ytimeen päästäkseen voi avata Googlella sivua hakusanalla ”Reed Sea Exodus” tai sitten vähemmän sivuja suomenkielisellä ”Kaislameri” hakusanalla. Kielitunnit ovat enemmänkin sosiaalinen tapahtuma, kuin varsinainen oppimistapahtuma. Kun firmassamme ei muuta tämänlaista vastaavaa toimintaa ole, niin minäkin osallistun näihin juuri tapahtuman, enkä varsinaisen kielen opetuksen takia. Ainoa asia, mikä minua vaivaa, on, että yritän pidellä suunnatonta sanatulvaani kurissa, etten olisi ainoa äänessä oleva. Vaikeaa on olla sanomatta aina kaikkeen jotakin, mutta yritän. Olemmehan kuitenkin vain keskustelemassa, emmekä esiintymässä.

Pakkaset ovat ikäviä. Muodikas puolitakkini kasaa staattista sähkö silloin, kun pakkanen on yli 15 astetta. Se purkautuu ensiksikin kolmannen kerroksen naulakkoon ja toiseksi läppäriin. Olenkin varautunut noihin iskuihin niin, etten koskaan kosketa naulakkoa, läppäriä tai tiskipöytää kahvikuppi kädessä. Jää vähemmän läikkiä.

Huomenna on tuo kuuluisa päivä, joka mittaa jäljellä olevien työpäivieni pituutta. Niitä on jäljellä 42. Sehän oli tuo kuuluisa vastaus, joka miljardin vuoden päästää saatiin fiktiivisessä avaruuselokuvassa kysymykseen, mikä on elämän tarkoitus. Luku sinänsä on mielenkiintoinen. Sehän on kolmen alkuluvun, kahden, kolmen ja seitsemän tulo jättäen väliin luvun viisi. Numero seitsemän esiintyy kaikissa mystisissä luvuissa tekijänä. Viitonen taas on meidän kymmenjärjestelmän kantalukumme puolikas ja jo lähtökohtaisesti mielenkiinnoton. Jos on kiinnostunut luvusta 4, niin mitä kiinnostusta herättää sen puolikas kakkonen.

11.2. Perjantaina.

Tapasin työtoveriani, joka oli saanut jo parikin aivoinfarktia. Hän keräsi apean tuntuisena tavaroitaan huoneestaan. Hän pääsee vasta määräaikaiselle ennenaikaiselle sairauseläkkeelle marraskuuhun saakka, mutta mitään toivoa parantumisesta ei ole. Aivoissa on kuvausten ja hänen sanomansa mukaan ”kraatereita”, jotka eivät enää palaudu ennalleen. Nukkua pitää neljän tunnin välein yhteensä ainakin 12-14 tuntia päivässä. Nyt kuulemma on saanut kuitenkin ajo-oikeuden takaisin ja voi myös ottaa olutta. Onhan se sekin jotain. Aikaisemmin hän kehui, että voi päästä eläkkeelle ennen minua, mutta nyt se ei siis niin toteudukaan. Oikea puoli ruumistaan oli jo aamulla tunnoton ennustaen huonoa päivää. Sääli on tunteista halpamaisin; se ei maksa mitään eikä saa aikaan tekoja. Niinpä en suinkaan sääli häntä, vaan yritän sopeutua tilanteeseen, että ennen niin virkeän ihmisen ajatusmaailma keskittyy vain oman ruumiinsa terveyteen eikä muuhun. Niin varmaan minunkin ajatukseni menisivät, jos olisi tullut jokin vakava tauti. En minä paljon muusta osaisi enää perustaa.

Tänään täytti vaimoni äiti ja tyttäreni mummi 90 vuotta. Käsittämätön ikä, mutta hänen siskonsa ovat vielä vanhempia (veli on elossa ja pari vuotta nuorempi). Meidän tyttäremme on hänen ainoa lapsenlapsensa.

Tänään soittelin Haydn’in pianosonaatteja sieltä täältä. Niistä suurin osa on kuin harjoituskappaleita edistyneille ja vain muutamia niistä soitetaan ihan tosissaan ihmisten iloksi. Joseph Haydn oli kosketinsoittimissa vähän vieraalla alueella, mutta ammattinsa vuoksi sellaisiakin sävellyksiä piti tehdä. Jousikvartetot ja sinfoniat olivat hänen alaansa, joissa hänen sointitajunsa saavutti mestarillisen tason. Pianosonaatit ovat vain sivuraidetta. Mutta ei niistäkään tiettyä nokkeluutta puutu, vaan joitakin helmiä löytyy. Helmet ovat yleensä hitaissa osissa. Kontrapunkti on yleensä ja melkein aina kaksiäänistä; suuria sointumassoja ei löydy. Siis, wieniläisklassisen kirkasta, toisin kuin myöhemmällä Beethovenilla. Niitä siis sitten perjantaina taoin.

Ruokalan ruoka tänään koostui kinkunpaloista makaroonien seassa ja parmesaanijuustossa kelluvista kaloista, joiden sukupuuta en pystynyt tunnistamaan. Aina vain alemmas näytetään menevän tuossa työpaikkaruokalassa, kun molemmat pääruuat ovat Berlusconi-lähtöisiä. Olisiko perussuomalaisilla tähän mitään sanottavaa.

12.2.2011 Lauantai.

Tämän päivän täytti tuo Kuopion matka Irene-mummin luo hänen 90-vuotista elämäntaivaltaan juhlimaan. Juhliminen hänen kanssaan tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että syömme, mitä hän on valmistanut, ja mummi vahtii koko ajan mitä mahtaisi pöydästä puuttua. No, se on hänen otteensa elämään nyt, ja sen hänelle mielellämme suomme. Syömme niin paljon kuin mahtuu ja mummi on toivottavasti tyytyväinen.

Olin jo alun pitäen pohtinut vaimoni Eevan kanssa, kuinka monta tuntia mummi jaksaisi meihin keskittyä, ja arvioni meni nappiin: kaksi ja puoli tuntia. Sitten mummi alkoi jo päivitellä meidän kovin pitkää kotimatkaa, ja kiitellä yleensä siitä, että sinne vaivauduimme. Vaimonihan menee jo ensi viikolla Kuopioon opintojensa takia tiistaina, mutta Sini se vasta oli jotain. Hänhän (Sini) on käynyt mummin luona henkilökohtaisesti peräti seitsemän vuotta sitten. Siitä tuo ilo nähdä ilmielävänä ainoa lapsenlapsensa. Sini kyllä soittelee (oma-aloitteisesti) mummille silloin tällöin. Hankimme mummin puhelimeen äänen vahvistimen, joten puhelimessa hän kuulee melko selvästi, mitä hänelle puhutaan.

Mummista on tullut kovin vino (omien sanojensa ja minunkin havaintojeni mukaan). Lisäksi hänen selkänsä on mennyt kovin kumaraan. Rannemurtumasta on jäänyt ikävän näköinen patti käteen. Kaikkea sellaista. Siinä aloin ihmetellä, jos sellainen ihme sattuisi, että eläisin 90-vuotiaaksi, mistä minä silloin puhuisin ja mitä ymmärtäisin. Kuitenkin suvun perinteen muistaen nämä Pärssisen suvun naiset jotka ovat eläneet yli 80-vuotiaiksi, ovat olleet myöhäisemmällä iällä oikein kiukkuisia ja harvinaisen teräviä, jopa muutamat älykkään ironisia. Ehkä sellainen minäkin olisin noissa ikäluvuissa, jos vain olisin.

En oikein tänään pysty parempaa irrottelemaan. Katsotaan onko huomenna parempi päivä. Ajoin Kuopin matkasta suurimman osan. Tyttäremme ajoi siinä välissä jonkin etapin. Pakkasta oli vaihtelevasti  -15 … -19. Auto, ihme ja kumma, tuli lämpimäksi varsinkin moottoritiellä, kun pienestä moottorista piti saada sellaiset tehot irti, että auto kulkee satasta. Ei se ehkä niin kylmä auto olekaan, mutta välttäisin matkustamista sillä, jos pakkasta on yli 20 astetta.

 

 

14.2.2011 Maanantai

 

Olin luvannut asiakkaallemme täydentää erään ohjelman viikonvaihteessa ja toimittaa sen maanantaina. En millään saanut aikaan koodauksen aloittamistakaan. Kuitenkin tänään uhrasin puolitoista tuntia, ja huomenna toimitan koodin (testatun) asiakkaalle. Vähän ihmetyttää minua tällainen tunnollisuuteni, kun vielä ajattelee, että eläkkeelle on vain niin vähän aikaa, ja voisi ehkä joku muu ottaa jo rennommin.

Koko päivän skännäsin vanhoja kuvia vuodesta 1973-1987 saakka, mutta sitä tavaraahan riittää vielä ainakin puolentoista vuoden ajaksi. Kummallista kyllä heräsin jo varttia vaille kahdeksan, vaikka olisin voinut nukkua pitempäänkin. Monet varhaiset negatiivit ja diapositiivit ovat jo tulleet matkansa päähän, ja ovat täynnä kaikenlaisia pilkkuja. Niistä sitten suurimman osan editoin pois myöhemmin.

Soitto vei tänään vain vähän aikaa. Jotenkin ei ollut innostusta. Se iänikuinen Bach oli kyseessä; partitat ja Das wohltemperierte Klavier I sieltä täältä. Yrittelin vähän harvemmin soittamiani oikein opetella, niitä jotka ovat sellaisissa epätavallisemmissa sävellajeissa, joissa tarvitaan jopa kuusi ylennysmerkkiä tai muuta sellaista. Kun tuossa kokoelmassa (wohltemperierte) on 24 preludia ja fuugaa kaikissa sävellajeissa alkaen C-duurista ja päättyen h-molliin, onkin joku perehtynyt sanonut, että monet noista harvinaisemmissa sävellajeissa kulkevista on kuin keinotekoisesti muutettu siihen sävellajiin. Esimerkiksi lukuisat kaksoisylennysmerkit ja vastaavasti kaksoisalennusmerkit melkein aina ilmaisevat, että ei sitä nyt aivan aluksi tässä sävellajissa ehkä luonnosteltukaan. Minun nuottikirjassani esimerkiksi alkuperäinen Cis-duuri (seitsemän ylennysmerkkiä) preludi ja fuuga (nro. 3) on lisäyksessä kirjoitettu paljon helpommin tajuttavassa Des-duurissa, mutta tämä on niin väärin kuin olla ja osaa: Des-duuri absoluuttisina nuottimerkintöinä hakee kyllä aivan samat koskettimet kuin Cis-duuri, mutta vain pianossa; jousisoittimilla ne ovat todella eri sävellaji.

 

15.2. Tiistai.

 

Todella lähetin asiakkaalle ohjelman, jonka tosin olin luvannut maanantaiksi. Siihen he tuntuivat olevan tyytyväisiä, kun se toimikin tarpeeksi hyvin. Palaveripäiväksi sovittiin heti maanantai minun lomani jälkeen.

Vein vaimoni aamulla töihin. Hän menisi iltapäivällä Kuopioon lukuseminaariin, ja tulisi sieltä huomenna keskiviikkona kello 20.23 Järvelään, josta minä taas haen hänet. Melkoista kulkemista, kun muistaa, että juuri lauantaina kävimme Kuopiossa. Juna tuntui tänään olevan tavanomaisesti vain noin puolisen tuntia myöhässä. Aamulla pakkasta oli Järvelässä 30 astetta. Se taitaa olla Järvelän tämän vuoden ennätys. Sisällä kyllä tarkenee, mutta ilman lapasia ulkona näyttää tarkenevan vain pari minuuttia. Sen verran kesti minulta lehden haku postilaatikosta ja paljain käsin.

16.2. Keskiviikko.

Lomapäivän päätteeksi huomasin kolmen rivin viikinkilotossani olleen yksi oikein. Jokerissa sen sijaan kaksi, joten olen onnellinen, kuten moni muukin suomalainen pannessaan 4,40 euroa peliin, josta palkkioksi saan 2,50 euroa. Siis oikeastaan hävisin 1,90 euroa. Mutta näinhän ei ihminen ajattele, vaan että voitto oli 2,50. Siis kovin irrationaalista, ts. tyhmää.

Skännäsin noin 300 kuvaa aikakausilta 1965-1994. Kaikenlaista historiaa sieltä tulikin mieleen. Samat kuvat ovat albumeissani, joten suurempia yllätyksiä ei tullut. Huomasin valokuvanneeni lokkeja enemmän kuin tytärtäni vakituisella kesämökillämme Rantasalmella. Lokkihan on kuitenkin liikkuvampi ilmojen teitse, joten, ennen digikameroita, piti varmistaa, että jonkinlaisen kuvan saa. Sitä paitsi konkreettiselle filmille kuvatessa pitää olla aika fakiiri, jos muistaa, mitä aikaisemmin tuli kuvatuksi.

Tänään en naapureitten iloksi soittanut lainkaan pianoa. Sen sijaan ajattelin pianonsoittoa. Minulle joutui vanhimman edesmenneen veljeni Aarno pianonsoiton alkeiskirja, johon hän innostui ihan opettajan johdolla joskus vuonna 1953. Sen kirjan merkintöjen perusteella sain hyvän katsauksen hänen lähtökohtiinsa pianistina. Myöhemmin hän tosin runnoi läpi erikoislyhyen koulutuksen, jossa pätevöityi kanttoriksi osaamatta kontrapunktia. Kontrapunkti oli aine, jota kaikki halveksivat Sibelius-Akatemiassa. Siihen aiheeseen liittyvän oppikirjan oli lisäksi kirjoittanut niin tavanomaisen tanskalaisen nimen omaava kuin Knut Jeppesen. Vähän samoin, kuin jos opiskelisi musiikkia Erkki Virtasen ohjeiden mukaan. Minä kyllä aikoinaan suoritin kontrapunktin kirjoituksen ”hyväksyttävästi” akatemiassa. Mutta töitä se vaati.

20.2. Sunnuntai

Skännäsin lisää kuvia koko päivän. Laskin, kuinka monta kuvaa olisi sukuhistoriaan liitettävissä kaiken kaikkiaan. Kuvia on 25.000. Lisää skännättävää löytyy komeroista vielä toinen mokoma. Kun 70 kuvan skännäämiseen menee aikaa noin yksi tunti, niin loppujen kuvien vaatima aika on noin 45 vuorokautta 8-tuntisia päiviä. Jälkikäsittely vie saman verran lisää, ellei enemmänkin.

21.2. Maanantai.

Työpäiviä on jäljellä tämän jälkeen enää neljäkymmentäyksi. Kävin vanhan asiakkaan luona ja Alkossa. Vanha asiakas haluaa tietoja ikivanhasta järjestelmämme heidän uuteen ja hienoon järjestelmään. Alko halusi ostoksistani rahaa. On kova pakkanen ja ensimmäistä kertaa työurani aikana tuntui vaikealta lähteä töihin. Olisin mieluummin jäänyt kotiin. Kotona on niin mukava olla, vaikka huoneeni on kylmä.

Paikalliskaupassa minut yhytti poliisi. Paikallispoliisi Sarajärvi näytti ostavan kahdeksan pulloa keskaria ja Koskenlaskija-sulatejuustoa yhden rasian. Sille sanoin, että nyt on vähän. Sarajärvi tuli iloiseksi. Hänellä on aikaa vähän enemmän kuin vähän siihen hetkeen.