Eppur, si muove!

Laattatektoniikan historiaa

 

Maapallon pinnanmuodostusta ja vuoria ihmeteltiin heti, kun merielävien fossiileja alkoi löytyä kallioista, jotka olivat kilometrien korkeudessa nykyisestä merenpinnasta. Maapallon muotojen syntyhistorian selviäminen on jännittävä poikkitieteellinen tarina.

Raamattuun uskojat puhuivat vain vedenpaisumuksesta, joka rakensi kaikki hetkessä. Pian kuitenkin alkoi selvitä, että ei vedellä semmoisia voimia ole. Vaikka sen eroosiovoima onkin valtava, ei vesi mitään pysty rakentamaan.

Kovinkin outoja kuvitelmia esitettiin aikaisemmin, mutta todisteita ei ollut. James Dana Yalen yliopistossa opetti 1880-luvulla, että kun Maa jäähtyy, niin se kutistuu ja siitä syntyvät vuoristot. Vielä hurjempi oli Eduard Suessin arvelu, että Australia, Intia ja Afrikka ovat jäänteitä isommista mantereista, mutta joita erottaa nyt meri maapallon kutistumisen seurauksena. Lisäksi hän lisäsi teoriaansa äkillisiä muutoksia. Mannerten ajautumisen erilleen katsottiin magneettisten voimien tulokseksi.

Jo 1858 Antonio Snider-Pellegrini oli esittänyt, että mantereet pamahtivat erilleen kun maasta erkani kuu ja maa kutistui. Hänen mallissaan Maa oli aluksi vähän kantikas. Osmond Fischer taas selitti Ison valtameren olevan Kuun jättämä allas.

Vasta vuonna 1912 päästään oikeille jäljille. Alfred Wegener esittää teoriansa mannerlaattojen liikkeistä kirjassaan Die Entstehung der Kontinente und Ozeane [Mannerten ja valtamerten muodostuminen.]  (julkaistaan 1915). Hän selittää kirjassaan miten on mahdollista, että samanlaisia merietanan fossiileita löytyy kallioista Skandinaviasta ja Amerikan itärannikolta ja miksi Etelä-Amerikan vuoret käyvät kuin palapelin palat yhteen vastaavalla kohdalla Afrikassa olevien vuorien kanssa, kun mantereet – tarkemmin sanottuna mannerjalustat – liitetään toisiinsa. Hänen selityksensä on että mantereet ovat olleet aikaisemmin yhtä mannerta ja repeilleet ja ajelehtineet maapallon pinnalla toisistaan erilleen.

Wegener naurettiin pihalle tieteellisistä piireistä. Hänellä ei nimittäin ollut vastausta siihen, mikä voima sen liikkeen sai aikaan. Lisäksi pitäisi tällaisista mantereiden liikkeistä jäädä aikamoinen vana merenpohjaan. Vasta kun englantilainen geologi Arthur Holmes 1920-luvulla ehdotti, että maan kuuma sisus saattoi aiheuttaa konvektiovirtauksia, jotka olivat niin voimakkaita, että voivat liikuttaa mannerlaattoja, Wegenerin teoriaa tutkittiin tarkemmin. Kuumuuden pääteltiin olevan juuri keksityn radioaktiivisuuden seurausta. Marie Curien työpöydällä oli plutoniumpallo, joka oli aina lämmin. 

Lopullinen todistus saatiin tutkimalla mannerten saumassa vastakkaisilla puolilla olevien magneettien suuntaa, jotka olivat jääneet siihen asentoon pareittain, mihin maapallon magneettikenttä kulloinkin osoitti. Wegener esitti alkumantereen nimeksi Pangeaa, joka jäikin siihen tarkoitukseen.

Wegener tutki Grönlannin ja Skandinavian etääntymisvauhtia ja päätyi tulokseen 11 cm/vuosi – nykyinen tutkimus tai oikeastaan laserilla mitattu havainto antaa etääntymisvauhdiksi muutaman sentin vuodessa. Grönlantiin Wegener myös jäi, kun hän halusi tarkentaa tutkimustaan. Sisämaassa loppuivat eväät, ja taivaltaessaan jäätiköllä parin inuitin kanssa rannikolle hän menehtyi telttaansa ja makuupussiinsa lumimyrskyssä. Inuiteja ei löydetty, mutta Wegenerin ruumis löydettiin melkein vuoden päästä.